Nuorten Luonto

Julkaistu: 7.5.2015

“Tänne päin!” komentaa Jarmo Nieminen kuuluvasti, kun 40 luontoretkeilijää astuu ulos bussista Santahaminan varuskuntasaarella.

Jarmo Nieminen on paitsi tietokirjailija, luontokuvaaja ja kaupunginvaltuutettu, myös entinen upseeri, jolle Helsingin edustan sotilassaaret ovat olleet vuosikymmeniä työpaikka. Saarilla liikkuessaan hän on ymmärtänyt, että yleisöltä suljettu saaristo kätkee sisäänsä ainutlaatuisia luontohelmiä. Kokemuksista syntyi kirja Aarresaaret, joka valittiin viime vuonna WWF:n vuoden luontokirjaksi.

Puolustusvoimat on luopumassa muutamista Helsingin edustan saaristaan, ja ne ovat hiljalleen avautumassa yleisölle. Santahamina kuitenkin säilyy toistaiseksi varuskuntana, vaikka asuinrakentamisesta on ajoittain puhuttu. Nyt pääsemme tutustumaan suljetun saaren aarteisiin Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajanakin toimivan Niemisen opastuksella.

Heti alkuun saamme tehtävän: ”Sadan metrin säteellä parkkipaikasta piileskelee kaksi lehtopöllöä, etsikää ne!”, Nieminen käskee.

Hajaannumme ympäriinsä ja kiikaroimme mäntyjen latvuksia ja kasarmirakennusten seiniä. Ei löydy. Lopulta Nieminen näyttää pöllöt. Ruskeankirjavat linnut ovat painautuneet tiiviisti toisiaan vasten männyn oksanhankaan. Suojaväri on täydellinen.

Sahara on koti harvinaisille eliölajeille

Kolea kevättuuli puhaltaa saaren sisäosiin asti, mutta reipas kävelytahti pitää porukan lämpimänä. Kuljemme kranaatinheitinten paukkeessa Saharaksi ristityn hiekkakentän laitaan. Sahara on vanha lentokenttä, jota nykyään käytetään panssariajoneuvojen harjoitusalueena. Sotaharjoitukset pitävät alueen avoimena, mikä on elintärkeää monelle harvinaiselle paahdeympäristön eliölajille. Kuulemme mielenkiintoisia tarinoita kesäyön hämyssä kuorituvien viheryökkösten massaesiintymästä.

Matka jatkuu läheiseen Saharan korven metsään. Siellä ikivanhat kuuset ovat saaneet kaatua kosteille sammalmättäille ja lahota kaikessa rauhassa. Niiden tilalle puskee uusi puusukupolvi, joka uudistaa metsää luonnollisella tavalla. Tikkojen ja kovakuoriaisten kodissa myös ihmismieli lepää. Jäämme evästauolle metsän laitaan.

Santahaminan puut nähneet kolme valtakuntaa

Alkukeväinen luonto on hiljainen, mutta jostain kuuluu kanahaukan huuto. Vanhojen kuusimetsien lintu on monena vuonna pesinyt Santahaminassa, jonka metsiköt ovat saaneet olla hakkuilta rauhassa. Saaren hienoimmat metsät sijaitsevat ampuma-alueiden suojavyöhykkeellä, missä ihmiset eivät juurikaan liiku. Niitä emme pääse näkemään, sillä ammunnat ovat nytkin käynnissä.

Seuraamme lenkkipolkua jääpeitteisen lintulammen ohi kohti merenrantaa. Aukeilta kallioilta näkyy kauas avomerelle, jossa talvehtii tuhansia alleja. Nieminen jää hetkeksi kallioille tarinoimaan. Juttu luistaa yhtä sujuvasti, olipa aiheena talvinen lintulaskenta tai Venäjän vallan aikainen sotahistoria. Kaikista kertomuksista paistaa vuosikymmenien kokemus saarten luonnosta ja historiasta.

Paluumatkalla kuulemme tarinoita saaren rikkaasta lepakkokannasta ja käymme katsomassa vanhan kyläkeskuksen jäänteitä. Vanhan tieuran varrella kasvaa saaren jykevimpiä mäntyjä, joista vanhimpien arvioidaan olevan yli 400-vuotiaita. Aikaperspektiivin tajuaa parhaiten, kun peilaa sitä saaren ja Helsingin historiaan. Männyt ovat ehkä olleet vetreitä taimia, kun Kustaa Vaasa vuonna 1550 perusti Helsingin Vantaanjoen suulle. Ne ovat nähneet kolmen valtakunnan hallitsevan Santahaminaa.

Edessä ovat enää munkkikahvit sotilaskodin lämmössä. Tyytyväisinä myhäilevistä retkeilijöistä näkee, että Santahamina on tehnyt kaikkiin suuren vaikutuksen. Siellä on säästynyt pala Helsingin ja koko Suomen arvokkainta luontoa. Toivottavasti paikka säilyy myös tuleville sukupolville.