Kommentti: Vieraslajeja vihataan suotta

Julkaistu: 9.10.2015

Toimittaja Erika Weckström esitteli Nuorten Luonnon numerossa 3/2015 toimia eräiden haitalliseksi määriteltyjen kasvilajien hävittämiseksi. Samalla hän arvioi melko kriittisesti Korkeasaaren eläintarhan entisen johtajan, professori Seppo Turusen kirjan Valloittavat lajit, jonka suhtautumista aihepiiriin hän pitää selvästi liian sallivana.

Turusen ikäpolveen kuuluvana en voi olla surematta sitä intoa, jolla monet nuoremmat luonnonharrastajat ovat ottaneet omakseen tämän vieraslaji-ideologian. On kuin haluttaisiin nähdä osa luonnon prosesseista jotenkin ”ihmisvastaisina”, vaikka tiedämme oikein hyvin, ettei evoluutiolla ole mitään pyrkimyksiä. Halu määritellä jotkin lajit ”vieraiksi” ei perustu luonnontieteellisiin faktoihin vaan ihmisen subjektiivisiin tuntemuksiin ja päätöksiin. Viimeisimmän jääkauden jälkeen nykyisen Suomen maaperällä ei elänyt käytännöllisesti katsoen mitään lajeja, vaan kaikki joutuivat tulokkaan ja vieraslajin rooliin. Millä oikeudella me rupeamme piirtämään rajaa, jonka jälkeen tänne pyrkivät ovatkin ”vieraita”?

Lehden toimittajalta voisi toivoa tällaisen kiistanalaisen aihepiirin kohdalla jonkinlaista vastakkaisten näkemysten esittelyä. Nyt äänessä ovat vaan ne, jotka ovat hyväksyneet vieraslaji-ideologian vastalauseitta ja luonnontieteellisesti kyseenalaisin, jopa hätäisin perustein. Lukijaa olisi tällaisen hävittämistalkoomainosten sijasta hyödyttänyt enemmän koko vieraslajiproblematiikan kiihkoton erittely.

 En kiistä ihmiseltä oikeutta puolustautua esimerkiksi palovammoja aiheuttavan jättiputken kaltaisilta lajeilta. Mutta vetoaminen biodiversiteetin säilyttämiseen lajeja hävittämällä on aika ristiriitaista puhetta, koska siinä sovelletaan luontoon ihmisen kiireistä ja malttamatonta aikakäsitystä. Kuten Seppo Turunen moneen kertaan muistuttaa, hyvinkin reippaasti leviävä uusi laji voi ajan myötä menettää etulyöntiasemansa ja kadottaa ”vaarallisuutensa”.

 En osaa sanoa, onko jättipalsami rumempi tai kauniimpi kuin jokin vanhempi laji niissä ryteiköissä, joihin se yleensä päätyy kasvamaan. Sen sijaan lupiini miellyttää minun silmääni ja kieltäydyn pitämästä sitä ”haitallisena” vain sen takia, että se kuivissa hiekkapenkoissa pärjää tällä hetkellä paremmin kuin useimmat muut lajit. Lupiini ja jättipalsami ovat nekin osa suomalaista biodiversiteettiä.

Heikki Poroila

FM, kirjastonhoitaja

Kirja-arvio: Oikea laji uudessa paikassa?

Julkaistu: 29.9.2015

Seppo Turunen: Valloittavat lajit. Tulokkaat ja vieraslajit tulimuurahaisista jättipalsamiin. Into 2015. 320 s.

Vieraslajit ovat hiljan saaneet näkyvän aseman luonnonsuojelukentällä ja ovat nykyisin tavallinen aihe valtavirtamediassa. Professori ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja Seppo Turunen ottaa osaa keskusteluun uusimmassa kirjassaan Valloittavat lajit. Hän esittelee kirjassa vieraslajitapauksia eri puolilta maailmaa.

Turusen lähestymistapa on salliva. Hän näkee vieraslajit pääosin haitattomina, biodiversiteettiä monipuolistavina lisäyksinä, joihin luonto kyllä tottuu. Hän kritisoi ajatusta autenttisesta luonnosta, jonka puhtautta uudet tulijat uhkaisivat.

On totta, että autenttisuus on huono peruste suojelutoimille. Esimerkiksi kuusi, siili ja päivänkakkara eivät kuulu alkuperäislajistoomme, mutta ei niitä silti ole tarvetta täältä poistaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mikä tahansa laji olisi tervetullut lisä. Jotkin lajit aiheuttavat merkittäviä ongelmia biodiversiteetille ja ihmisen toiminnalle.

Turunen mainitsee kyllä ohimennen, että haitallisimpia lajeja kannattaa torjua, mutta lukijalle jää hämäräksi, miten Turunen haitallisuuden määrittelee. Tässä ehkä onkin vieraslajikeskustelun avainkysymys, miten määritellä merkittävä haitta? Ovatko pelkät kasvitaudit ja -tuholaiset riittävän haitallisia, jotta niitä tulisi torjua?

Turusen linja on kohdannut kritiikkiä. Esimerkiksi tiedetoimittaja Jarmo Korteniemi pitää Turusen väitteitä liian heikosti perusteltuina ja yleistävinä. Totta onkin, että kukin laji saa kirjassa varsin lyhyen käsittelyn. Toisaalta tämä tekee kirjasta yleistajuisen ja kevyen lukea. Maia Rantasen kaunis kuvitus lisää lukemisen miellyttävyyttä. Kannattaa kuitenkin lukiessa pitää mielessä, ettei Turusen perusteluilla vielä voi pyyhkäistä vieraslajiproblematiikkaa pois päiväjärjestyksestä.

Suolapulssi ei yksinään pelasta Itämerta

Julkaistu: 29.9.2015

Vuoden vaihteessa Itämereen tulleella voimakkaalla suolapulssilla voi olla ekosysteemin kannalta hyvinkin suotuisia vaikutuksia. Ihmisen toiminnasta johtuvaa rehevöitymistä se ei kuitenkaan estä. 

Suolapulssi on Itämerellä hyvin toivottu, sillä suolapulssin ansiosta pohjasyvänteisiin työntyy Atlantin hapekasta vettä, mikä parantaa ekosysteemin tilaa. Raskasta hapekasta suolapitoista vettä pääsee Itämereen merkittäviä määriä vain harvoin, sillä Tanskan salmien merenpohjan kynnysmäiset muodot estävät Atlantin raskaan suolapitoisen veden virtaamisen Itämereen.

Suolapulssin syntyyn vaikuttaa Itämeren ulosvirtauksen lisäksi moni asia, muun muassa oikea lämpötila, merenpinnan korkeus, ilmanpaine ja tuulen ja merivirtausten suunta ja voimakkuus.

Pulssi tuo mukanaan mereisiä lajeja

Itämeren lajien monimuotoisuuden vähenemistä on pidetty huolestuttavana jo vuosia, joten suolapulssin tuoma pienikin muutos takaisin mereisempään suuntaan on Suomen ympäristökeskuksen johtavan tutkija Harri Kuosan mukaan hyvin toivottua.

– Pitkään kokonaan hapettomana olleet pohjasyvänteet ovat nyt saaneet suolapulssin myötä happipitoista vettä ja pohjaeläimet ovat palanneet uudelleen sinne, Kuosa kertoo.

Mikäli suolapulssi nostaa veden suolapitoisuutta riittävästi, mereisten lajien levinneisyys ulottuu pohjoisemmaksi ja niiden osuus ekosysteemissä vahvistuu.

– Suolapulssi tuo mukanaan mereisiä lajeja, kuten nokkakalan ja hiusmeduusan. Mereisempi eläinplankton on laadultaan parempaa ravintoa ulapan kaloille, kuten silakalle ja kilohailille. Turska hyötyy suolapulssista merkittävästi, koska sen kutu onnistuu vain eteläisen Itämeren happipitoisissa syvänteissä. Turska oli yleinen 1980-luvulla selkämerellä saakka lukuisten suolapulssien ansiosta, Kuosa kertoo.

Sinilevätilanteeseen ei suuria muutoksia

Itämerellä on pitkään kärsitty sinileväongelmasta. Suolapulssin vaikutukset sinilevän määrään ovat yleensä suotuisat, mutta tarkemmin sen tuomat vaikutukset nähdään Kuosan mukaan vasta myöhemmin.

Kun suolapulssi etenee, se saattaa hetkellisesti lisätä sinileväkukintoja ennen kuin pohjasyvänteiden happitilanteen paranemisen vaikutukset näkyvät.

– Kun suolapulssi työntää edellään vanhaa runsasravinteista vettä, pohjan vanha vähähappinen vesi saattaa työntyä pitkin Suomenlahtea itään, jolloin se heikentää pohjien happitilannetta väliaikaisesti. Pohjan sedimentteihin varastoitunut fosfori liukenee veteen hapettomissa oloissa, jolloin fosforipitoiset vesimassat sekoittuvat pintaveteen, mikä aiheuttaa runsaita sinileväkukintoja seuraavana kesänä.

Kuosa arvioi, ettei kaikkia nykyisen rehevöitymisen ja suolaisuuden nousun vaikutuksia levälajistoon vielä tiedetä, joten yllätyksiä leväkukintojen suhteen saattaa tulla.

Suolapulssit eivät pelasta Itämerta

Itämeren rehevöityminen johtuu pääosin ihmisen toimista Itämeren rannikolla. Mereen on päätynyt valtava määrä ravinteita, joita syntyy pääasiassa teollisuuden päästöistä sekä lannoitteiden ja fossiilisten polttoaineiden käytöstä.

– Vain rehevöitymisen hillitseminen Itämeren maissa voi auttaa Itämerta elpymään – suolapulssit vain auttavat toipumisessa. Rehevyydestä johtuen yksittäisen suolapulssin vaikutukset jäävät pohjasyvänteiden happipitoisuuden osalta vain muutaman vuoden mittaisiksi. Itämeren rehevyyden seurauksena levätuotanto on niin suurta, että syvälle laskeutuu jatkuvasti niin paljon eloperäistä ainesta, että se kuluttaa happivarastot nopeasti.

Suolapitoisuuden nousun vaikutukset sen sijaan saattavat näkyä jopa vuosikymmenen.

– Kun happi loppuu syvänteistä, alkaa muodostua rikkivetyä bakteerien toiminnan vuoksi. Rikkivety on myrkyllistä ja sen vuoksi pohjan syvänteet kuolevat. Kuosa täsmentää.

Suolapulssien vaihtelu on onneksi osa luontaista Itämerta. Ilman niitä edessä saattaisivat olla laajat happikadot ja meriveden muuttuminen makeammaksi, mikä vaikuttaisi koko Itämeren ekosysteemiin.

Tutkimuksia monin menetelmin

Itämeren suolapulsseja ei voi kukaan etukäteen ennustaa, sillä suolapulssien tulo on täysin satunnaista.

– Tarvittaisiin kuukausiksi eteenpäin sääennusteet, joita meillä ei ole, Suomen ympäristökeskuksen johtava tutkija Kai Myrberg kertoo.

Suolapulssin etenemistä sen sijaan voidaan seurata. Itämeren seurantaohjelman tutkimusalukset ja kiinteät poijut paljastavat pulssin kulun ja vaikutukset, mutta pulssia seurataan myös tietokonemallien avulla.

Tutkimuksia tehdään usean maan yhteistyönä ja tehtyjä havaintoja jaetaan eri tutkimusasemien välillä säännöllisesti. Mittaukset pystytään tekemään hyvin tarkasti, sillä happipitoisuutta mitataan asteikolla millilitraa happea litrassa vettä. Pohjaeläimet tarvitsevat noin 2 millilitraa ja kalat noin 4 millilitraa happea litrassa vettä tai jopa enemmän.

– Suolapulssin myötä veden suolapitoisuus voi nousta helposti pari promillea ja Tanskan salmien lähellä jopa viisi promillea. Happipitoisuus eteläisellä Itämerellä voi nousta rikkivetypitoisesta vedestä, eli nollasta, 7–8 milliin litrassa. Myrberg sanoo.

Joulukuun 2014 aikana alkanut suolapulssi on kaikkien aikojen mitatuista kolmanneksi voimakkain. Mittauksia on tehty noin vuodesta 1880.

Sinilevä

•  Sinileväkukintoja esiintyy lämpimissä ja ravinteikkaissa vesissä.
• Sinilevä näkyy vedessä vihertävinä tai kellertävinä hippusina, tikkuina tai hiutaleina.
• Hajultaan sinilevä on homeista ja tunkkaista, ja sitä esiintyy sekä suolaisessa että makeassa vedessä.
• Sinilevä muuttuu kuivuessaan sinivihreäksi tai turkoosin sävyiseksi.
• Sinilevä ei ole rihmamaista, vaan se hajoaa hiukkasiksi vettä sekoittaessa.
• Älä ui sinileväisessä vedessä, koska sinilevän myrkylliset syanobakteerit aiheuttavat terveyshaittoja mm. Ihottumaa, päänsärkyä ja kuumeilua.
• Sinileväisen veden kalat ovat kuitenkin syömäkelpoisia.

Meeri Koutaniemi: Muutokseen tarvitaan tietoa ja tunnetta

Julkaistu: 29.9.2015

Meeri Koutaniemi haluaa herättää valokuvillaan tunne-elämyksiä ja rohkaista ihmisiä ruohonjuuritason toimintaan.

Kuvajournalisti Meeri Koutaniemi, 27, pyrkii töillään avaamaan katsojan ajattelua uusille aiheille ja näkökulmille.

– Kuvan avulla haluan provosoida ja herättää uusia kysymyksiä katsojan mielessä. Jokainen tulkitsee kuvaa omalla tavallaan. Toivon, että kuvissani on puhtaan visuaalisuuden lisäksi makuja, hajuja ja tunneaistimuksia, jotka luovat kosketuspintaa kuvan maailmaan.

Koutaniemi uskoo, että tunne-elämykset yhdistettynä tietoon voivat johtaa ihmisen sisäiseen muutokseen.

– Joskus valokuvan herättämät tunne-elämykset ovat järkyttäviä, mutta esimerkiksi luonnon kohdalla ne voivat olla kauniita ja rauhoittavia. Parhaassa tapauksessa elämys muuttaa kokijaa ja kanavoituu myöhemmin toiminnaksi. Tekemällä yhteistyötä eri järjestöjen kanssa haluan tarjota kanavia ruohonjuuritason toimintaan.

Vaikuttava valokuva

Koutaniemi oppi arvostamaan valokuvien voimaa jo lapsena.

– Isäni kuvasi luontodioja koko lapsuuteni. Opin, että valokuvan salaisuutta ja sen sisältämää elämää ja syvyyttä tulee arvostaa. Hiljennyimme koko perhe moneksi tunniksi katsomaan valkokankaalta kukkien terälehtiä tai vihreänruskeita kaukana siintäviä tuntureita. Äitini tekemät valokuva-albumit meistä lapsista ovat puolestaan korvaamattomia siltoja perheemme muistoihin.

Koutaniemen päätökseen ryhtyä kuvajournalistiksi vaikuttivat erityisesti W. Eugene Smithin journalistiset valokuvat.

Vuoden lehtikuvaajana kahdesti palkittu Koutaniemi keskittyy töissään ihmisoikeuksiin ja vähemmistöjen asemaan, mutta myös ympäristöpoliittisiin aiheisiin. Työ on vienyt hänet yli neljäänkymmeneen maahan ympäri maailmaa. Hän on kuvannut esimerkiksi transsukupuolisia intiaaneja Meksikossa, tyttöjen ympärileikkauksia Keniassa ja ryöstökalastuksesta kärsiviä ghanalaisia. Eteenpäin ajavana voimana on ollut halu kertoa tarinoita yksilöiden kautta.

– Töideni punaisena lankana on kaiken aikaa kulkenut ihmisen identiteetin tutkiskelu. Yksilöllä on mielestäni oikeus määritellä oma identiteettinsä yhteiskunnan normeista huolimatta ja myös vapaus keskeneräisyyteen tai olla määrittelemättä selkeitä rajoja itselleen.

Vaikka lähtökohdat elämälle olisivat hyvin erilaiset, ihmisen perustavanlaatuiset toiveet ja pelot ovat samanlaisia. Juuri samankaltaisuuden tunnistaminen tuo kohteen katsojan lähelle.

– Kaikki lähtee siitä, heijastaako kuva jotain kuvauksen kohteen ja katsojan sisimmässä.

Petokeskustelussa on kyse arvoista

Koutaniemi teki vuoden 2015 alussa ympäri Suomea kiertäneen Silminnäkijät-näyttelyn yhteistyössä WWF:n kanssa. Näyttely kuvasi kansallispuistoissa elävien bhutanilaisten ihmisten ja luonnon välistä suhdetta muotokuvien kautta. Lähestymistapa on poikkeuksellinen luonnonsuojelukuvastossa.

– Halusin tutkia jokaisen yksilön henkilökohtaista luontosuhdetta. Minulle ei ole luontevaa kuvata yhteisöjä tai ilmiöitä ryhmän kautta, vaan keskityn yhteen ihmiseen kerrallaan. Lopulta muotokuvien kokoelma välittää katsojalle monta tarinaa ja kuvan yhteisöstä.

Bhutanissa villieläimet ja pedot tulevat hyvin lähelle ihmisten arkea ja uhkaavat ajoittain elinkeinoa tai ihmishenkiä. Silti suhde petoihin on siellä harmoninen.

– Opin bhutanilaisilta ennen kaikkea kunnioitusta elämää kohtaan. Buddhalaisuus vaikuttaa heidän asenteisiinsa, ja ihmiset ovat kärsivällisiä luonnon suhteen. Yksilön pienuus ja merkityksettömyys korostuvat. Ihminen ei nosta itseään luonnon yläpuolelle, niin kuin usein harhaannumme tekemään länsimaisissa kulttuureissa.

  Koutaniemi kokee, että petokeskustelussa on perimmältään kyse arvoista ja suhtautumisestamme luontoon. Helposti keskitytään siihen, mikä on hyödyllistä ja mikä haitallista ihmisen eikä luonnon näkökulmasta.

– Keskustelun painopiste on mielestäni väärä, sillä luonnon itseisarvo tuntuu unohtuvan. Halusin kertoa näiden ihmisten kokemusten kautta, että rinnakkaiselo on mahdollista.

Koutaniemen mukaan on helpompaa katsoa kauas ja suojella itselle vierasta luontoa, mutta omien petojen ja niiden ylläpitämien ekosysteemien suojelu on vaikeampaa.

– Tarvitsisimme enemmän vastuunkantoa oman luontomme monimuotoisuudesta tässä ja nyt.

Luonto on peili omaan sisimpään

Koutaniemi näkee ympäristöongelmien ytimessä ihmisten sukupolvelta toiselle siirtyvän vieraantumisen luonnosta. Hänen oma luontosuhteensa kehittyi lapsuuden kesinä Kuusamon metsissä.

– Kuusamo on antanut minulle syvän rakkauden ja kunnioituksen luontoa kohtaan. Sen havumetsät minä tunnen. Olen saanut eksyä niihin, retkeillä ja kerätä mustikoita.

Metsä on Koutaniemelle rauhoittumisen ja mietiskelyn paikka.

– Nautin luonnon hiljaisuudesta, joka läpäisee kaiken: maan, veden ja puut. Kaupungin hiljaisuudessa on kovan kaiku.

Koutaniemen mukaan tässä maailman ajassa, jossa ärsykkeitä on kaikkialla ja mikään itsessä tai maailmassa ei tunnu riittävän, luonto on keino vapautua. Kun astuu luontoon, kohtaa itsensä.

– Luonnonelementtejä katsoessani olen löytänyt niistä heijastumia sisimmästäni.

Mustavalkoinen valokuva: Meeri Koutaniemi: Forest Whisperer. Metsänvartija Sangay Penjor työskentelee kansallispuistossa Bhutanissa ja kohtaa työssään ihmisen ja luonnon välisiä konflikteja. Silti bhutanilaiset eivät koe tarvetta taltuttaa tai alistaa luontoa.

Retkelle syksyyn

Julkaistu: 29.9.2015

Vähemmän retkeilyä harrastavalla saattaa olla mielikuva, että lämmin kesäsää on paras ulkoilusää ja syksy sateineen karsii ihmiset maastosta. Syksy tuo kuitenkin mukanaan monia positiivisia muutoksia retkeilyolosuhteisiin. Moni sanookin syksyä juuri retkeilijän vuodenajaksi.

Kesällä samoilu on helposti kovin läkähdyttävää, varsinkin kun huhkii rinnettä ylös rinkka selässä. Vaatteiden vähentäminen saattaa auttaa tavallisessa lämpimässä kesäsäässä, mutta helteillä kuumuus aiheuttaa auttamatta ongelmia. Vähissä vaatteissa iho palaa helposti tai aurinkorasvaa pitää muistaa lisäillä koko ajan. Syksyllä lämpötila laskee kävelemisen kannalta ihanteelliseksi. Päivät ovat usein edelleen kauniin aurinkoisia ja valoisia, mutta auringossa palamisesta tai lämpöhalvauksesta ei ole enää vaaraa.

Hyvästi helteille

Vaikeasti ennustettaviin ukkoskuuroihinkaan ei tarvitse enää varautua. Syksyllä sataa kyllä keskimäärin useammin kuin kesällä, mutta ne näkee yleensä sääennusteesta suhteellisen luotettavasti etukäteen, jolloin retkivaatetus on helppo valita sään mukaan. Kun päällä on lämmintä, vedenpitävää vaatetta, on tasaisesti sadetta tarjoavien rintamapilvien alla kulkeminenkin mukavaa.

Viileässä syyssäässä yön yli retkeilyssä on huomioitava makuupussin lämpötilarajojen riittävyys. Syksyyn ei enää festaripussilla lähdetä, vaan retkeilijän on panostettava vähintäänkin kolmen vuodenajan makuupussiin, jonka mukavuuslämpötilaraja saisi olla nollan tuntumassa, mieluiten hiukan pakkasen puolella. Kun pakkaset alkavat, pitää myös huolehtia muun muassa juomaveden sulana pysymisestä. Varsinkin yön aikana juomapullo saattaa mennä jäähän. Aamupalalla ei saa nauttia yhtäkään virkistävää vesihuikkaa, ellei säilytä pulloa esimerkiksi makuupussin jalkopäässä yön yli.

Rauha maassa

Vaikka luontokappaleista kuinka pitäisikin, melko harvassa on varmasti ihminen, jota hyttysten, mäkäräisten, paarmojen ja hirvikärpästen seura ei haittaisi. Kesäretkeily on

yleensä yhtä ininää, surinaa ja pistoksia tai armotonta hyttyskarkotteen suihkimista ja näkyvyyttä haittaavan hyttysverkon sisällä lymyilyä. Viileät yöt kuitenkin koituvat jo alkusyksystä verenimijöiden kohtaloksi. Vasta kesän taittuessa syksyyn pääsee kuulemaan erämaan todellisen hiljaisuuden, kun kulkijan verta havittelevat hyönteiset ovat poissa. Syksyn retkillä kaikenlaiset tauotkin sujuvat helpommin, kun hyönteiset eivät häiritse.

Lopulta kun muurahaisetkin ovat painuneet piiloon kekoihinsa, voi retkeilijä istahtaa huoletta minne vain. Eikä ennen teltanpystytystä tarvitse tarkastella illan hämärässä maastoa sillä silmällä, ettei vahingossa osu muurahaisten polulle. Myös muut eläimet rauhoittuvat syksyn viilennyttyä. Käärmeetkin voi unohtaa, eikä tarvitse enää miettiä, herääkö taivasalla nukutun yön jälkeen kyy makuupussissa.

Toiset eläimet taas tulevat paremmin esiin syksyisin ja  tarjoavat luonnontarkkailijalle kiinnostavaa nähtävää. Talvivarastoja keräävät oravat hauskuuttavat – ovatko ne keräämässä varastoa itselleen vai muuten vain istuttelemassa puita? Valtaisat muuttolintuparvet sykähdyttävät, ja vain parin päivän aikana voi hyvällä tuurilla nähdä taivaalla satojatuhansia hanhia ja kurkia. Myös maan kamaralla ennen lähtöään kokoontuvan muuttoparven tarkkailu ilahduttaa. Lintujen syysmuutto riittää mainiosti koko retken teemaksi.

Herkkuja ja väriloistoa

Syksy on myös sadonkorjuun aikaa. Marjastus- ja sienestyskausi on kuumimmillaan. Retkiruokaan on mukava poimia tuoreita höysteitä, esimerkiksi aamiaispuuro tuoreilla mustikoilla maistuu kummasti paremmalta, ja kaupan valmis sienirisottoannos muuntautuu ihan oikeaksi sienirisotoksi, kun retkeilijä löytää siihen muutaman herkullisen tatin.

Omat eväätkin voivat olla kesäkuumien jälkeen vapaammin mitä tahansa, sillä viileässä ilmassa ruoka ei pilaannu. Pienelle viikonloppuretkelle voi viimein kuljettaa mukanaan vaikkapa tuoreita vihanneksia ilman pelkoa herkkujen nahistumisesta ennen sunnuntain lounasaikaa.

Tavallaan kulkeminen helpottuu myös kasvuston lakaistuessa. Paikat, jotka ovat olleet kulkutauolla rehevän kasvuston takia, avautuvat jälleen. Muuttuva luonto on myös itsessään kiinnostava. Milloin näkee ensimmäisen ohuen jääkannen vedenpinnassa? Joko maisema huurtuu valkoiseksi? Näenkö retkelläni ensilumen kieppuvan maahan?

Värimaailman muutoskin kannattaa huomioida. Punakeltaoranssi vaahteranlatva syvän sinistä taivasta vasten on syksyn kauneimpia näkymiä. Sumu ajelehtii vesien ja aukeiden yllä aamuin illoin. Lapin retkeilysesonki sijoittuu syksyyn, paitsi kaikkien edellä mainittujen syiden takia, ennen kaikkea näkemisen arvoisen ruskan ansiosta.

Musiikkia, tunnelmaa ja muuta metsien väärinkäyttöä

Julkaistu: 2.9.2015

Teksti: Sirpa-Ylermi Jestas-kun-Jurppii, Kuvat: Bahia Ayoubi

Puhdas ja kotoperäinen kulttuurimme on edelleen vaarassa. Yksi osoitus tästä olivat luonto- ja kulttuuri(roska)väen elokuiset kesäjuhlat keskellä savolaisten märkää mekkaa, Kallavettä. Jo viidettä kertaa järjestetty Karhofest kokosi jälleen savolaisia ja pohjois-karjalaisia sekä muita epäilyttäviä  vähemmistöjä Karhonsaaren metsiin kummallisten rituaalien äärelle.

Tapahtumasta aiheutui meille puhtaan kulttuurin vaalijoille ja muille yhteiskunnan tukipilareille tietysti monenlaista mieliharmia. Esimerkiksi Ranta-Toivalan ja Karhonsaaren välinen vesiosuus joutui sietämättömän liikenneruuhkan uhriksi, kun kolmen soutuveneen partio vatkasi venerannan ja Karhonsaaren väliä. On ihme, että Kuopion poliisi ei saanut hälyytystä airojen häiritsevästä loiskeesta.  Vaikka Karhonsaaren pusikoihin pystytetyt teltat eivät – hämmästyttävää kyllä – aiheuttaneet auto- ja venekolareita tai muita onnettomuuksia, ne pilkistivät häiritsevästi puiden välistä pilaten maisemaa ja viestien asukkaittensa kiertolaisuudesta ja moraalittomasta elämäntavasta.

Kurkistus Karhofestin keittiöön osoitti, että  ennakkoluulot tapahtumaa ja sen osanottajia kohtaan olivat oikeutettuja.  Kaasuliedellä keittettiin talkoovoimin kasvispöperöitä, jotka näyttivät maistuvan tapahtuman osallistujille. Tämä on huolestuttavaa, sillä maukasta vegaaniruokaa tarjoavat tapahtumat tunnetusti yllyttävät ihmisiä kasvissyöntiin. Lisäksi ne tuovat vieraita elementtejä suomalaiseen ruokakulttuuriin ja vaarantavat maamme makkarateollisuuden.

Puhtaan kulttuurin vaalimisen näkökulmasta pahinta oli kuintenkin tapahtuman ”taiteellinen” anti. Ohjelmassa oli kaikenlaisia folkin, huumorihumpan, punkin, taidemusiikin ja klassisen sekasikiöitä. Harhaanjohdettu yleisö kuunteli tätä ”musiikkia” milloin hurmoksen kaltaisessa hiljaisuudessa ja milloin kohtauksenomaisesti musiikin tahdissa nytkien.

Musiikkiesityksissä kuultiin myös monenlaisia ulkomailta rantautuneita soittimia, kuten venäläisten invaasiota enteilevää balalaikkaa, keskieurooppalaisella valtakulttuurilla ja matalilla taajuuksilla suomalaisen perinnesoittimiston tuhoavaa kontrabassoa ja täkäläistä kalastussanastoa häiritsevää virvelirumpua.

Lauluksi kutsuttiin  vapaamielisesti vaikka minkälaista huutoa, joikua, kuiskailua ja infernaalista loilotusta. Sikäli kun sanoituksista sai selvää, ne edustivat häiriintynyttä tajunnanvirtaa, jota tuottavat verovaroilla vapaamatkustavat päihdeongelmaiset, elämänsä haaskanneet yksilöt.  Huhupuheiden mukaan erään esiintyneen yhtyeen luonnonsuojelusta ja maailmanrauhasta kertova kappale sisälsi takaperin tuplanopeudella kuunneltuna piiloviestin, joka kuului: ”ommmm, olen peruna, syökää heinäsirkkoja tai tuhoutukaa”.

Karhofest on karu osoitus siitä, kuinka pienetkin lähimetsät ja virkistysalueet voivat luonto- ja kulttuuriväen vääränkäyttämiä toimia tukikohtina  epäilyttävälle toiminnalle. Puhtaan kulttuurin ja maamme kehityksen nimissä tulisikin harkita kaikkien puuta kasvavien joutomaiden ja  turhanpäiväisten metsiköiden hakkaamista.

Nimim. Sirpa-Ylermi Jestas-kun-Jurppii