Nuorten Luonto

Talvipyöräilijän vapaus

Julkaistu: 7.3.2016

Markus Seppälän tunnistaa heti mieheksi, joka pitää mielellään itsensä kiireisenä. Seppälä kirjoittaa parhaillaan tietokirjaa vieraslajeista ja niiden torjunnasta, toimii Helsingin Polkupyöräilijöiden hallituksessa, Luomus ry:n varapuheenjohtajana sekä projektipäällikkönä Luonto-Liiton Uudenmaan piirin Box Bike Helsinki -hankkeessa. Hankkeen tarkoituksena on tehdä pyöräilystä tunnetumpaa ja helpommin lähestyttävää.

– Box Bike Helsinki -hankkeessa teemme yhteistyötä paikallisten nuorisotaloaktiivien kanssa. Nuorilla kaupunkilaisilla on mahdollisuus suunnitella ja toteuttaa tavarafillari omista lähtökohdista ja tarpeistaan käsin. Nuoret muodostivat keskenään joukkueen, jossa he ideoivat sellaisen pyörän, jonka haluaisivat toteuttaa. Siellä pohdittiin jo esimerkiksi pyöriä, joissa on mobiilisauna, leffateatteri, runkoon upotetut kaiuttimet tai yhdistetty grilli-jääkaappi-pakastin. Valmis pyörä olisi sitten nuorisotalolla kaikkien lainattavissa, Seppälä visioi.

Hankkeessa on omat haasteensa. Alusta asti on painotettu sitä, että pyörän on oltava sellainen, jota kaikki voivat ajaa ja jota on mukava ajaa.

– Nyt opitaan kaikki, mitä on opittavissa yhdellä joukkueella ja pyörällä, toivottavasti seuraavalla kerralla voidaan sitten tehdä useampi pyörä useammalla joukkueella, Seppälä intoilee.

Pyöräilytalven liikennettä

Myös toisenlainen kampanjointi pitää Seppälän kiireisenä. Juuri nyt Helsingin Polkupyöräilijät ottaa osaa Pyöräilyliiton järjestämään valtakunnalliseen pyöräilytalvikampanjaan.

– Kannustamme pyöräilemään ympäri vuoden. Toimimme kaikin tavoin pyöräilyn edistämisen puolesta ja esimerkiksi yritämme saada kaupunkia parantamaan pyöräreittien kunnossapitoa talvella. Turvallisuus on kyselyjen mukaan yksi tärkeimmistä syistä, miksi monet eivät pyöräile talvella. Pyrimme parantamaan asiaa yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa, Seppälä kertoo.

Seppälälle pyöräily on liikennettä. Helsingissä Seppälä on huomannut, että pyöräily on nopeimpia tapoja liikkua.

– Voi itse määrittää missä ajassa on perillä. Ei tarvitse miettiä esimerkiksi parkkipaikkaa tai odotella bussia. Voisin puhua vaikka kuinka kauan siitä, miksi pyöräily on maailman paras asia. Esimerkiksi se on hyvin tasa-arvoinen tapa liikkua. Ei tarvitse olla riippuvainen kenestäkään ja melkein kaikilla on varaa jonkinlaiseen pyörään vaikka ei olisi varaa autoon, Seppälä hehkuttaa.

Pitää olla kivaa

Seppälä myöntää, että aina hänkään ei pyöräile. Hänen mielestään pyöräilyn on oltava kivaa, eikä suorittamista.

– En ole puritaani sillä tavalla, että pyöräilen pää ja sormet jäässä vain siksi, että olen valinnut talvipyöräilyn. Jos ulkona on niin kehno keli, ettei ole mukava kävellä, ei varmasti ole mukava myöskään pyöräillä.

Seppälä naurahtaa, kun kysyn millaisissa olosuhteissa hän ei pyöräilisi.

– Noin viiden kilometrin matkat on järkevintä pyöräillä, koska se on kaupunkialueilla nopeinta. Lisäksi pyöräily pitää fyysisesti ja psyykkisesti paremmassa kunnossa. Mielestäni työpaikoilla pitäisi tukea johdonmukaisesti pyöräilyä vaikkapa tukemalla pyörän hankintaa tai osallistumalla johonkin pyöräilyä edistävään hankkeeseen. Se vähentäisi varmasti merkittävästi sairaspoissaoloja, kun työntekijät olisivat paremmassa kunnossa.

Varusteet kuntoon

Maastopyörät ovat suosittuja talvipyöriä. Suosiotaan ovat nostaneet myös maastopyörää leveämmillä renkailla varustetut ”läskipyörät”, kuten Seppälä niitä nimittää.

Seppälä itse ei kuitenkaan omista maastopyörää. Hänellä on sama pyörä kuin kesällä, lisävarusteina nastarenkaat, lokasuojat ja valot. Renkaat myös ovat vähän leveämmät. Asianmukaiset valot ja heijastimet ovat lain mukaan pakollisia pimeän aikaan ja nastarenkaat turvallisuussyistä tarpeelliset.

– Olen nähnyt kyllä kaikennäköisiä pyöriä talvella liikenteessä, ihan yksivaihteisia mummopyöriäkin.

Oikea vaatetus on tärkeää talvipyöräilyssä.

– Itse olen vilukissa, joten varustaudun kerrospukeutumalla. Kannattaa huomioida myös matkan pituus ja toisaalta se, että onko tarkoitus tulla hiki vai ei. Ei välttämättä kannata ensin ostaa vaikkapa kalliita pyöräilyhanskoja. Kun pyöräilee pakkasessa, huomaa kyllä, mitä tarvitsee. Varmasti samat asut kuin hiihtäessä toimivat pyöräillessä hyvin, Seppälä kertoo.

– Monenlaisilla yhdistelmillä selviää hengissä, mutta pyöräilyn tarkoitus on olla myös kivaa, joten pukeutumiseen kannattaa panostaa. Minusta on aina hienoa, kun on onnistunut pukeutumaan juuri oikein niin, ettei tule hiki tai kylmä. Silloin taputan itselleni.

Vapaasti mutta turvallisesti

Pyöräilyssä Seppälä pitää vapauden tunteesta.

– Fillaroidessa voi havainnoida vaikkapa luontoa ihan eri tavalla. Tarkkailen paljon ympäristöäni pyöräillessä ja pyörällä on tosi kiva tehdä matkaa, Seppälä sanoo.

Seppälä muistuttaa, että talvella on tärkeää kiinnittää huomiota pyörän kunnossapitoon, jotta se pysyy turvallisena.

– Kannattaa aina välillä tarkistaa, että jarrut pelaavat eivätkä ole jäässä tai likaiset, ja etteivät teräsvaijerit jäädy kiinni. Monet käyttävät myös erityistä öljyä, joka sopii talvipakkasille. Jos pyörää pitää hyvässä kunnossa, se palkitsee liikkumalla kevyemmin ja näin on taas mukavampaa pyöräillä, Seppälä opastaa.

Aistit avoinna luontoon

Julkaistu: 29.2.2016

Luonnon edut ihmiselle ovat yleisesti tunnettuja. Luonnossa liikkuminen on helppo tapa lisätä fyysistä hyvinvointia ja rauhoittaa levotonta mieltä. Jo pelkän kauniin luontokuvan katselun on esitetty saavan aikaan positiivisia muutoksia. Visuaalisina olentoina tarkastelemmekin ympäristöä usein ennen kaikkea näköaistin kautta. Luonnon rikkaus kuitenkin tarjoaa kiinnostavia ärsykkeitä jokaiselle aistille. Vaatii hieman malttia pysähtyä ja tarkkailla ympäristöä totutusta poikkeavalla tavalla, mutta kun sen tekee, voi arkisestakin luontokokemuksesta tulla kokonaisvaltainen eri aistien kiehtova leikki.

Kuuntele

Joskus on hyvä ottaa kuulokkeet pois korvilta ja virittäytyä uusille taajuuksille. Kun Spotify-hitit, kännykän piippaukset ja kaupungin melu poistuvat, mitä jää? Sekä avaralla niityllä että tiheässä ryteikössä voi kuunnella, kuinka luonto puhuu. Korvilla voi kestää hetken tottua hiljaisuuteen, mutta pikkuhiljaa aistit terävöityvät. Silmät sulkemalla voi keskittää huomionsa vielä vahvemmin kaikkeen siihen, mitä ympärillä kuuluu. Humisevatko, naksahtelevatko puut? Mikä tai kuka aiheuttaa heinien ja aluskasvillisuuden rapinan? Miten tuuli kulkee? Laulavatko linnut? Aivan oma äänimaailmansa on vedellä. Jo pelkkä ajatus kesäisestä päivästä järven rannalla voi tuoda lempeän liplatuksen korviin.

Haista

Mieluisan ruoan tuoksu tuo veden kielelle, Chanelin parfyymi huumaa, ja vedenpuhdistamon lemahdus nostaa yököttävän palan kurkkuun. Mutta miltä tuoksuu luonto? Ihmisen hajuaisti ei ole yhtä kehittynyt kuin koiraystäviemme, jotka jolkottelevat nenä kiinni maassa haistellen lukuisia kiehtovia tuoksuja. Kuitenkin luonto tarjoaa elämyksiä myös ihmisen nenälle. Helpointa lienee tuoksutella kukkia puissa, pensaissa ja maassa. Valtoimenaan kukkivan ruusupuskan voi haistaa jo kauempaakin, niin vahvoja ovat jotkut luonnon tuoksut. Myös märän maan ja mullan voi haistaa. Hienovaraisempia tuoksuja voi etsiä hankaamalla ja rikkomalla kasvin pintaa, jolloin tuoksu vapautuu paremmin. Tuoksut luovat välittömästi mielikuvia, muistoja ja tunnetiloja, joten kannattaa kerrankin antaa täysi huomio tälle aistille, joka harvemmin on tietoisesti käytössä.

Maista

Luonto on täynnä syötävää. Vuodenajasta riippuen metsät tarjoavat marjoja, sieniä ja villivihanneksia. Monien kasvien juuret, nuoret lehdet tai kukat ovat syötäviä. Myös kaloja ja riistaa voi taitojen ja lain salliessa hyödyntää esimerkiksi vaelluksella tai telttaillessa.

Makuaisti on tyydyttävä aisti, joka voi tarjota pienissäkin määrissä suuria hyvänolon tunteita. Miltä tuntuu puolukan karvaus? Entä metsämansikan makeus? Menevätkö silmät sirrilleen ketunleivän kirpeydestä? Ympäristön tarjoamiin antimiin tutustuessaan huomaa luonnon olevan melkoinen buffet-pöytä.

Tunne

Kun ulkona liikkuu kengät jalassa, suora kosketus elävään luontoon puuttuu. Usein liikkuminen on tavoitteellista, jolloin vaikkapa sydämen sykkeen pitäminen tietyllä tasolla on tärkeämpää kuin sen havainnointi, miltä tuntuu. Iho on kehon suurin elin, ja luonto tarjoaa sille lukemattomia erilaisia tapoja tuntea. Kun kengät riisuu jaloista, voi tunnustella vaikkapa, miltä auringon lämmittämä kallio tai havunneulaset polulla tuntuvat jalkapohjissa.

Tuntoaistia voi ihmetellä kehon muillakin osilla. Kuinka heinänkorsi kutittelee kämmenselässä tai kaulalla? Miten tukeva onkaan mänty, kun sen paksua runkoa halaa? Miltä rintakehässä tuntuu, kun keuhkot täyttyvät pakkasilmasta? Entä miltä tuntuu lumi, vesi, hiekka tai jäkälä? Tuntoaistiin keskittymällä on helppo rauhoittua, kun alati poukkoileva mieli saa tekemistä tyynnyttävällä tavalla. Ympäristöstä voi poimia käteen jotain, mihin keskittyä, istua alas ja sulkea silmät. Huomio keskitetään ainoastaan valittuun asiaan, esimerkiksi kiveen. Miltä se tuntuu sormen päissä, entä kun sitä puristaa? Onko se kylmä vai lämmin? Sileä vai karhea? Kevyt vai painava? Saman voi tehdä vaikkapa kukan kanssa, ja huomioida, kuinka sitä on koskettava kevyemmin, jotta se ei hajoa.

Katsele

Aivot saavat silmien kautta valtavasti informaatiota. Luonnon katselu voi rauhoittaa ja inspiroida. Näköaistilla voi leikkiä ja keskittyä tutkimaan vaikkapa vain vihreän eri sävyjä lehdissä, nurmikossa, kivissä, sammaleissa ja vedessä. Entä mistä kaikkialta ympäristöstä löytyy punaista? Näon avulla voi myös tutkia perin pohjin vain yhtä kasvia tai pientä aluetta maassa; mitä kaikkea sen sisälle mahtuukaan? Kuinka monta lintua voi bongata metsäretken aikana? Entä miltä pieni muurahainen näyttää, kun se ahertaa? Jokaisella on omat visuaaliset mieltymyksensä, ja kukin voi löytää kiehtovia elementtejä ympäriltään. Yhdelle luonnon kauneutta on kesäinen purppuran värinen auringonlasku, toiselle syksyn maatuvat, ruskeat vaahteranlehdet.

Puuskahdus: Teknologiausko lohduttaa, vaan ei pelasta

Julkaistu: 16.2.2016

Öljyn hinnan romahtaminen on saanut jumalolento rahan keskittymään uusiutumattomien sijasta uusiutuviin energiamuotoihin, joiden tehoon pörssiprofeetat luottavat. Viimeisimmät kasvuluvut ja niistä luodut ennusteet povaavat uusiutuvan energiantuotannon kattavan vuonna 2030 yli puolet energiantarpeesta. Mitä enemmän rahaa puhtaampaan teknologiaan keskittyy, sitä ponnekkaammin se luultavasti kehittyy.

Niin, luultavasti. Jotta ilmastokatastrofi voitaisiin ihmislajin osalta välttää, ei vähäpäästöisen teknologian kehittämisessä ja rakentamisessa saisi pitää lepopäiviä. Tällä hetkellä goljatinosa energiasta tuotetaan edelleen fossiilisia polttoaineita hyödyntäen ja ilmakehää saastuttaen. Uusiutuvan energiantuotannon tulee kasvaa ja tehostua pikavauhtia, jotta se voisi tyydyttää kasvavan ihmiskunnan kasvavan kulutuksen nälän. Energiantarpeen uskotaan lisääntyvän noin puolella vuoteen 2030 mennessä.

Väkimäärä, joka tekniikan avulla elintasoaan jakaa ja vertailee, on vuosisadan lopulla YK:n mukaan jopa 11,2 miljardia. Mikäli näiden kaikkien ihmisten toivotaan tasa-arvoisuuden nimissä saavan saman elintason kuin esimerkiksi suomalaisilla on – eivätkä tutkijat löydäkään materiaalia, joka kestäisi fuusioenergian vaatimaa äärimmäisen korkeaa lämpötilaa – kaikki ruoantuotannolta vapautuva maa tulisi valjastaa uusiutuvan energiantuotannon ohjaksiin.

Myös uusiutuva energiantuotanto muovaa planeettaamme ihmisten näennäisten etujen palvelemiseksi. Kaikella rakentamisella muokataan ja kulutetaan luonnonvaroja sekä ympäristöä, joka on elintila monille muillekin kuin ihmisille. Tuulivoimalat tai aurinkopaneelit eivät putkahtele maaperästä pyhällä hengellä, eikä niistä saatava sähköilmesty leivänpaahtimiimme ilman mekaniikkaa ja infrastruktuuria.

Jos ja kun uusiutuvat energianlähteet eivät riitä kulutusintoamme tyydyttämään, on tarjolla vielä ilmastonmuokkausta. Auringonvalon heijastamiseen ja hiilen sitomiseen liittyvät tekniikat kuulostavat vielä Pelle Peloton -tyyppisiltä viritelmiltä, mutta mikäli ne saadaan jalostettua pidemmälle, päästään eettisten kysymysten ääreen. Ilmastonmuokkauksen vaikutuksia ei varmaksi tiedetä ja sen seuruksena esimerkiksi otsonikerros saattaa hapertua tai sademäärät muuttua radikaalisti. Kenellä siis on oikeus ronkkia koko planeetan ekosysteemiä? Ilmeisesti ihmisellä – historian valossa olennoista itsekkäimmällä ja julmimmalla.

Teknologiausko on lohdullista: voin parantaa maailmaa karsimatta kulutuksestani, kunhan sähköni on tuotettu vesivoimalla, autoni käy biokaasulla ja lautasella on luomusoijaa syönyt possu. Mistään ei tarvitse luopua, vastuu sysätään energiayhtiöille ja päättäjille. Teknologiausko on myös inhimillistä sinänsä, että haluamme pyrkiä tietotaitotasossamme eteenpäin. Tai siis haluamme, että joku pyrkii sinne, jotta voimme jatkaa elämäämme samalla tavalla kuin aina ennenkin. Laiskasti, ahneesti ja riistäen.

Teknologia ei muuta kasvavan väestön kasvavaa kulutusta, eikä niitä arvoja, joiden mukaan se on meille oikeutettua. Uusiutuvalla energialla pystytään kattamaan vain kohtuullisempi kuluttamisen taso.

Puuskahdus-palstalla vaihtuvat kirjoittajat sanovat suorat sanat muun muassa ympäristöpolitiikasta, ympäristön tilasta ja ihmisen suhteesta luontoon. Puuskahduksia julkaistaan sekä Nuorten Luonto -lehdessä että nuortenluonto.fi-sivustolla.

Jättiläinen tuo Talvivaaran tarinan valkokankaalle

Julkaistu: 22.1.2016

Aleksi Salmenperän ohjaaman, Talvivaaran kaivosprojektin kulisseihin sijoittuvan Jättiläisen alussa katsojalle kerrotaan, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Tositapahtumiin pohjaava fiktio ei toki ole uusi ilmiö, mutta surullisen kuuluisan kaivoshankkeen käyttäminen näyttömönä draamalle on silti mielestäni tekijöiltään omaperäinen ajatus .

Talvivaaran epäonnisesta ja monivaiheisesta tarinasta on viime vuosina riittänyt kerrottavaa ja uutisvirta jatkuu yhä tasaisen ankeana. Viime vuonna aiheesta ilmestyi myös Markku Heikkisen dokumenttielokuva Talvivaaran miehet.

Todellisiin historiallisiin tapahtumiin perustuvia elokuvia on erilaisia. Joissain todelliset tapahtumat toimivat lähinnä inspiraation lähteenä tekijöiden mielikuvitukselle. Joskus taas faktat esitetään katsojalle hyvinkin yksityiskohtaisella tarkkuudella. Jättiläinen sijoittunee näiden välimaastoon.

Jättiläisen käsikirjoittaja Pekko Pesonen on tehnyt kattavasti taustatutkimusta yhdessä toimittajien Juha Kauppisen ja Hanna Nikkasen sekä käsikirjoittaja Anna Brotkinin kanssa. Aiheen uutisointiin on perehdytty laajasti ja asianosaisia, kuten toimitusjohtaja Pekka Perää, on haastateltu. Elokuvassa myös esiintyy useita todellisia henkilöitä omilla nimillään. Jani Volasen esittämän Perän lisäksi Jättiläisessä nähdään esimerkiksi biokemisti Marja Riekkola-Vanhanen, sekä poliitikot Paula Lehtomäki ja Mauri Pekkarinen. Lisäksi kaivokseen päästiin elokuvaa tehtäessä tutustumaan omakohtaisesti ja osa kohtauksista on kuvattu paikan päällä.

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että kyseessä on fiktio, ei dokumentti. Tarinan keskiössä on nuori virkamies Jussi, jota näyttelee Joonas Saartamo. Hahmo ja hänen vaiheensa kaivosprojektin edetessä ovat puhtaasti keksittyjä. Jussi saa Pohjois-Suomen aluehallintovirastossa vastuulleen Talvivaaran lupa-asioiden hoitamisen. Viraston ja erityisesti Jussin esimiehen Raimon (Peter Franzén) toiminnan kautta maalataan melko ankarallakin otteella kuvaa rakenteellisesta korruptiosta, jossa virkamiehet vastaavat toiminnastaan ensisijaisesti yrityksille.

Draaman ainekset ovat perinteiset: kokematon Jussi joutuu tekemään työtä moraalisten kysymysten repimänä. Luonnollisesti paineet alkavat heijastua myös perhe-elämään. Asetelma on nähty ennenkin, mutta erityisesti työyhteisön sisäisen kemian kuvaamisessa on onnistuttu hyvin.

Jussin haasteiden rinnalla seurataan Pekka Perän kamppailua kaivoksensa puolesta maailmaa vastaan. Volanen tekee vakuuttavan roolin, eikä katsoja aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa Perän runnoessa läpi visiotaan. Elokuvasta voi siis löytää myös huumoria, joskin sävyltään melko mustaa. Se, että mainitut ympäristövahingot ovat todellisia vain alleviivaa tätä. Talvivaaran tapauksen tuntevasta katsojasta tuntuu samalta, kuin Titanic-elokuvassa pelastusveneiden määrästä puhuttaessa.

Elokuvan tekijät osoittavat myös syyllisiä Talvivaaran katastrofiin. Yksittäisten henkilöiden sijaan kritiikki kohdistuu ennen kaikkea Talvivaaran epäonnistumisten takana vaikuttavaan päätöksenteon kulttuuriin ja häilyvään arvomaailmaan. Sauna- tai metsästysporukoissa syntyneistä sopimuksista voi olla vaikea asettaa ketään oikeudelliseen vastuuseen. ”Kukaan ei tee päätöstä, päätökset vain syntyy”, kiteyttää päähenkilö Jussi pelin hengen. Elokuva ei kaunistele, muttei myöskään moralisoi. Lopulta jää katsojan itsensä päätettäväksi vakuuttavatko Perän myyntipuheet – ja yllättävän pitkällehän ne ovat kantaneet.

Jättiläinen saa ensi-iltansa perjantaina 22.1.2016

Jättiläinen tuo Talvivaaran tarinan valkokankaalle

Julkaistu: 22.1.2016

Aleksi Salmenperän ohjaaman, Talvivaaran kaivosprojektin kulisseihin sijoittuvan Jättiläisen alussa katsojalle kerrotaan, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Tositapahtumiin pohjaava fiktio ei toki ole uusi ilmiö, mutta surullisen kuuluisan kaivoshankkeen käyttäminen näyttömönä draamalle on silti mielestäni tekijöiltään omaperäinen ajatus .

Talvivaaran epäonnisesta ja monivaiheisesta tarinasta on viime vuosina riittänyt kerrottavaa ja uutisvirta jatkuu yhä tasaisen ankeana. Viime vuonna aiheesta ilmestyi myös Markku Heikkisen dokumenttielokuva Talvivaaran miehet.

Todellisiin historiallisiin tapahtumiin perustuvia elokuvia on erilaisia. Joissain todelliset tapahtumat toimivat lähinnä inspiraation lähteenä tekijöiden mielikuvitukselle. Joskus taas faktat esitetään katsojalle hyvinkin yksityiskohtaisella tarkkuudella. Jättiläinen sijoittunee näiden välimaastoon.

Jättiläisen käsikirjoittaja Pekko Pesonen on tehnyt kattavasti taustatutkimusta yhdessä toimittajien Juha Kauppisen ja Hanna Nikkasen sekä käsikirjoittaja Anna Brotkinin kanssa. Aiheen uutisointiin on perehdytty laajasti ja asianosaisia, kuten toimitusjohtaja Pekka Perää, on haastateltu. Elokuvassa myös esiintyy useita todellisia henkilöitä omilla nimillään. Jani Volasen esittämän Perän lisäksi Jättiläisessä nähdään esimerkiksi biokemisti Marja Riekkola-Vanhanen, sekä poliitikot Paula Lehtomäki ja Mauri Pekkarinen. Lisäksi kaivokseen päästiin elokuvaa tehtäessä tutustumaan omakohtaisesti ja osa kohtauksista on kuvattu paikan päällä.

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että kyseessä on fiktio, ei dokumentti. Tarinan keskiössä on nuori virkamies Jussi, jota näyttelee Joonas Saartamo. Hahmo ja hänen vaiheensa kaivosprojektin edetessä ovat puhtaasti keksittyjä. Jussi saa Pohjois-Suomen aluehallintovirastossa vastuulleen Talvivaaran lupa-asioiden hoitamisen. Viraston ja erityisesti Jussin esimiehen Raimon (Peter Franzén) toiminnan kautta maalataan melko ankarallakin otteella kuvaa rakenteellisesta korruptiosta, jossa virkamiehet vastaavat toiminnastaan ensisijaisesti yrityksille.

Draaman ainekset ovat perinteiset: kokematon Jussi joutuu tekemään työtä moraalisten kysymysten repimänä. Luonnollisesti paineet alkavat heijastua myös perhe-elämään. Asetelma on nähty ennenkin, mutta erityisesti työyhteisön sisäisen kemian kuvaamisessa on onnistuttu hyvin.

Jussin haasteiden rinnalla seurataan Pekka Perän kamppailua kaivoksensa puolesta maailmaa vastaan. Volanen tekee vakuuttavan roolin, eikä katsoja aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa Perän runnoessa läpi visiotaan. Elokuvasta voi siis löytää myös huumoria, joskin sävyltään melko mustaa. Se, että mainitut ympäristövahingot ovat todellisia vain alleviivaa tätä. Talvivaaran tapauksen tuntevasta katsojasta tuntuu samalta, kuin Titanic-elokuvassa pelastusveneiden määrästä puhuttaessa.

Elokuvan tekijät osoittavat myös syyllisiä Talvivaaran katastrofiin. Yksittäisten henkilöiden sijaan kritiikki kohdistuu ennen kaikkea Talvivaaran epäonnistumisten takana vaikuttavaan päätöksenteon kulttuuriin ja häilyvään arvomaailmaan. Sauna- tai metsästysporukoissa syntyneistä sopimuksista voi olla vaikea asettaa ketään oikeudelliseen vastuuseen. ”Kukaan ei tee päätöstä, päätökset vain syntyy”, kiteyttää päähenkilö Jussi pelin hengen. Elokuva ei kaunistele, muttei myöskään moralisoi. Lopulta jää katsojan itsensä päätettäväksi vakuuttavatko Perän myyntipuheet – ja yllättävän pitkällehän ne ovat kantaneet.

Jättiläinen saa ensi-iltansa perjantaina 22.1.2016

Luonto-Liiton lähettiläät tuovat ympäristöteemoja kouluihin

Julkaistu: 21.12.2015

Luonto-Liiton kouluvierailuilla kohdattiin vuoden 2015 aikana yli 6000 lasta ja nuorta. Metsä-, susi- ja Itämeri-teemaiset kouluvierailut ovat saaneet kiitosta sekä opettajilta että koululaisilta. Kouluvierailut tarjoavat myös nuorille lähettiläille antoisia hetkiä sekä tilaisuuden aitoon ympäristövaikuttamiseen.

”Vierailusta tuli tosi voimaantunut olo ja tunne, että tätä haluan tehdä jatkossakin. Oppilaiden kommentit tuntuivat sydämessä ja varsinkin, kun tuli suoraa palautetta tunnin vaikuttavuudesta. Tunsin, kuinka tärkeää onkaan kouluja kiertää.” (Koululähettilään palaute)

”Joku (oppilas) taisi suorastaan sanoa, että oli kivaa! Opettaja kommentoi, että on hienoa, kun saa tällä tavalla 6. luokkalaiset innostumaan jostakin.” (Koululähettilään palaute)

Kouluvierailujen aiheina ovat monimuotoinen suomalainen metsäluonto, kaunis ja haavoittuva Itämeri sekä uhanalainen ja kiehtova susi. Metsävierailun voi valita kolmesta eri vaihtoehdosta, jotka ovat metsäluonnon saloihin sekä metsiensuojelun keskeisiin teemoihin tutustuttava Metsän Ääni -vierailu, lähimetsäteemainen ja erilaisia vaikuttamiskeinoja esiin tuova Tapaus Takametsä -draamavierailu tai lähettilään koulun lähimetsässä vetämä metsätuokio, jonka tavoitteena on vahvistaa lasten ja nuorten metsäsuhdetta sekä ryhmän yhteishenkeä.

Vuonna 2015 kouluvierailuiden pääpaino oli metsävierailuissa, joihin osallistui yli 3300 oppilasta opettajineen. Vierailuja järjestettiin eri puolilla Suomea, aina Helsingistä Ouluun ja Vaasasta Joensuuhun sekä monella muulla paikkakunnalla. Uusia metsälähettiläitä koulutettiin alkusyksyllä viikonlopun mittaisessa tapaamisessa Nuuksiossa. Innostuneita metsän ääniä onkin nyt eri puolilla Suomea. Itämeri-vierailut painottuivat Suomenlahden rannikkoseudulle ja petolähettiläsvierailut Uudellemaalle ja Varsinais-Suomeen. Susivierailuja päästiin tekemään myös aivan uusien susireviirien ydinalueiden kouluihin. Nämä vierailut, joissa lapset ja opettajat saivat keskustella susista vierailijan kanssa ja lisätä tietämystään sudesta biologisena lajina, koettiin koulujen taholta erittäin tärkeiksi ja kiinnostaviksi.

”Tuntien jälkeen ei meinaa päästä pois lähtemään, kun kysyttävää ja kerrottavaa riittää.” (Koululähettilään palaute susivierailusta alakoulussa)

Luonto-Liiton metsä-, peto- ja Itämeri-lähettiläät ovat pääasiassa nuoria aikuisia, jotka haluavat toimia luonnon äänenä lasten ja nuorten keskuudessa. Kouluvierailuilla lähettiläät pääsevät toimimaan ympäristökansalaisen roolimalleina ja vaikuttamaan konkreettisesti tärkeänä pitämäänsä asiaan.

Lähettiläät kokevat tämän kaltaisen ympäristökasvatustyön erittäin mielekkäänä ja koulut ovat ottaneet vierailijat kiitollisuudella ja ilolla vastaan. Lähettiläs tuo toisenlaista luonnon ja nuoren ihmisen näkökulmaa oppitunneille ja saa oppilaat pohtimaan omia näkemyksiään ja mahdollisuuksiaan vaikuttaa luonnonsuojeluun. Jokainen yksittäinen vierailu on ainutlaatuinen tilaisuus kohdata monenlaisia lapsia ja nuoria sekä keskustella heidän kanssaan luonnosta kullekin ikäryhmälle sopivalla tavalla. Opettajien antamasta palautteesta käy ilmi, että he kokevat lähettiläsvierailut tarpeellisiksi.

Opettajat ja vanhemmat voivat tutustua kouluvierailumateriaaleihin etukäteen, sillä materiaalit löytyvät internetistä ja ovat täysin julkisia. Koulut voivat myös itsenäisesti käyttää materiaaleja toiminnassaan. Vierailut tukevat koulujen ympäristökasvatustehtävää sekä opetussuunnitelman teemoja. Lähettiläs on kouluvierailulla kasvattajan roolissa, johon sopii kuunteleva ja kannustava lähestyminen. Oppilaiden erilaiset arvot ja näkemykset huomioidaan ja annetaan tilaa myös lapsen ja nuoren omalle äänelle. Kouluvierailuilla mahdollisesti heräävissä luonnonsuojeluun liittyvissä eettisissä pohdinnoissa ei ole oleellista se, että tarjottaisiin oikeita vastauksia. Lapsille ja nuorille on annettava mahdollisuus pohtia ja muodostaa itse omat perustellut näkemyksensä.

Kouluvierailijoiden antamasta palautteesta heijastuu ilo ja motivaatio päästä tekemään vaikuttamistyötä lasten ja nuorten parissa. Palautteista päätellen kohtaamiset ovat olleet antoisia puolin ja toisin.

”Ensi kevättä odotellen! Tästä metsälähettilästoiminnasta on tullut ehdottomasti tärkeimpiä juttuja, mitä Luonto-Liitossa pääsee tekemään.

”Olisi hienoa, kun muutkin innostuisivat tästä lapsi- ja nuorisotyöstä. Jotenkin koen, että se on tehokkain tapa yrittää saada muutosta aikaan.”

”9. luokkalaiset keskustelivat vilkkaasti aiheesta ja kertoivat avoimesti mielipiteitään.”

”Oppilaat vaikuttivat motivoituneilta ja kiinnostuneilta. Osasivat yhdistää asioita omaan elämäänsä.”

”Ja jälleen kasiluokkalaiset pääsivät yllättämään. Vaikka aiemminkin olen ollut sillä kannalla, että ne on oikeesti fiksuja, se pääsee joskus unohtumaan. Heiltä vaan puuttuu toisinaan rohkeutta ilmaista ajatuksensa”

” Harjoituksessa tyttö ja poika kertoivat, kuinka tunti oli saanut heidät ajattelemaan metsiä. Kumpikin sanoi, etteivät ole oikein aiemmin asiaa pohtineet, mutta nyt heräsi muistoja lapsuudesta ja metsissä vietetystä ajasta sekä tunne, että on tärkeää suojella metsiä.”

”Tämän ryhmän kohdalla kaikki harjoitukset toimivat ja lähtivät lentoon. Erityisesti jäi mieleen ’kunnanvaltuuston kokous’ -harjoitus, jossa syntyi hienoa keskustelua, roolisuorituksia ja perusteluja eri kannoille.”

”Sekin näissä vierailuissa on mukavaa, kun huomaa, että opettajat itse kiinnostuvat aiheesta ja kuuntelevat yhtä kiinnostuneina kuin oppilaatkin.  Kysyin tältäkin opettajalta, että innostiko tuntini jatkamaan aiheen parissa niin vastaus oli että ilman muuta.”

Lue lisää kouluvierailuista: www.luontoliitto.fi/kouluille/kouluvierailut