Nuorten Luonto

Kasvivärjäyksen salat

Julkaistu: 30.9.2019

Teksti: Heini-Sofia Alavuo. Kuvat: Roosa Lundström

Kasvivärjäys on ekologinen ja jännittävä tapa värjätä kankaita ja lankoja, joista käsitöitä taitava henkilö voi luoda kaikkea niin vaatteista asusteisiin kuin koriste-esineisiin.

Tampereen lähellä pienessä kylässä on pieni puutalo, jonka vieressä kasvaa kaunista metsää. Metsän uumenista sekä omasta puutarhasta löytyy paljon aarteita, joilla Roosa Lundström värjää käsitöidensä lankoja ja muita materiaaleja. Lundström perusti keväällä oman toiminimen, Maana Crafts, jonka kautta hän myy valmistamiaan ekologisia ja luonnon inspiroimia virkattuja vaatteita ja asusteita. Kasvivärjäyksen Lundström kertoo aloittaneensa noin neljä vuotta sitten.

– Aloitin värjäämisen pikkuhiljaa kokeilemalla ja kehittämällä erilaisia tapoja. Lainasin myös paljon aiheeseen liittyviä kirjoja ja lueskelin blogeja.

Kiinnostus kasvi- ja sienivärjäykseen syntyi Lundströmin mukaan pian sen jälkeen, kun hän ryhtyi pohtimaan elämää ilman teollisia kemikaaleja ja etsimään luonnollisia vaihtoehtoja. 

– Heräsin silloin siihen, kuinka upea meitä ympäröivä suomalainen luonto on.

Kaupungissakin voi värjätä

Aloittelevaa kasvivärjääjää Lundström kehottaa tutustumaan omaan lähiympäristöön, ja kokeilemaan värjäysprojekteja sen perusteella. Kasvivärjäykseen tutustuakseen ei ole välttämätöntä asua aivan luonnon äärellä, sillä myös kaupunkiasujalla on paljon vaihtoehtoja. Esimerkiksi biojätteen voi Lundströmin mukaan ottaa hyötykäyttöön.

– Sipulinkuorilla on ehkä helpointa aloittaa. Keltasipulilla saa voimakkaan oranssia ja keltaista väriä, punasipulin kuorista syntyy metsänvihreää. Myös kahvi ja musta tee toimivat hyvin. Avokadon kuoret antavat persikkaista väriä.

Lundström huomauttaa myös, että useimmissa Suomen kaupungeissa on myös metsää lähellä, joten omia värjäyskokeiluita on helppoa alun jälkeen laajentaa.

Olennaista on luonnon kunnioitus

Kasvivärjäykseen sopivia materiaaleja kerätessä on hyvä ottaa huomioon muutamia asioita, joilla varmistetaan luonnon ja muiden ihmisten kunnioittaminen. Lundström huomauttaa, että yhdestä paikkaa ei ole sopivaa kerätä yhtä lajia liikaa, vaan osa pitää jättää luontoon kasvamaan. 

– Esimerkiksi jäkälää kerätessä on tärkeää kerätä hieman sieltä täältä, eikä tyhjentää yhtä paikkaa kerralla.

Jokamiehenoikeudella voi kerätä kasveja, sieniä, marjoja ja maahan pudonneita käpyjä. Sen sijaan jäkälän, sammalen, juurien, varpujen ja puun osien keräämiseen tarvitaan aina maanomistajan lupa, ja harvinaiset sekä rauhoitetut kasvit tulisi jättää rauhaan.

Lundström toteaa, että niin sanottujen haittakasvien kerääminen taasen voi olla omanlaisensa ekoteko – yksi näistä on lupiini. Lupiini on vieraslaji, joka syrjäyttää luonnossa esiintyviä kotoperäisiä lajeja, jonka vuoksi sen leviäminen on Suomen ympäristökeskuksen mukaan hyvä estää. Lupiinin kerääminen värjäystarkoituksiin on siis erittäin suotavaa, ja siitä syntyvät värit ovat Lundströmin mielestä omaa luokkaansa: värjäysprosessi tuottaa monia erilaisia sinertäviä turkoosin sävyjä.

Materiaaleilla on merkitystä

Luonnonväriaineet tarttuvat parhaiten villaan, jonka vuoksi myös Lundström suosii suomalaista tai kierrätettyä villalankaa. Kasveilla ja sienillä on kuitenkin mahdollista värjätä myös muun muassa puuvillaa, pellavaa ja silkkiä. Värjättävä materiaali vaikuttaa niin värin voimakkuuteen kuin pysyvyyteen.

Luonnonväreillä värjätessä käytetään usein puretusaineita, jotka auttavat väriä kiinnittymään tasaisesti ja tekevät siitä kirkkaamman. Puretusaine avaa villan suomut, jolloin väri pääsee imeytymään kuituun kunnolla, ja materiaalin pesunkesto paranee. Yleisin käytettävä puretusaine on aluna. Jos värjäys halutaan tehdä ilman puretusainetta, ovat esimerkiksi sipulinkuoret mainio vaihtoehto.

Lundström muistuttaa myös huoltamaan kasvivärjättyjä materiaaleja huolella, jotta väri säilyisi hyvänä mahdollisimman pitkään. Parhaita vaihtoehtoja tälle ovat hänen mukaansa käsinpesu ja tuuletus. Pesussa käytettävän pesuaineen tulisi olla mahdollisimman hapan tai neutraali värien säilyttämiseksi. Värien haalistumista ajan myötä ei Lundströmin mielestä kannata ihmetellä, sillä se on materiaalien luonnollinen reaktio. 

Perusohje kasvivärjäykseen, esimerkkikasvina nokkonen

Tarvitset: 1 kg tuoretta tai 100 g kuivattua nokkosta, 100 g vyyhti valkoista tai harmaata villalankaa, 10 g alunaa, iso kattila, lämpömittari, keittiövaaka, kauha tai pitkä tikku väriliemen sekoittamiseen, ämpäri ja siivilä.

Keitä nokkosta runsaassa vedessä tunti ja siivilöi sitten kasvimateriaali erikseen. Kun liemi on jäähtynyt, aseta kostea lanka sinne ja nosta lämpötilaa 40 asteeseen. Ota lanka pois, aseta aluna väriliemeen, sekoita ja laita lanka takaisin. Nosta lämpö 80–90°C ja keitä tunti niin, ettei liemi pääse kiehumaan. Jätä langat väriliemeen jäähtymään. Huuhtele langat, kunnes huuhteluvesi on kirkasta. Voit lisätä huuhteluveteen vähän etikkaa. 

Paras vuodenaika nokkosen keruuseen on alkukesästä ennen juhannusta, jolloin kasvissa on eniten potkua.

Aurinkovärjäys

Jos et halua aloittaa värjäyskokeilua keittopuuhilla, kokeile aurinkovärjäystä.

Aseta isoon lasipurkkiin kerroksittain valitsemasi värjäysmateriaalit, esimerkiksi punasipulin kuoret ovat hyvä vaihtoehto, ja puretettu villalanka. Kaada lämmintä vettä päälle niin, että lanka peittyy. Laita purkin kansi kiinni ja jätä pariksi viikoksi aurinkoiselle ikkunalaudalle. Poista sitten lanka purkista ja huuhtele.

Ilmasto muuttuu, muutummeko me?

Julkaistu: 30.9.2019

Teksti ja kuvat: Aino Huotari

Ilmastonmuutos vaatii laajaa yhteiskunnallista muutosta. Muutokset omissa elintavoissa voivat ahdistaa, mutta luoda myös merkityksellisyyden tunteita ja aktivoida toimimaan. Asiantuntijoiden mielestä murroksessa on tärkeää puhua tunteista ja kommunikoida ratkaisukeskeisesti.

Ilmastohuoli ja paineet elintapojen muutoksesta ravistelevat yksilön elämää monesta suunnasta. Jotkut ovat muutosvastaisempia, toiset valmiimpia sopeutumaan uuteen. Vaikka ilmastonmuutos uhkaa aivan kaikkia, eivät vastuu sen kiihtymisestä tai sen aiheuttamat seuraukset mene tasan. Ilmastonmuutos on oikeudenmukaisuuskysymys monelta kantilta ja eri tasoilla; eroja löytyy varallisuusluokkien ja eri ikäisten ihmisten välillä sekä globaalissa pohjoisessa että etelässä kuin niiden välillä.

Ilmastonmuutoksen uhkakuvat on perintöä etenkin nyt kasvavalle sukupolvelle. Nuoret ympäri maailman hahmottavat sekä omaa identiteettiään että kestävämmän yhteiskunnan rakenteita keskellä muuttuvaa ilmastoa. Makrotasolla ilmastonmuutos heijastuu julkiseen keskusteluun, jossa sukupolvet neuvottelevat ilmastokriisin ratkaisuun liittyvästä vallasta ja vastuusta. Mikrotasolla muutoksen kourissa ovat pienemmät yhteisöt kuten ystävyyssuhteet ja perheet, joissa tapahtuvaa kommunikaatiota ilmastoahdistus voi värittää. 

Muutoksen anatomia

Ilmastonmuutos voi olla uhkana vaikea hahmottaa. Muutokset, joita uusi vähäpäästöisempi elämä vaatii, herättävät meissä laajan skaalan tunteita ja ajatuksia. Ilmastonmuutoksen psykologiaa Tukholman Tulevaisuuden tutkimusinstituutissa tutkiva Kirsti M. Jylhä kertoo, että tähän mennessä ilmastonmuutoksesta ovat puhuneet enemmän ihmiset, jotka ovat sosiaalisesti liberaaleja ja jotka uskovat tasavertaisempiin suhteisiin niin muiden ihmisten kohdalla kuin suhteessa eläimiin. 

– Ilmastonmuutokseen uskominen ja siitä huolestuminen ovat yhteydessä avoimeen persoonallisuuteen ja sosiaalisesti liberaaleihin ideologisiin näkemyksiin. Ilmastonmuutos on abstrakti ilmiö, joka koetaan yhä usein tulevaisuuden ilmiöksi. Ilmastonmuutoshuoli vaikuttaakin olevan yhteydessä  kykyyn ja halukkuuteen kuvitella erilaisia tulevaisuuden näkymiä, olla avoin kommunikaatiolle ja aiheesta lukemiselle, sekä empatiaan heitä kohtaan, jotka tulevat kärsimään ilmastonmuutoksen seurauksesta eniten. Näin ollen tämän kaltaiset ihmiset ovat alkaneet myös puhua ilmastonmuutoksesta ja saaneet sanoittaa ongelman luonteen. Näiden ihmisten argumentit eivät siksi välttämättä herätä, kosketa tai puhuta ihmisiä, jotka kokevat ja lähestyvät asioita toisin.

Ilmastonmuutos murskaa vanhoja ja luo uusia identiteetin rakennuspalikoita, kuten kulutustottumuksiamme. Jylhä tietää, ettei muutos kestävämpään elämään ole kaikille mutkaton.

– Psykologisesti se on pelottava ilmiö, johon liittyy myös paljon syyllisyyttä. Tällaisia tuntemuksia on helpompi hallita, jos ilmiön kieltää. Yhteiskunnastamme puuttuu myös selkeä moraalinen käsitteistö ja kartta ilmastonmuutokseen liittyen, mikä hankaloittaa yksilöiden päätösten tekemistä. Ihmisten välillä on myös eroja siinä, ketkä näkevät ilmastonmuutoksen olevan moraalinen kysymys. 

Kieltäminen on yksi ilmastonmuutoksen käsittelyyn liittyvä defenssi, eli minän puolustuskeino. Minämme on uhattuna varsinkin silloin, kun tietomme ja toimintamme ovat ristiriidassa keskenään. Toisin sanoen, ilmastonmuutos synnyttää meissä arvoristiriitoja. Nuorisotutkija Mikko Piispan mukaan arvoristiriitojen ratkomiseen on monenlaisia defenssejä.

– Vähättely on ymmärrettävä defenssi erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa. Kiistetään ongelman vakavuus ja ajatellaan, ettei omia elintapoja tarvitse muuttaa, koska vanhassa ei nähdä vikaa. Myös teknologiausko on tietynlainen defenssi, eräänlainen puolivälin ratkaisu. Silloin ajatellaan, että voimme pitää entisistä elintavoistamme kiinni, kunhan vain vähän viherrämme niitä.

Kolmantena Piipsa listaa kompensaatioajattelun, jossa yhden elämänalueen päästöjä pyritään hyvittämään toisaalla.

– Kompensaatio on turvallinen, toiveikas defenssi – ehkä asia järjestyy, jos teemme kaikki näin. Ajatellaan esimerkiksi, että vaikka lennän, olen ainakin kasvissyöjä, mikä on parempi kuin ei mitään. Se osoittaa ainakin jonkinlaista valmiutta muutoksiin.

Ilmastohuolesta ilmastotoimintaan

Vaikka tiedeyhteisö on jo pitkään pitänyt ilmastonmuutosta kriittisenä uhkana, ei ilmastohuolesta ole Jylhän mukaan ollut hyväksyttyä puhua. Esimerkiksi oman maineen ylläpitäminen on saattanut rajoittaa sosiaalisen tuen hakemista. 

– Hiljaisuus on ollut se varsinainen ongelma, se ettei ole ollut kanavaa puhua ahdistuksesta. Huolestuneiden tunteita pitää tukea, eikä niitä pidä ainakaan vähätellä. Täytyy hyväksyä, että ilmastonmuutos on ahdistava ja syyt ahdistukseen ovat totta. 

Piispa muistuttaa, että esimerkiksi nuorten ilmastoliike myötäilee hyvin pitkälle tiedeyhteisön sanomaa. 

– Nuorempi sukupolvi on ilmastopuheissaan hämmentävän lähellä tieteellistä konsensusta ja siksi huolissaan ja pettyneitä siihen, etteivät poliitikot pysty tieteen osoittaman mittakaavan muutoksiin globaalisti tai kansallisesti. Näin suuri muutos ahdistaa nuoria, etenkin, jos heistä tuntuu siltä, ettei asian tiimoilta tapahdu edistystä.

Paras lääke ahdistukseen näyttäisi olevan toiminta ja toiveikas suhtautuminen omaan ja yhteiskunnan kykyyn ratkaista ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia. Jylhä nostaa esille tutkija Maria Ojalan, joka puhuu ratkaisuorientoituneen kommunikaation (solution oriented communication) merkityksestä. 

– Sillä, että pystymme tukemaan nuorten luottamusta siihen, että eri yhteiskunnan aloilla tehdään jo paljon ja tuomaan esille sen, mitä jokainen voi itse tehdä asioille, on tutkitusti positiivisia vaikutuksia.

Viimeaikaiset koululakot ja protestit ovat esimerkkejä toiminnasta, jonka kautta nuorille on rakentunut liike, joka on tehnyt ilmastonmuutoksesta puhumisesta sosiaalisesti hyväksyttyä. Jylhä kokee, että nuoret ovat vihdoin muodostaneet kanavan, jonka kautta he voivat sosiaalisesti työstää pitkään olemassa olleita tunteitaan. 

– Vaikka jotkut aikuiset ovat huolissaan koululakoista, ovat toiset alkaneet niiden vuoksi puhua enemmän ilmastonmuutoksesta. Myös poliitikkoja kohtaan on muodostunut painetta tehdä konkreettista ilmastopolitiikkaa.

Osa aikuisista on painottanut nuorten vaikuttavan parhaiten opintojaan jatkamalla. Jylhä näkee, kuinka ajatus koulunpenkille palaamisesta ja ilmastonmuutoksesta oppimisesta voi tuntua monesta vähättelevältä ajatukselta. 

– Nuoret tietävät yleensä paljon ilmastonmuutoksesta, ja sitä kautta myös ymmärtävät ongelman kiireellisyyden. Konkreettisen toiminnan kautta nuoret kokevat voimaantumista ja toivoa, jolloin turhautumisen tunteet helpottavat. Yhteiskunnallinen ja rauhanomainen toiminta on terve tapa vaikuttaa. 

Myös Piispa puhuu koululakkojen merkityksestä. Hän katsoo nuorten kouluista ulosmarssien symboloivan yhteiskuntasopimuksen purkamista ja yhteiskunnallista vallankäyttöä, jota heillä muutoin on aikuisia vähemmän.

– Vuosikymmeniä aikuiset toivoivat nuorten poliittista aktiivisuutta ja kun se nyt kasvoi, sitä vähätellään. 

Reaktiossa on Piispan mukaan piirteitä vanhempien sukupolvien moraalipaniikista.

– Paniikki ei johdu siitä, että nuoret käyttäytyisivät huonosti. Moraalipaniikki kohdistuu siihen, että uusi sukupolvi kritisoi ja arvostelee vanhempien sukupolvien elintapoja ja yhteiskuntarakenteita, jotka on rakennettu ekologiselle velalle. Vanhemmat sukupolvet voivat kokea nuorten kriittisyyden epäkiitollisuutena heidän yhteiskunnan eteen tekemästään työstä.

Julkisen ilmastokeskustelun ja -toiminnan ohessa aihe konkretisoituu myös monen lähipiirissä. Jylhän mukaan sukupolvien väliset kokemuserot voivat näkyä myös siinä, miten ilmiötä käsitellään kotona.

– Ongelman vähättely voi pyrkiä helpottamaan nuoren kokemaa ahdistusta, mutta voi myös kuulostaa helposti siltä, etteivät vanhemmat ymmärrä nuorten huolta. Toisin sanoen ilmastoahdistus ei ole tällöin ainut ahdistuksen kohde, vaan myös vanhempien passiivisuus asian tiimoilta saattaa ahdistaa. Hahmot, joiden on tarkoitus suojella ja pitää huolta, eivät toimikaan. Se voi olla nuorille rankka kokemus. 

Jylhän mukaan vanhemmat voivat vaikuttaa nuorten kokemaan ilmastohuoleen jopa enemmän kuin kaveripiiri. 

– Jos vanhemmat ovat huolissaan ilmastosta, ovat mitä todennäköisemmin myös heidän lapsensa. Aiheesta on tärkeä keskustella nuorten kanssa, jolloin oloa saadaan helpotettua.

Toivoa utopioista

Todellisuudessa ilmastonmuutos koskettaa jo kaikenlaisia ihmisiä iästä ja arvoista riippumatta. Jylhän mielestä aikamme polttava kysymys onkin se, miten ilmastonmuutos voitaisiin sovittaa kaikenlaisten ihmisten maailmankuvan kautta kiinnostavaksi ilmiöksi.

– Koska yhteiskunnan muutos ahdistaa monia ihmisiä, pitää politiikassa pitää yllä aktiivisesti visioita tulevaisuuden maailmasta ja siitä, kuinka ilmastotoimet voivat muuttaa elämäämme paremmaksi. Pelkästään verotuksesta ja rajoituksista puhuminen ei ole kannustavaa. Ihmisiä pitää tukea sopeutumaan vähäpäästöisempään elämään.

Jylhä alleviivaa, että vaikka lasten ja nuorten arvoihin ja elämäntapaan voidaan vaikuttaa, tulee keskustelussa pohtia vaikuttamisen eettisyyttä. Monet muutokset vaativat paljon vastuuta. Piispan mukaan suurin vastuu muutoksen toimeenpanossa pitäisikin olla aikuisten harteilla. Keskeistä on myös se, miten aikuiset reagoivat nuorten toiveisiin ja utopioihin.

– Jos nuorten toiveet ja utopiat jätetään huomiotta, sillä voi olla hyvin lamauttava vaikutus heihin. Ilmastoliikkeen toistaiseksi toiveikas energia ja vaatimukset voivat muuttua joksikin sellaiseksi, joka voi myös järkyttää yhteiskuntarauhaa. Viimeisimmissä kyselytutkimuksissa on näkyvissä, että nuorten luotto aikuisten kykyyn ratkaista kriisi saattaa olla laskussa.

Piispan näkökulmasta nyt tarjolla olevat tulevaisuuden kuvat ovat lähinnä vanhempien sukupolvien määrittelemiä.

– Mielestäni olennaisinta olisi kysyä nuorilta itseltään millaisia utopioita ja tulevaisuuksia he haluaisivat rakentaa tilanteessa, jossa ekologiset reunaehdot ovat jossain määrin tiedossa. Tiedämmekö mikä on uuden sukupolven käsitys hyvästä elämästä, mitä he haluavat säilyttää tulevaisuuteen tai sen, mitä ilman he olisivat valmiita elämään? Niin kauan, kun emme kuuntele syvällisesti nuoria, yhteiskuntaa on vaikeampi ohjata siihen suuntaan, mitä he toivovat. 

Lopulta sopeutumisessa ja muutoksen hyväksymisessä on kyse toivon ylläpitämisestä, jonka Piispa toivoo nuorten muistavan.

– Toiminta vahvistaa toivoa, jopa sellaisessa tilanteessa, jossa tuntuu, ettei toivoa ole. Siksi hyvän eteen kannattaa toimia niin kauan kuin se on mahdollista. Epätoivon ei pidä antaa patoutua. Jos nuoret saisivat yhdessä luoda näitä parempia tulevaisuuksia, se voisi tarjota heille epämääräisen huolen sijaan toivoa tulevaisuuteen. Nuorten ei kannata luovuttaa.

Syksy ja ruska maalaavat maiseman

Julkaistu: 30.9.2019

Teksti ja kuvat: Sini Malminiemi

Syksyn kirjava ruska on silmiä hivelevä elämys ja ihana lisä myös kotipuutarhassa. Ruska syntyy, kun kasvit ottavat talteen arvokkaan lehtivihreän paljastaen altaan syksyn värit. Värien salaisuutta on pohdittu pitkään. Mistä tietää, milloin on tulossa kaunis ruska ja mitä hyötyä kirkkaista väreistä on kasville itselleen?

Ruskaan siirtyminen käynnistyy valomerkistä. Valoisan ajan huvetessa ja pimeiden öiden pidetessä syksyä kohti kasvitkin siirtyvät seuraavaan vuodenaikaan. Lopullisen lähtölaukauksen syksyyn siirtymiselle antavat ensimmäiset yöpakkaset. Syksy on luonnossa valmistautumista talveen.

Ruska edeltää lehtien tiputtamista. Syy, miksi lehdet täytyy tiputtaa syksyisin, on energiankäytön optimointi. On tehokkaampaa kasvattaa keväällä uudet lehdet kuin varustaa olemassa olevat talvenkestäviksi. Lisäksi lehtien säilyttäminen tyhjänpanttina talven yli ei olisi järkevää. Lehdet olisivat tuolloinkin kasvinsyöjien ja taudinaiheuttajien kohteena.

Lehden myös haihduttavat liikaa vettä. Jos esimerkiksi lehtipuut säilyttäisivät lehtensä talven yli, kuivattaisivat nämä vahattomat lehdet koko puun. Puu kun ei saisi imettyä jäätyneestä maasta tarpeeksi tilalle. Tästä syystä puuruskaa voi nähdä kuivina vuosina jopa keskikesällä. Janoinen puu yrittää ehkäistä kuivumista tiputtamalla lehdet kuin syksyllä. Kyseessä ei kuitenkaan ole aikaisin alkanut talveutuminen, vaan nääntyneen kamppailu vedestä.

Arvokkaat aineet talteen

Ennen lehdistä irti päästämistä kannattaa kuitenkin käyttää energiaa arvokkaiden yhdisteiden pilkkomiseen ja talteen ottamiseen. Yhteyttämisessä käytettävä klorofylli hajotetaan ja siirretään lehdistä juuristoon talteen. Klorofylli on arvokasta erityisesti sisältämänsä typen ja magnesiumin vuoksi.

Vihreän klorofyllin alta paljastuvat muun väriset yhdisteet: keltaiset ksantofyllit, oranssit karotenoidit ja punaiset antosyaanit. Osa väriaineista, kuten keltaiset ksantofyllit, ovat olleet lehdessä jo valmiina lehtivihreän peitossa ja osan kasvi valmistaa nimenomaan ruskaa varten.

Mutta mitä kasvi hyötyy ruskasta? Ei ole sattumankauppaa ja yhdentekevää, millainen ruska on vuorossa. Kirkas ruska kertoo, että kasvien siirtyminen talvehtimistilaan etenee hyvin ja häiriöttä. On epäilty, että ruskaväreillä saattaisi olla merkitystä myös kasveille itselleen. Esimerkiksi punaisten antosyaanien tiedetään suojaavan lehteä UV-säteilyltä.

Toisen teorian mukaan kirkkaat ruskavärit olisivat kasvien viesti tuhohyönteisille. Mitä räikeämpi ruska, sitä parempi vastustuskyky puulla olisi. “Minulla on vielä paljon energiaa, turha tulla syömään minua!”, liekehtivässä ruskassa olevan vaahteran voi kuvitella sanovan. Osittain kirkkaat värit kertovatkin puun kunnosta, sillä taudin piinaamat lehdet eivät hehku kirkkautta vaan ovat pikemminkin apaattisen ruskeita.

Ehdot väriloistolle

Kauniiseen ruskaan vaikuttavat monet tekijät. 

Kunhan kesä ei ole ollut liian kuiva, lämpimät loppukesän päivät auttavat ruskaan siirtymisessä. Aikaisin tulevat hallat tai äkillinen lämpeneminen kylmän jakson jälkeen hidastavat kasvien talveen valmistautumista. On myös arvioitu, että kasvin korkeat sokeripitoisuudet korostaisivat erityisesti lehtien punaista sävyä.

Puutarhastaan saa suunniteltua oikean värikeitaan lisäämällä ruskaan tulevia kasveja jokaiseen kerrokseen. Puista kauniita ruskan värejä antavat kotimaisten lehtipuiden lisäksi muun muassa mongolianvaahterat sekä monet koristeomena- ja kirsikkapuut. Pensaissa esimerkiksi sorvarinpensaat, kanukat ja marja-aroniat hehkuvat punaisen sävyissä, samoin tekee köynnöstävä villiviini. Pohjakerroksiin punaa saa lisättyä metsäisellä mustikalla, jonka vieno violetti täydentää värien ilotulituksen.

Taidehaukka: Kesäteatteri kohtaa ympäristöongelmat

Julkaistu: 30.9.2019

Teksti: Kaisa Illukka. Kuvat: Kaisa Illukka ja Ada Halonen

Teatteria on sanottu taiteenlajeista yhteiskunnallisimmaksi. Mutta kuinka teatterintekijä lähestyy ympäristöaiheita, erityisesti ihmisen suhdetta ei-inhimilliseen luontoon ja siitä käytävään poliittiseen vääntöön?

Luonnonelementit ja -ilmiöt on useimmiten nähty näyttämöllä kulissina eli passiivisena taustana aktiivisten ihmishahmojen toiminnalle. Sivuroolissakin ne ovat enemmänkin toiminnan puitteita kuin siihen osallistujia. Luonnon tehtävä teatterissa on myös ollut symboloida ihmistä – erityisesti eläimet, kasvit ja säätilat on nähty ihmisluonteen vertauskuvina. Ihmisten ympäristöstä käymät kamppailut ovat olleet aiheina poikkeuksia, vaikka draaman historiasta löytyy myös edelläkävijöitä: jo Anton Tšehovin näytelmässä Vanja-eno (1890) oltiin huolissaan metsien tilasta ja ahneista hakkuista! 

Teatterikoulutuksessa oli ennen tapana muistuttaa, että teatterissa käsitellään ensisijaisesti ihmistenvälisiä – yhteiskunnallisia tai psykologisia – asioita, eikä luonnon nähty näihin liittyvän. Viimeisen vuosikymmenen aikana yhteiskunnallinen ympäristökeskustelu on voimistunut ja saavuttanut valtavirtateatterinkin, ei ehkä vielä liian kunnianhimoisesti ja monipuolisesti, mutta esimerkkejä on. 

Taiteilija tarvitsee myös pokkaa osallistuakseen keskusteluun omista lähtökohdistaan kokemusten, tunteiden, ristiriitojen, hengen kautta; esimerkiksi metsätalouslobby mielellään naljailee myös taiteilijoille ”oikean asiantuntemuksen” puutteesta, mikäli nämä uskaltautuvat käsittelemään ympäristöpolitiikkaa. Ah, taide tekisi hyvää tämänkin porukan hengen sivistykselle!

Kuluneena kesänä kävin katsomassa kahta nuoremman polven ympäristöpoliittista esitystä. Kesäteatteria on pidetty kevyempänä lajina kuin ”talviteatteria”, joten tämä sisällön ja muodon yhdistelmä kiinnosti. Saimaan teatterin Saimaan demokraattinen tasavalta oli järvialueella kiertävä, paikallisia kaivosuhkia käsittelevä iltamaesitys. Helsingin Mustikkamaalla nähtiin puolestaan Ylioppilasteatterin Kansallinen metsästrategia 2025, jonka lähtökohtana pohdittiin talousjärjestelmän, metsiemme ja elämäntapamme kriisiä ja yhteenliittymää.

Ekokriittinen teatterintutkimus on pohtinut ”passivoivan katsojuuden” kysymystä: esimerkiksi ympäristöongelmat tapahtuvat näyttämöllä (tai näytöllä), jollekin fiktiiviselle toiselle ja niitä voi katsella kaukaa, ”sivustakatsojana”, joka ei vaikuta asioiden kulkuun. Toisten mielestä juuri teatterin kollektiivinen, saman esitystapahtuman jakaminen tekee siitä yhteisöllisesti voimakkaimman taidemuodon. 

Oli miten oli, kaivospolitiikkaa käsittelevän esityksen vieminen ”oikeille tapahtumapaikoille” Saimaan rannoille, paikallisten ihmisten nähtäväksi, oli tässä suhteessa hyvä avaus. Taiteilijat ottivat roolikseen paitsi keskustelufoorumin luomisen (esitysten jälkeen järjestettiin kussakin paikassa keskustelu), myös herättelyn ja ristiriitaisten tunteiden käsittelyn. Esitys ei siis vain esittänyt ongelmatilannetta, vaan tarjosi yleisölle tilaisuuden sekä katsoa, osallistua, jutella ja lopuksi jopa tanssia.

Ylioppilasteatterin metsäesityksessä ratkaisua haettiin esityksen sisäisessä eli fiktion maailmassa, joka esitteli elämäntapaesimerkin. Siinä missä Saimaa-esitys loi keskustelun mahdollisuuden, ylioppilasteatterilaiset näyttivät yhdenlaisen Seitsemän veljeksen modernin version omavaraistaloudesta metsässä, joka ei enää ole neitseellinen Impivaara. Omavaraisuus- ja metsäänpakotarinoiden taustalla häämöttää monesti yksilöratkaisu-puhetapa, jossa kulttuurisiin ja yhteisöllisiin ongelmiin vastataan yksilön valinnoilla. Talousjärjestelmämme ajaa kulttuuriamme yhä yksilökeskeisemmäksi, emmekä kykene kuvittelemaan kollektiivista ulospääsyä elämäntapakriisistä. Ympäristöahdistus kumpuaa osin tästä umpikujan kokemuksesta.

Kuinka metsään muuttaminen toimisi aitona yhteiskunnallisena valintana, voisiko vaikka 100 000 suomalaista muuttaa metsään? Ekologisesti ajatellen autioituneiden pientilojen uudelleenasuttaminen omavaraishengessä olisi luultavasti kestävämpää kuin suoraan metsään muuttaminen ja sinne uudis-ekotalon rakentaminen. Toisaalta kaupunki voi olla tehokkaampi resurssien jakamisessa suuremmalle joukolle. Myös metsäasuja tarvitsee jonkinlaista infrastruktuuria, vaikka sähköverkosta irtautuisikin. 

Kyllä, esitys on toki fiktiota, ehkä vähän romanttista utopiaa sielulle, ja tikulla silmään sitä, joka sepitteen yksityiskohdista nillittää. Mutta kun esitys kerran heitti katsojalle omavaraisen tulevaisuuden haasteen, katsoja täältä vastaa. 

Voisiko siis infra-yhteiskunnalle selkänsä kääntämisen tarinaperinnettä pohtia kriittisesti; millainen elämäntapa oikeastaan on kestävintä, mistä teemme representaatioita ja laulamme lauluja? Ja mikä metsän tai järven osuus on tässä kaikessa? Onko se opettajamme, vastustajamme vai materiaalivarastomme? Onko sillä esityksessä omaa ääntä ihmisten dialogin lomassa? 

Taideteoksissa ratkaisun tarjoaminen on kysymistä hankalampaa. Ylioppilasteatterin sanoma lienee se, että ahdistukseen ja toivottomuuteen auttaa, että tekee edes jotain, mikä kullekin yksilölle sopii parhaiten. Saimaan demokraattinen tasavalta antoi puolestaan luvan myös nauraa periaatteessa traagiselle aiheelle, ihmisen itse sotkemalle ympäristösuhteelleen.

DIY: Metsän ääniä

Julkaistu: 30.9.2019

Taltioi syksyisen metsän tunnelma tuulikelloon! Luontoretken aarteet ja oksien kalina muistuttavat metsän voimasta.

Teksti: Vilma Tammelin. Kuvat: Sofia Bister

Tarvikkeet:

puuvillalankaa/vahvaa paperinarua, 1-3 paksumpaa tukioksaa sekä pieniä oksia, kiviä ja muita metsän aarteita

1. Keräile metsästä tarvikkeita, puhdista ja kuivata ne tarvittaessa.

2. Solmi tukioksat yhteen. Lankojen pitkistä hännistä saat ripustimen.

3. Leikkaa n. 1 m pituisia lankoja ja solmi ne oksiin 5–10 cm etäisyydelle toisistaan.

4. Ripusta kehikko ja solmi aarteet roikkumaan naruihin umpisolmuin. Leikkaa ylimääräiset langanpäät.

Huom. Muista aarrejahdissa jokamiehen oikeudet ja kerää vain maahan tippuneita kasvien osia.

Monimuotoisuus uhattuna – Haitallisimmat vieraslajit Suomessa

Julkaistu: 17.6.2019

Harva muistaa, miltä tienvarret näyttivät ennen kuin lupiinit saapuivat maisemaan. Aikanaan pientareita ja ojanpenkkoja koristi erilaisten keto- ja niittykukkien riemukas värikirjo siinä, missä nykyään näkyy vain paria pastellisävyä. Saatat hyvinkin katsella bussin ikkunasta ohi vilisevää tienvartta jopa tunnin näkemättä muita kukkia kuin lupiineja. Alun perin puutarhakasveiksi tuotujen pohjoisamerikkalaisten lupiinien voittokulku Suomen luonnossa on tyypillinen tarina haitallisesta vieraslajista.

Teksti: Milla Aalto. Kuvitus: Laila Nevakivi

Tiedeyhteisö pitää vieraslajien leviämistä maailmanlaajuisesti yhtenä pahimmista uhista luonnon monimuotoisuudelle. Mahdollisten haittavaikutusten kirjo lajin levittäytyessä uuteen elinympäristöön on laaja ja usein vaikeasti ennakoitava. Vieraslajit voivat esimerkiksi syrjäyttää alkuperäislajeja kilpailussa, saalistaa niitä, risteytyä niiden kanssa tai levittää tauteja. Haittoja kohdistuu myös suoraan ihmiseen esimerkiksi taloudellisten menetysten ja terveysriskien myötä.

Mikä tahansa uudelle elinalueelle levittäytyvä otus ei ole vieraslaji. Omin voimin ja luonnollisia leviämisreittejä pitkin saapujat ovat tulokaslajeja. Tällaisia ovat Suomen luonnossa esimerkiksi merimetso ja villisika, jotka ovat tulleet maahamme itsekseen ilman ihmisen apua. Vieraslajit ovat eläimiä, kasveja ja muita eliöitä, joiden levittäytymistä uudelle alueelle ei olisi tapahtunut ilman ihmisen myötävaikutusta. Monesti lajien siirtely on tarkoituksellista, kuten vaikkapa riistaeläinten istutukset. Joskus syynä on tarhaeläinten tai viljelykasvien karkaaminen luontoon. Usein vieraslaji kuitenkin kulkeutuu tahattomasti, esimerkiksi laivaliikenteen mukana.

Kaikki vieraslajit eivät selviydy uudessa elinympäristössä, eivätkä kaikki selviytyvät lajit ole haitallisia – joskus niistä saattaa olla jopa hyötyä. Haitallisten vieraslajien uhan takia asiaan on kuitenkin suhtauduttava vakavasti. Suomen luonnosta on löydetty peräti 157 haitallista vieraslajia. Niiden joukosta on eroteltu vielä erityisen haitallisten vieraslajien ryhmä. Nämä lajit on todettu niin haitallisiksi, että niiden torjuntaan on syytä ryhtyä tehokkaasti ja aikailematta. Torjunnan erityiskeinoista voidaan jopa säätää lailla.

Suomessa esiintyvistä vieraslajeista erityisen haitallisiksi luokiteltuja ovat minkki, kurtturuusu, jättiputket, rapurutto ja espanjansiruetana sekä ryhmä vaarallisia kasvintuhoojia eli niin sanottuja karanteenilajeja, kuten pelätty perunanmussuttaja koloradonkuoriainen ja metsäluontoa uhkaava mäntyankeroinen.

Vieras peto saaristossa

Pohjoisamerikkalainen minkki tuotiin Suomeen turkiseläimeksi 1930-luvulla. Pian minkkejä alkoi kuitenkin näkyä myös turkistarhojen ulkopuolella. Vieraslaji oli valmis lisääntymään ja täyttämään maan. Muutamassa kymmenessä vuodessa tarhakarkulaiset muodostivat pysyvän kannan koko Suomeen aina pohjoisinta Lappia myöten. Minkki kilpailee resursseista maamme alkuperäislajistoon kuuluvan vesikon kanssa. Oma vesiympäristöön sopeutunut pikkunäätämme vesikko onkin ilmeisesti jo kokonaan kadonnut Suomen luonnosta minkin takia. Niin kauan kuin minkkejä esiintyy, vesikko ei voi myöskään palata.

Ennen minkin tuloa Suomessa ei ollut merilintuja saalistavaa näätäeläintä, sillä vesikko ei viihtynyt meriympäristössä. Niinpä minkki on erityisen turmiollinen saaristossa, missä se voi uida saaresta toiseen ja tyhjentää maassa pesivien lintujen pesät. Vieraslajin vaikutus on näkynyt esimerkiksi riskilän ja haahkan kannan taantumisena. Saaristomeren kansallispuiston alueella on panostettu minkin metsästämiseen kohtuullisin tuloksin, mutta kokonaan sitä ei ehkä pystytä enää poistamaan Suomesta.

Minkki on varoittava esimerkki vieraspedon tuhoisuudesta. Nykyään vastaavaa ei voisi enää yhtä helposti tapahtua, sillä muualta tuotujen petoeläinten tarhaamista ja lemmikkinä pitämistä rajoitetaan tiukasti lailla.

Ruusujen valtaamat rannat

Kasvimaailman pahimmat vieraslajit on tuotu Suomeen alun perin koristekasveiksi. Kun kaunista vaaleanpunakukkaista kurtturuusua istutettiin puutarhoihin 1900-luvun alkupuolella, ei voitu aavistaa, mitä seuraavan sadan vuoden aikana tapahtuisi.

Ruusu karkasi Suomen luontoon ja alkoi vallata saariston rantoja ja somerikkoja. Nykyään sitä tavataan Oulun korkeudella saakka. Leviämistä ovat edesauttaneet ruusupuskien laajamittaiset istutukset teiden varsille. Kurtturuusua on suosittu etenkin moottoriteiden keskikaistoilla, sillä alkuperäisillä kotiseuduillaan Koillis-Aasiassa se kasvaa Tyynenmeren rannoilla ja sietää siksi hyvin teiden suolausta.

Kurtturuusu muodostaa tiheän maanmyötäisen kasvuston, joka voi peittää alleen jopa useita hehtaareja hiekkarantaa. Rannan alkuperäiset kasvit katoavat sen tieltä. Ruusupensaiden alla ei kasva juuri mikään muu, joten rantahietikkojen herkkä kasvilajisto kärsii. Piikikäs ruusukasvusto haittaa toki myös rantojen virkistyskäyttöä.

Kurtturuusun siemenet kulkeutuvat tehokkaasti veden ja lintujen mukana, joten kasvi pääsee valtaamaan yhä uusia rantoja. Sen torjunta on työlästä ja aikaa vievää, sillä oksat ovat paksuja ja piikikkäitä ja uusi kasvusto voi saada alkunsa pienistä maahan jääneistä juurenkappaleista. Kun maanpäällinen kasvusto on tuhottu, on paikkaa syytä seurata vielä vuosien ajan mahdollisen uuden kasvun havaitsemiseksi.

Kaikki haitat samassa paketissa

Vieraslajeista aiheutuvien haittojen koko kirjo suorastaan tiivistyy jättiputkeen. Hulppean kokoisiksi kasvavat, komeat jättiputket tuotiin nekin alun perin puutarhakasveiksi. Sittemmin ilmeni, että ne pärjäävät Suomen luonnossa mainiosti ja pystyvät leviämään räjähdysmäisesti. Jättiputkia tavataan Suomessa nykyään kolmea eri lajia, jotka ovat alkujaan kotoisin Kaukasiasta ja Lounais-Aasiasta.

Jättiputket muodostavat tiheitä kasvustoja ja ajavat muut lajit ahtaalle. Ne ovat ihmiselle myrkyllisiä, mikä vaikeuttaa niiden torjuntaa ja tekee levittäytyvistä kasvustoista aivan erityisen riesan. Myrkky voi aiheuttaa ihmiselle vakavia, palovamman kaltaisia oireita. Ymmärrettävästi jättiputkien leviäminen alentaa tonttien arvoa ja heikentää mahdollisuuksia luonnon virkistyskäyttöön. Arvokkaissa kulttuurimaisemissa voidaan puhua myös maisemallisista haitoista.

Sankassa jättiputkitiheikössä ei pärjää mikään muu kasvilaji. Luonnon monimuotoisuus on vaarassa siellä, missä jättiputket leviävät hallitsemattomasti. Tätä tapahtuu etenkin jokivarsilla ja joutomailla.

Jättiputket leviävät vain siemenistä, mutta jo yhdessä kasvissa voi olla hurjat 80 000 kukkaa. Siemenet säilyvät itävinä pitkään ja kulkeutuvat helposti veden mukana. Tienpientareille, joutomaille ja metsiin jättiputket pääsevät puutarhajätteiden ja maansiirtojen välityksellä.

Jättiputkien torjunta on vaikeaa muttei mahdotonta. Ennen kaikkea se vaatii huolellisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Oikeilla työmenetelmillä ja suojavarustuksella torjuntatyö voidaan tehdä turvallisesti. On myös merkittävää, että jättiputkien kasvattaminen, myyminen ja muu hallussa pitäminen sekä luontoon päästäminen on kielletty koko EU:ssa.

Lähteitä
Kansallinen vieraslajistrategia (Maa- ja metsätalousministeriö 2012)
Vieraslajiportaali: vieraslajit.fi

Vieraslajien torjuntajoukot– ryhmä Facebookissa on tarkoitettu kaikille haitallisten vieraslajien torjunnasta kiinnostuneille. Sivulla on ilmoituksia vieraslajitalkoista ja mahdollisuus keskustella ja esittää kysymyksiä vieraslajeista.

Minkki on turmiollinen vieraspeto saaristossa, jossa se voi uida saaresta toiseen ja tyhjentää riskilän ja muiden maassa pesivien lintujen pesät.

Viekkaat vieraslajit vaativat vastatoimia

VieKas LIFE on haitallisten vieraskasvien torjuntaan tähtäävä uusi hanke. Hankkeessa perehdytetään suomalaisten vieraskasvien – erityisesti jättipalsamin, jättiputken ja keltamajavankaalin – tunnistamiseen ja torjuntaan. Tavoitteena on saada aikaan pitkäaikaista, sitouttavaa ja laajaa kansalaistoimintaa.

Hankkeeseen osallistuu heti alusta alkaen useampia järjestöjä, kuntia ja yrityksiä. Koordinoinnista vastaa Suomen luonnonsuojeluliitto. EU:n rahoittama hanke kestää viisi vuotta. Sen aikana hyviksi havaitut toimintamallit on tarkoitus jakaa kansainväliseen käyttöön.

Luonto-Liiton vieraslajiaiheinen koulukiertue on osa VieKas LIFE:a. Luonto-Liiton kouluvierailijat pitävät yläkouluissa oppitunteja, jotka tutustuttavat vieraslajeihin, niiden haittoihin sekä torjuntaan. Puolitoistatuntiseen vierailuun sisältyy myös toiminnallisia harjoituksia.

Luonto-Liitto on kouluttanut vieraslajihankkeen kouluvierailijoita alkuvuodesta Helsingissä. Koulutuksia on tulossa myös muille paikkakunnille.

Tutustu hankkeeseen ja aktivoidu: sll.fi/viekas-life