Nuorten Luonto

Iloista yhdessäoloa ja työkaluja maailman korjaamiseen

Julkaistu: 23.3.2016

Luonto-Liiton perinteikkäisiin Talvipäiviin kuului luonnossa reippailua, riemukasta ohjelmaa, mielenkiintoisia työpajoja sekä kivaa yhdessäoloa. Puitteet Talvipäiville tarjosi kaunis Ohtakarin saari Kokkolassa, ja päivien järjestelyistä vastasivat Luonto-Liiton Pohjanmaan piirin eli Polpin aktiivit.

Matka Talvipäiville taittui yhteiskuljetuksella biokaasubussilla. Vaikka matka oli pitkä, aika kului lokoisasti kuulumisia vaihdellen sekä tutustuen uusiin tyyppeihin bussitreffien merkeissä.

Päivien ohjelma oli monipuolinen, ja kirpeä auringonpaiste helli meitä koko viikonlopun ajan.  Lauantaina innokkaimmat heräsivät aamuvarhaisella linturetkelle ja metsäjoogaan. Aamu-unisimpienkin herättyä pääsimme tutustumaan toisiimme ja Ohtakarin saareen. Tämän jälkeen  luontokuvaaja ja kirjailija Eero Murtomäki johdatteli meidät pohtimaan pyhyyden merkitystä luonnossa. Upeiden kuvien ja tarinoiden lisäksi saimme paljon ajateltavaa luontosuhdettamme koskien.

Iltapäivän työpajoista löytyi jokaiselle jotakin – harmi vain, että kaikkiin ei ehtinyt osallistua. Ville Laitisen työpajassa pohdittiin ympäristövaikuttamisen keinoja erityisesti ilmastotoiminnan näkökulmasta. Hannu Hyvönen opasti videotuotantoon ja videolla vaikuttamiseen. Metsäryhmäläisten kanssa pohdittiin verkossa tapahtuvan luonnonsuojelun muotoja, ja Anna-Leena Muotkan johdolla perehdyttiin ilmastokasvatuksen keinoihin. Pasi ja Kristiina Takkisen työpajassa eläydyttiin elämään ja syvennyttiin syväekologiaan, kun taas Unto Ikkalan työpajassa päästiin liikkumaan luonnossa parkour-henkisesti oman kehon ehdoilla. Vierainamme oli lisäksi Pyhäjoen Fennovoiman ydinvoimalaa vastustavan protestileirin asukkaita, jotka kertoivat protestileirin elämästä sekä väkivallattoman suoran toiminnan keinoista ja merkityksestä.

Lauantai-ilta käynnistyi lupsakoissa tunnelmissa Polpin aktiivi Matti Tuomaalan juontaessa ohjelmaa. Ansioituneille aktiiveille jaettiin kunniamerkkejä ja tiukan bumtsibum-taiston jälkeen talvipäivä-toteemi luovutettiin Kessun puheenjohtajalle Inka Vesalalle. Ensi vuonna juhlat jatkuvat siis Keski-Suomessa.

Earth Hourin koittaessa valot sammutettiin, ja pääsimme maistelemaan Luonto-Liiton piirien 40-vuotissyntymäpäiväkakkua kynttilän valossa. Ilta päättyi tunnelmallisesti ulkotulien ympärillä metsätanssien ja johti Ohtakarin rantasaunan löylyihin. Sopu antoi sijaa saunan tiiviissä tunnelmassa, ja löylylaulujakin päästiin laulamaan.

Sunnuntaiaamuna oli aikaa vielä vetää yhteen työpajojen tuloksia, osallistua Polppilaisten taiteilemalle kakkaradalle sekä istahtaa legendaariselle hippituolille tunnustamaan ympäristösyntinsä. Pian oli kuitenkin aika nousta taas biokaasubussin kyytiin ja heiluttaa Polppilaisille hyvästiksi. Kiitos talvipäivistä, ensi vuonna tavataan!

Metsäseikkailua Jyväskylässä

Julkaistu: 14.3.2016

Sopivan hurjaksi viritelty köysikiipeily innosti niin aikuiset kuin lapset kiipeilemään Jyväskylässä järjestetyssä metsäpäivässä.

Jyväskylässä, Keltinmäen metsän kätköissä kohoaa Kammarinmäen jyrkänne ja sen komea luola. Kalevalan päivänä 28. helmikuuta Keltinmäen lähimetsään johtava polku oli vilkkaassa käytössä. Yli 200 pientä ja isompaa retkeilijää osallistui koko perheen metsäpäivään, jonka järjestivät Luonto-Liiton Keski-Suomen piirin Kessu, Jyväskylän yliopiston aineenopettajaopiskelijat sekä Parasta Lapsille Ry Jyväskylä.

Kalevala-teemainen metsäpäivä järjestettiin Kessussa viime vuonna ensimmäisen kerran, jolloin se toimi Lähimetsät haltuun -kampanjan avajaistapahtumana. Jyväskylän lähimetsät ovat muutenkin ahkerassa virkistyskäytössä, ja metsäpäivinä ne ovat täyttyneet erilaisista seikkailullisista aktiviteeteista, jotka tekevät luontoa ja sen merkitystä lapsille ja aikuisille tutuksi.

Kammarinmäen salaperäisessä luolassa majaansa pitivät kivijätti Antero Vipunen ja mystinen liekkimies. Vipunen halusi lasten kertovan muun muassa mitä eläimiä tällaisessa metsässä voi tavata, mikä on maailman nopein lintu, ja mitä tarkoittaa kaamos. Vastauksen täsmällisyyden sai päätellä liekkimiehen väläyttämän tulenlieskan väristä!

Metsäpäivän keskiössä oli seikkailupolku, jonka rasteilla lapset pääsivät köysikiipeilemään, ampumaan tarkkuutta jättiritsalla, osallistumaan tietovisaan, etsimään lumiseen metsään piiloutuneita eläimiä jälkien perusteella sekä haastamaan itse Väinämöisen eläinaiheiseen runonlaulanta- tai piirustuskilpailuun. Rasteilla kuultiin myös lyhennelmiä Kalevalan alkuperäisistä kertomuksista toiminnan tueksi.

Seikkailupolku yhdisti luontevasti luontotietoa, ympäristökasvatusta ja kulttuuria – tietenkään hauskanpitoa unohtamatta!

Metsäpäivän monipuoliset aktiviteetit kirvoittivat ilmoille monia riemunkiljahduksia, onnistumisen iloa ja yllättävää luovuutta. Rasteilla temmeltämisen jälkeen lapset pääsivät syömään eväitä nuotion ääreen ja kuuntelemaan luontosatuja tarinateltan kamiinan lämmössä.

Runonlaulantarastilla Väinämöisen ei tarvinnut onneksi upottaa ketään hankeen, sen verran hienoja tuotoksia syntyi. Niin lapset kuin aikuisetkin innostuivat riimittelemään ja kuviakin kertyi paljon. Jokunen osallistuja lauloikin! Mahtavaa heittäytymistä!

Metsäpäivässä saatiin Luonto-Liiton laumaan muutamia uusia jäseniä, ja moni vanhempi kyseli Kessun toiminnasta.

Telttaa purkaessamme olimme yksimielisiä käytännön ympäristökasvatuksen tärkeydestä: luontotieto ja -yhteys ovat suomalaisilla vielä tallessa, kun niitä mielen sopukoista herätellään. Lapsille jo luonto itsessään on suuri seikkailu, missä leikkimisen syvin olemus tulee esille. On myös olennaista saada kaupungissa asuvia perheitä retkelle lähimetsäänkin huomaamaan luonnon moninaiset hyvät vaikutukset.

Fiksusti pilkille

Julkaistu: 11.3.2016

Vastuullinen talvikalastaja ottaa eettiset ja ympäristönäkökohdat huomioon. Kuvassa tyylikkäät herrat pilkillä noin puoli vuosisataa sitten.

Oululainen Saara Salmela on kalastanut lapsesta lähtien. Kotona Sodankylässä koko lapsuudenperhe kalasti, ja harrastus on jatkunut myös aikuisiällä kaupungissa asuessa. Salmela kalastaa sekä yksin, retkikerhon porukassa että perheensä kanssa. Hän käy kalareissuilla Oulujoen suistossa sekä Kuivasjärvellä, joka on pieni järvi Oulun keskustan pohjoispuolella aivan asutuksen keskellä. Molemmissa paikoissa hän on pilkkinyt esimerkiksi kiiskeä ja ahventa.

Kevättalvella mateen kutuaikana Salmela on ollut mukana mateen koukkupyynnissä jokisuiston jäillä. Koukkupyynnissä jäähän tehdään avanto noin kuusituumaisella kairalla, avannon reunaan tökätään keppi ja siihen kiinni vahva siima. Tarpeeksi järeään koukkuun laitetaan syötiksi pala esimerkiksi siikaa tai muikkua, ja se lasketaan lähelle pohjaa. Koukkuja voi virittää useampaankin avantoon.

– Koukkukalastus vaatii aina vesialueen omistajan luvan, joten sitä ei voi tehdä vapaasti kuten pilkkimistä, Salmela muistuttaa.

Oulussa näkee talvisin kalastajia myös kokemassa verkkoja meren jäällä, ja Salmela tuntee myös talvista katiskapyyntiä harrastavia. Itse hän on kuitenkin pitäytynyt toistaiseksi pilkkimisessä.

Eettiset seikat huomioon

Kalastukseen liittyy useita eettisiä kysymyksiä, jotka kalastajan tulee huomioida. Itse pyydetty kala ei automaattisesti ole eettisempää kuin vaikkapa norjalainen kassilohi.

Alkuun kalapaikan valinnassa pääsee perehtymällä kalakantoihin, lakeihin ja paikallisiin säädöksiin sekä rauhoitettuihin lajeihin. Jotkut lajit on rauhoitettu kutuaikana, joten ajallisista pyyntirajoituksista esimerkiksi lohikalojen kohdalla tulee ottaa selvää. Oikeanlaisilla pyyntivälineillä ja saaliiksi saatujen kalojen välittömällä lopettamisella vältetään turhaa kärsimystä ja toimitaan eläinsuojelulain hengessä.

– Alamittaiset kalat tulee aina vapauttaa, ja on pyrittävä saamaan koukku irti kalaa vahingoittamatta, Salmela sanoo.

Vastuullinen kalastaja vapauttaa myös erityisen suuret alkuperäislajien yksilöt niiden sattuessa saaliiksi. Suuria emokaloja säästämällä huolehditaan kantojen säilymisestä. Ruokakalat tulee pyytää ainoastaan elinvoimaisista tai istutetuista kalakannoista. Syötiksi ei tarvitse uhrata toukkia ellei halua, sillä vaikkapa maissinjyvä toimittaa syötin virkaa hyvin. Erilaisia keinotekoisia syöttejäkin on nykyään saatavilla.

Salmela kertoo myös mahdollisuudesta osallistua vesiluonnon hoitoon syömällä kalaa. Joillakin järvillä ravinnekuormaa pienennetään kalastamalla esimerkiksi särkikaloja, ja näistä kalastuksista saatua ylijäämäsaalista voi saada jopa maksutta, kun sopii kalastajien kanssa. Salmela on tutustunut retkiporukkansa kanssa luonnonhoitokalastukseen Oulun Iso-Vuotunkijärvellä ja saanut mukaansa katiskalla pyydettyä kalaa.

Kaikki kalat kelpaavat ruuaksi

Saalista tulee pyytää vain sen verran kuin tarvitsee. Sellaista kalaa ei Salmelan mukaan olekaan, joka ei kelpaisi ruuaksi, joten koko saalis käytetään hyödyksi.

– Osa kaloista syödään heti, ja esimerkiksi särjistä ja pikkuahvenista saa makoisia säilykkeitä. Itse pyydetty kala on ekologista lähiruokaa parhaimmillaan.

Muuhun kalastukseen kuin pilkkimiseen ja onkimiseen tarvitaan aina kalastuslupa. Esimerkiksi verkko- tai katiskakalastajan pitää maksaa valtion kalastuksenhoitomaksu sekä paikallinen pyydyslupa. Kaupunkien ja kuntien vesialueiden lupa-asioista saa lisätietoa kunnan verkkosivuilta.

Salmela ei ole juuri miettinyt, onko kaupungista pyydetyssä kalassa enemmän esimerkiksi raskasmetallipitoisuuksia kuin maalaisella lajitoverillaan. Hän uskoo kalan terveyshyötyjen peittoavan haitat, ja asia tuskin on merkityksellinen, jos kaupunkikalaa syö vain toisinaan.

Yksinkertaiset varusteet

Kaupunkikalastaja selviää talvella varsin vaatimattomalla varustuksella. Kallein verme on kaira, eikä sitäkään tarvitse hommata heti itselleen, jos lyöttäytyy sopivaan porukkaan. Huopakumisaappaat ovat parhaat kengät, ne ovat vedenpitävät ja lämpimät. Paikallaan seistessä tulee helposti kylmä, joten vaatteiden määrää on vaikea liioitella. Pilkkionki, koukkuja, syöttejä ja joku pussi tai astia saaliille tarvitaan toki myös. Naskalit ovat tarpeellinen turvavaruste.

Kokeneempia kalastajia kannattaa jututtaa niin pyyntipaikoista kuin siitä, mistä jäälle uskaltaa mennä. Virtaukset voivat etenkin jokisuistoissa olla yllättäviä, ja jos näet jäällä porukkaa, ei suorin reitti heidän luokseen välttämättä kanna. Yleensä eniten kuljetuille reiteille muodostuu selvät jäljet, joten kun katsoo mistä on kuljettu, on tavallisesti turvallisilla jäillä. Salmela suosittelee kalastuksen aloittamista kuitenkin kokeneemman kaverin kanssa.

Lue Esyjen kummien opas vastuullisille vapaa-ajankalastajille: http://esyjenkummit.net/wp-content/uploads/2014/05/Opas-vastuullisille-vapaa-ajankalastajille.pdf

Kalatkin aistivat kipua

Kalojen tuntemaa kipua on viime aikoina tutkittu runsaasti, mutta se on osin kiistanalainen aihe. Suurimmassa osassa tutkimuksista on kuitenkin löydetty kipuaistimuksia. Se, miten kala käsittelee kipua, on toistaiseksi epäselvää.

Entinen eläinsuojeluasiamies Sari Salminen kertoo, ettei eläinsuojelulainsäädännöstä löydy kaloja koskevaa tarkkaa ohjeistusta.

– Tanskan eläineettinen neuvottelukunta on käsitellyt kalastusta tarkemmin. Sen suosituksia ovat esimerkiksi luopuminen pyydystä ja päästä -kalastuksesta sekä elävien kalojen käyttämisestä syöttinä. Koukkuna tulisi käyttää väkäsetöntä koukkua ja kalastustapoja yleisemminkin kehittää sellaisiksi, että kalojen vaurioituminen pyydyksessä minimoituisi, Salminen sanoo.

Salminen kritisoi pyydystä ja päästä -kalastusta silloin, kun sen pääasiallisena motiivina on huvittelu. Alamittaisten kalojen vapauttamisessa toteutuu sama asia, mutta jos kalastuksen tavoite on ruuan hankkiminen, jää kalastajan tehtäväksi punnita aiheuttamansa hyöty ja haitta.

– Lajinsuojelun kannalta on oleellista, että alamittaiset kalat päästetään jatkamaan elämäänsä. Yksilönsuojelun kannalta tilanne on ongelmallisempi, sillä vaikka kala irrotetaan varovastikin, ovat sen selviytymismahdollisuuden jatkossa pienemmät.

Harrastuskalastuksen pyyntimenetelmät ja niiden aiheuttama kipu poikkeavat toisistaan paljon. Esimerkiksi pilkkimällä saadun kalan kokema kipu on lyhytaikainen verrattuna verkkoon jääneeseen kalaan, joka voi olla yli kymmenenkin tuntia vahingoittuneena yritettyään pyristellä irti.

Salminen kehottaa noudattamaan kalastuksessa varovaisuusperiaatetta. Mikäli ei tiedetä, aiheuttaako jokin toimenpide kalalle kipua, niin oletetaan sen tekevän niin.

– Tämänhetkinen tietomme ei välttämättä ole riittävä. Aiemmin on esimerkiksi luultu, etteivät vastasyntyneet vauvat tuntisi kipua! Nisäkkäiden kohdalla ei enää edes keskustella, tuntevatko ne kipua. Kalan ilmeettömyys ja äänettömyys aiheuttaa sen, ettemme samaistu niihin niin helposti.

Skandinavian susilla rajat ovat kiinni

Julkaistu: 9.3.2016

Ihmistoiminnan seurauksena Skandinavian, Suomen ja Venäjän Karjalan sudet ovat eristäytyneet toisistaan. Elinvoimainen susikanta tarvitsee Pohjoismaiden välistä yhteistyötä.

Suomen ja Skandinavian susikanta hävitettiin sukupuuttoon 1800-­luvulla laajamittaisen metsästyksen seurauksena. Suomeen sudet ovat levittäytyneet takaisin pääosin Venäjän Karjalasta. Ensimmäinen susipentue syntyi Skandinaviassa vuonna 1983, kun Ruotsiin saapui kaksi sutta idästä. Seuraava susi vaelsi Ruotsiin vuonna 1991. Skandinavian susikanta koostui näiden kolmen suden jälkeläisistä vuoteen 2008 asti. Tämä tarkoittaa, että Skandinavian sudet ovat lähempää sukua toisilleen kuin sisarukset keskenään. Sisäsiittoisuus on aiheuttanut susille purentavikoja sekä selkärangan ja sisäelinten epämuodostumia.

Myös Suomen susikannan perimä on heikentynyt, kun Venäjän Karjalan susikanta on puolittunut noin 350 yksilöön ja susien vaeltaminen Suomeen on vähentynyt. Lisäksi Suomen susikanta on kokenut voimakkaita laskuja laittoman ja laillisen metsästyksen johdosta.

Ruotsin sudenhoitosuunnitelman mukaan maahan tarvittaisiin uusi lisääntyvä susi idästä viiden vuoden välein, jotta sisäsiittoisuus vähenisi. Pohjoismaiden laajat poronhoitoalueet kuitenkin eristävät susikannat toisistaan. Vain viisi sutta on onnistuneesti vaeltanut skandinaviaan viimeisten 35 vuoden aikana ja tuonut uutta perimää populaatioon.

Poronhoitoalue eristää

Suomessa poronhoitoalueeseen kuuluu 36 % maan pinta-­alasta. Tämä alue käytännössä toimii susivapaana vyöhykkeenä.

Susi luokitellaan poronhoitoalueella luontodirektiivin V liitteen lajiksi, joka sallii tiukasta suojelusta poikkeamisen. Porovahinkoja ehkäistään tehokkaalla sudenmetsästyksellä, jossa on sallittua käyttää apuvälineenä valonlähdettä, koiria, moottorikelkkoja, helikopteria tai mönkijöitä.

Ruotsissa poronhoitoalueella olevasta susipentueesta maksetaan saamelaiskylälle korvausta 500 000 kruunua eli noin 53 800 euroa, suden säännöllisestä esiintyvyydestä 80 000 kruunua (noin 8 600 euroa) ja väliaikaisesta 35 000 kruunua (noin 3700 euroa). Käytännössä korvaus ei kuitenkaan ole tuonut susille hyväksyntää edes idästä vaeltaneiden geneettisesti arvokkaiden susien kohdalla. Alueelle saapuneet sudet on joko ammuttu tai siirretty pois alueelta.

Susien siirtäminen on osoittautunut hankalaksi, koska sudet ovat vaeltaneet takaisin lähtöpaikoilleen tehden satojen kilometrien matkoja. Ainoastaan yksi siirto on onnistunut, kun susipariskunta perusti reviirin vapautuspaikalleen Tivedenin kansallispuistoon.

Viimeisin vaeltaja ammuttiin

Marraskuussa 2015 Ruotsin poronhoitoalueelle Härjedaleniin vaelsi susi idästä. Valtion ympäristöhallinnon viranomainen Naturvårdsverket katsoi suden olevan yhtä arvokas kuin 500 skandinaavista sutta, koska sillä oli useita geneettisiä ominaisuuksia, jotka puuttuvat skandinaavian susikannasta. Joulukuussa susitulokas siirtyi Norjan puolelle, jossa se ammuttiin laittomasti.

Laittoman sudenmetsästyksen laajuutta on selvitetty pantasusien avulla. Puolet kuolleena löydetyistä susista menehtyi Skandinaviassa laittoman metsästyksen seurauksena.

Norjassa susille on määrätty kolme vyöhykettä, jossa ne voivat perustaa reviirin. Jos sudet poistuvat vyöhykkeeltä, ne voidaan ampua luvilla. Talvella 2014–2015 Norjassa rekisteröitiin kaksi susipentuetta, vaikka tavoite on, että maahan syntyisi kolme pentuetta vuosittain.

Ekologisia käytäviä tarvitaan

Luontainen levittäytyminen takaisi Fennoskandiaan elinvoimaisen susikannan pitkällä aikavälillä. Tällöin ei tarvittaisi lisätoimenpiteitä, kuten susien siirtämistä alueilta toisille tai eläintarhojen sudenpentujen siirtämistä villien susien pesiin. Suuri haaste tulevaisuudessa on luoda ekologisia käytäviä, jotka yhdistäisivät eristäytyneet susipopulaatiot keskenään.

Susipopulaatioiden tulisi myös olla tarpeeksi isoja ollakseen elinvoimaisia. Eri tutkimusten mukaan susikannan elinvoimaisuus edellyttäisi 2000–­5000 yhteistä sutta Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjän Karjalassa. Siihen on vielä matkaa.

Luonto kuuluu kaikille

Julkaistu: 9.3.2016

Ulkona on pakkasta lähes 20 astetta. Talvipyöräilijät polkevat naama punaisena pakkasesta välittämättä, mutta kaikkia talviurheilu ei kiinnosta.

– Kävin kerran kavereiden kanssa laskettelemassa. Se oli todella vaikeaa, kaaduin varmaan kymmenen kertaa, Shafi Puaale kertoo.

Joukko eri-­ikäisiä poikia ja nuoria miehiä on kokoontunut viettämään aikaa yhdessä. Paikkana on Kölvi, Setlementtinuorten Hämeen piirin monikulttuurinen poikatyöyksikkö Tampereella. Jääkiekko ei houkuta näitä nuoria miehiä avantouinnista puhumattakaan. Kaikki ovat sitä mieltä, että kesällä ulkona on enemmän tekemistä, kun voi pyöräillä ja pelata jalkapalloa.

Shafi Puaale, Mahdi Aalin, Ali Maadey ja Jarnail Singh ovat asuneet Suomessa jo vuosia. Suomalainen luonto ei kuitenkaan ole nuorille kovin tuttu. Aalin ja Puaale ovat käyneet telttailemassa, mutta kukaan neljästä nuoresta ei liiku luonnossa säännöllisesti. Metsässä liikkuminen ja patikointi saattaisi kiinnostaa, jos sellaiseen tarjoutuisi ohjattu mahdollisuus. Tosin vain kesällä, talvella ulkona on kaikkien mielestä liian kylmä.

– Olisin halunnut viime kesänä lähteä keräämään marjoja, mutta en tiennyt minne suuntaan pitäisi lähteä. Kysyin naapurilta, voiko jostain läheltä kerätä marjoja, hän käski ajamaan sadan kilometrin päähän, Aalin kertoo.

Lisää tietoa vanhemmille ja lapsille

Kölvin nuoret eivät ole ajatustensa kanssa yksin. Maahanmuuttajataustaisia lapsia ja nuoria on vain vähän mukana luontoharrastustoiminnassa.

Katri Silvonen Luonto­-Liitosta kertoo, että suurin syy on tiedon puute. Vaikka lapset olisivat kuulleet luontoharrastustoiminnasta, myös vanhemmat tarvitsevat tietoa. Usein ongelmana on myös kielimuuri, vanhemmat eivät välttämättä osaa suomea yhtä hyvin kuin lapset.

Luonto-­Liiton Savo­-Karjalan piirissä kehitetäänkin tänä vuonna tiedotusta. Uusi leiri-­ ja kerhojuliste on suunniteltu niin, että jo kuvituksesta käy ilmi, mitä leirillä tapahtuu. Nettisivuille laitetaan tiedote vanhemmille ensin suomeksi ja myöhemmin muutamalla vieraalla kielellä.

Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistyksen (JoMoni) kautta luontokerho-­ohjaajakoulutuksiin on löydetty myös maahanmuuttaja­taustaisia ohjaajia. Ajatuksena on, että uus­suomalaisten kynnys osallistua Luonto-­Liiton toimintaan madaltuisi, jos kerhoissa ja leireillä olisi maahanmuuttajataustaisia ohjaajia.

Isabel Muñoz on ollut sijaisena Savo-­Karjalan Luontopiirin lastenkerhossa. Luonto on tärkeä osa metsätieteitä opiskelleen Muñozin elämää.

– Halusin nähdä jotain uutta ja erilaista. Halusin jonnekin missä on metsää ja vettä, Espanjasta Suomeen muuttanut Muñoz kertoo.

Espanjaa ja teatteria opettava Muñoz on aktiivinen myös Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistyksen toiminnassa. Luontokerhoja hän voisi lähteä ohjaamaan ehkä taas tulevaisuudessa.

– Nyt on liikaa ohjelmaa, Muños sanoo.

Kielimuuri ei saa olla este osallistumiselle

Ihmisten luontosuhde on eri maissa erilainen. Esimerkiksi venäläisten suhde luontoon on samankaltainen kuin suomalaisilla, perheet viettävät paljon aikaa luonnossa ja kesämökeillä. Katri Silvosen mukaan joitakin vanhempia askarruttaa, miksi luonnossa pitäisi viettää aikaa, ja mitä siellä voi tehdä.

– Somaliassa kaupungeissa asuvat ihmiset eivät juurikaan liiku luonnossa, Mahdi Aalin sanoo, ja muut nyökkäilevät.

Luonnossa liikkuminen voi herättää vanhemmissa monenlaisia kysymyksiä. Onko metsään turvallista mennä? Mitä eläimiä siellä on? Onko Suomessa myrkyllisiä käärmeitä? Suomalainen metsä voi olla tuntematon paitsi uussuomalaisille, myös urbaaneille, koko ikänsä Suomessa asuneille lapsille.

– Metsään voi tutustua turvalliseksi leikin avulla: suunnistetaan muurahaispesien avulla, rakennetaan sateensuojia, etsitään ja maistellaan syötäviä kasveja, Silvonen kertoo.

Mutta luontoharrastamisen ei tarvitse olla pelkkää erätaitojen opettelua. Myös toisiin kulttuureihin ja ihmisiin tutustuminen voi olla tärkeä osa leiriä. Jos luontoleirillä on osallistujia, joilla on eri äidinkieli, ohjelmaan voi kuulua esimerkiksi sanojen opettelua eri kielillä.

Leiriohjelmaa suunniteltaessa onkin hyvä ottaa mukaan sellaisia ohjelmanumeroita, jotka eivät perustu suomen kielellä kikkailuun. Toiminnalliset ohjelmanumerot sopivat kaikille kielitaidoista riippumatta. Monikulttuurinen luontoharrastustoiminta ei loppujen lopuksi ole sen kummempaa kuin muukaan toiminta.

– Maahanmuuttajat eivät ole kiinnostuneita maahanmuuttajille suunnatusta toiminnasta. He haluavat mieluummin mukaan jo olemassa olevaan toimintaan, pois mamu-­lokerosta, Silvonen kertoo.

Luonto-­Liitto järjestää vuoden 2016 aikana maahanmuuttajataustaisille ja kantasuomalaisille perheille tarkoitettua yhteistä toimintaa. Näin yhä useammat suomalaiset, uudet ja vanhat, pääsevät nauttimaan luonnosta ja tutustumaan toisiinsa.

Puuskahdus: Ekologisuus ei ole epäkiitollisuutta

Julkaistu: 7.3.2016

Sosiaalisessa mediassa törmää päivittäin suivaantuneisuuteen. Tällä kertaa päivityksen kirjoittaja oli loukkaantunut, kun nuori myyjä oli kaupassa moittinut iäkästä naista epäekologisuudesta. Kirjoittaja, joka oli ilmeisesti iäkkäämmän naisen ikätoveri, luetteli päivityksessään pitkän listan, miten hänen nuoruudessaan elettiin paljon ympäristöystävällisemmin kuin nykyään. Ei ollut niitä ja näitä teknisiä vempeleitä tai varaa kuluttaa. Tästä syystä nuoremmat ympäristöaktivistit eivät hänen mielestään saisi moittia itseään vanhempia.

Tämä vastakkainasettelu on tietysti vailla järkeä. Isovanhempieni ikäiset saattoivat hyvinkin elää minua ympäristöystävällisemmin. Ero on kuitenkin siinä, miten tietoisia valintoja he ja minä teemme. Ei ole ekologinen valinta olla ajamatta autoa, jos ei ole elintasonsa tähden autoon varaa.

En väitä olevani parempi ihminen. Olen elänyt koko elämäni ilmastonmuutoksen varjossa, kun taas edellä kulkeneilla sukupolvilla on ollut omat maailmanlopun kuvajaisensa. Ympäristövaikuttajia on varmasti joka sukupolvessa.

Kummastelen kuitenkin usein sitä, kuinka kasvissyöntiäni tai muita ekologisia arkielämän valintojani kritisoivat vetoavat siihen, että yksilön valinnoilla ei ole mitään merkitystä. Ilmastonmuutos ehkäistään vain poliittisten päättäjien voimalla. Silti harva näistä kriitikoista esimerkiksi äänestää aidosti ympäristövaikuttavia puolueita.

Toki kaikkien eduskuntapuolueiden ohjelmista löytyy viittauksia ympäristön säilyttämiseen tuleville sukupolville. Jokaisen puolueen listoilta voi myös löytyä ekologisia arvoja ajavia ehdokkaita. Suomalaisissa vaaleissa äänet menevät kuitenkin puolueille, eivät henkilöille. Siinä on eroa, mainitaanko ympäristönsuojelu puoleen ohjelmassa useiden muiden tavoitteiden jälkeen tai pahimmillaan vain sivulauseessa, vai tiedostetaanko ilmastonmuutoksen torjumisen ensiarvoinen tärkeys koko meidän olemassaolollemme. Ikävä kyllä useampi puolue, joita yli 50-vuotiaat yleensä äänestävät, on ensimmäisenä kuvailemieni joukossa. Puhumattakaan siitä, että vaaliohjelmat eivät ole mikään tae käytännön poliittisesta vaikuttamisesta.

Mikä alussa mainittua some-postauksen tekijää sitten ärsyttää? Ehkä hän ajattelee nuorten olevan epäkiitollisia. Perheet ovat tahtoneet nostaa elintasoaan sukupolvesta toiseen. Isovanhempieni ikäiset haaveilivat yksityisautosta, omakotitalosta, kesämökistä, mahdollisuudesta syödä joka päivä lihaa ja matkustaa kerran vuodessa etelän lämpöön. Heidän jälkeläisissään keskiluokka kasvoi, ja nämä vanhemmat tahtovat antaa lapsilleen entistä enemmän.

Minä en voi kuitenkaan unelmoida isosta omakotitalosta, useista lapsista ja matkustelusta ilman, että joudun puntaroimaan moraalini ja hiilijalanjälkeni kanssa. Lähinnä toivonkin jälkipolville paikkaa, missä elää turvallisesti. Sen varmistamiseksi en tavoittelekaan kaikkea, mistä minua edeltäneet sukupolvet ovat haaveilleet. Kyse ei kuitenkaan ole epäkiitollisuudesta, vaan vastuusta jälkeeni tulevia sukupolvia kohtaan.

Näkökulma­palstalla vaihtuvat kirjoittajat sanovat suorat sanat muun muassa ympäristöpolitiikasta, ympäristön tilasta ja ihmisen suhteesta luontoon. Näkökulmia julkaistaan sekä Nuorten Luonto ­lehdessä että nuortenluonto.fi -­sivustolla.