Nuorten Luonto

Aarresaari – retkellä sotilassaaren luonnossa

Julkaistu: 7.5.2015

“Tänne päin!” komentaa Jarmo Nieminen kuuluvasti, kun 40 luontoretkeilijää astuu ulos bussista Santahaminan varuskuntasaarella.

Jarmo Nieminen on paitsi tietokirjailija, luontokuvaaja ja kaupunginvaltuutettu, myös entinen upseeri, jolle Helsingin edustan sotilassaaret ovat olleet vuosikymmeniä työpaikka. Saarilla liikkuessaan hän on ymmärtänyt, että yleisöltä suljettu saaristo kätkee sisäänsä ainutlaatuisia luontohelmiä. Kokemuksista syntyi kirja Aarresaaret, joka valittiin viime vuonna WWF:n vuoden luontokirjaksi.

Puolustusvoimat on luopumassa muutamista Helsingin edustan saaristaan, ja ne ovat hiljalleen avautumassa yleisölle. Santahamina kuitenkin säilyy toistaiseksi varuskuntana, vaikka asuinrakentamisesta on ajoittain puhuttu. Nyt pääsemme tutustumaan suljetun saaren aarteisiin Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajanakin toimivan Niemisen opastuksella.

Heti alkuun saamme tehtävän: ”Sadan metrin säteellä parkkipaikasta piileskelee kaksi lehtopöllöä, etsikää ne!”, Nieminen käskee.

Hajaannumme ympäriinsä ja kiikaroimme mäntyjen latvuksia ja kasarmirakennusten seiniä. Ei löydy. Lopulta Nieminen näyttää pöllöt. Ruskeankirjavat linnut ovat painautuneet tiiviisti toisiaan vasten männyn oksanhankaan. Suojaväri on täydellinen.

Pöllöjen suojaväri on täydellinen.

Sahara on koti harvinaisille eliölajeille

Kolea kevättuuli puhaltaa saaren sisäosiin asti, mutta reipas kävelytahti pitää porukan lämpimänä. Kuljemme kranaatinheitinten paukkeessa Saharaksi ristityn hiekkakentän laitaan. Sahara on vanha lentokenttä, jota nykyään käytetään panssariajoneuvojen harjoitusalueena. Sotaharjoitukset pitävät alueen avoimena, mikä on elintärkeää monelle harvinaiselle paahdeympäristön eliölajille. Kuulemme mielenkiintoisia tarinoita kesäyön hämyssä kuorituvien viheryökkösten massaesiintymästä.

Matka jatkuu läheiseen Saharan korven metsään. Siellä ikivanhat kuuset ovat saaneet kaatua kosteille sammalmättäille ja lahota kaikessa rauhassa. Niiden tilalle puskee uusi puusukupolvi, joka uudistaa metsää luonnollisella tavalla. Tikkojen ja kovakuoriaisten kodissa myös ihmismieli lepää. Jäämme evästauolle metsän laitaan.

Santahaminan puut nähneet kolme valtakuntaa

Alkukeväinen luonto on hiljainen, mutta jostain kuuluu kanahaukan huuto. Vanhojen kuusimetsien lintu on monena vuonna pesinyt Santahaminassa, jonka metsiköt ovat saaneet olla hakkuilta rauhassa. Saaren hienoimmat metsät sijaitsevat ampuma-alueiden suojavyöhykkeellä, missä ihmiset eivät juurikaan liiku. Niitä emme pääse näkemään, sillä ammunnat ovat nytkin käynnissä.

Seuraamme lenkkipolkua jääpeitteisen lintulammen ohi kohti merenrantaa. Aukeilta kallioilta näkyy kauas avomerelle, jossa talvehtii tuhansia alleja. Nieminen jää hetkeksi kallioille tarinoimaan. Juttu luistaa yhtä sujuvasti, olipa aiheena talvinen lintulaskenta tai Venäjän vallan aikainen sotahistoria. Kaikista kertomuksista paistaa vuosikymmenien kokemus saarten luonnosta ja historiasta.

Paluumatkalla kuulemme tarinoita saaren rikkaasta lepakkokannasta ja käymme katsomassa vanhan kyläkeskuksen jäänteitä. Vanhan tieuran varrella kasvaa saaren jykevimpiä mäntyjä, joista vanhimpien arvioidaan olevan yli 400-vuotiaita. Aikaperspektiivin tajuaa parhaiten, kun peilaa sitä saaren ja Helsingin historiaan. Männyt ovat ehkä olleet vetreitä taimia, kun Kustaa Vaasa vuonna 1550 perusti Helsingin Vantaanjoen suulle. Ne ovat nähneet kolmen valtakunnan hallitsevan Santahaminaa.

Edessä ovat enää munkkikahvit sotilaskodin lämmössä. Tyytyväisinä myhäilevistä retkeilijöistä näkee, että Santahamina on tehnyt kaikkiin suuren vaikutuksen. Siellä on säästynyt pala Helsingin ja koko Suomen arvokkainta luontoa. Toivottavasti paikka säilyy myös tuleville sukupolville.

Arviolta 400-vuotias mänty on kenties todistanut Helsingin perustamista.

Villi luonto lautasella: Maitohorsma

Julkaistu: 4.5.2015

Maitohorsmaa (Epilobium angustifolium) ei suotta kutsuta tulikukaksi. Pioneerikasvina sitä tavataan ensimmäisten joukossa metsäpalon jättämillä aukeilla. Se valtaa nopeasti itselleen tilaa leviämällä tehokkaasti siementensä ja juurakkonsa avulla. Huhti-toukokuun tienoilla nousevat versot ilahduttavat villivihannesten keräilijää. Heinäkuun loppupuolella kukkiva maitohorsma erottuu edukseen kirkkaan sinipunertavilla kukillaan.

Maitohorsma on monipuolinen villivihannes, ja koko kasvi voidaan käyttää ravinnoksi. Nuoria lehdettömiä versoja voi käyttää kevyesti höyrytettynä parsan tapaan tai silputa raakana salaattiin. Lehdet voi kuivata teeksi tai käyttää viherjauhoon ja lisätä leipä- tai sämpylätaikinaan. Kuivatuista juurista on valmistettu muinoin myös kahvinkorviketta.

Etenkin kasvin lehdet sisältävät runsaasti C-vitamiinia, karoteenia ja hivenaineita. Kukat ja lehdet sisältävät myös parkkiaineita, joiden sanotaan supistavan limakalvoja, puhdistavan haavoja ja tukahduttavan verenvuotoja. Maitohorsmakeitteellä on kansanlääkinnässä hoidettu myös vatsatauteja ja suolistokatarria sekä lääkitty unettomuudesta kärsiviä.

Vaihda tuontiparsa nyt maukkaaseen maitohorsmaan!

Maitohorsmatee

Poimi maitohorsma ennen kukintovaihetta. Katkaise puolestavälistä vartta ja irrota varresta noin 10 cm matkalta lehdet hiostettavaksi niin, että päähän jää reilusti lehtiä. Ripusta varresta kuivumaan. Käyttövalmis luonnon oma teepussi. Loput lehdet voidaan kuivata sellaisenaan tai hiostaa teeksi.

Hiostaminen

Hiostuksessa eri parkkiaineet hajoavat ja maut tulevat paremmin esille. Hyvä menetelmä esim. vadelman, mansikan, mesiangervon ja maitohorsman lehdille. Kerätyt lehdet saavat nahistua ja kuivua huoneenlämmössä n. 4-5 tuntia. Lehdistä pyöritellään kämmenessä tiiviitä palloja ja laitetaan ne lasipurkkiin. Lasipurkit pidetään pari päivää lämpimässä paikassa kansi raollaan. Lopuksi lehdet poistetaan purkeista ja levitetään kuivumaan. Laita teemukin pohjalle noin viisi palleroa ja kaada kuumaa vettä päälle. Teesiivilää ei tarvita, teepallot aukeavat kauniiksi lehdiksi mukissa.

Vinkki!

Suomen Luonto on julkaissut mainion villivihannessovelluksen, jonka avulla villivihannesopas kulkee mukanasi hortoillessa! Villivihannekset-sovellus on ladattavissa Android-, IOS ja Windows -puhelimiin. Sovelluksen hinta on 2,99 euroa. Sovelluksen tuotto käytetään kotimaiseen luonnonsuojelutyöhön. Lue lisää täältä.

Villi luonto lautasella: Nokkonen

Julkaistu: 27.4.2015

Nuorten Luonnon villivihanneksia esittelevässä sarjassa esitellään ensimmäisenä nokkonen, joka on juuri nyt kovin ajankohtainen. Nokkospuskaan mars!

Kukapa ei olisi joskus polttanut sääriään vihulaisen hipaisuista? Polttava vaikutus johtuu lehdissä ja varressa kasvavista poltinkarvoista. Kun karvoja koskettaa, niiden pinta murtuu ja muurahaishapon kaltaista nestettä ryöpsähtää esiin. Hyvin suojautunut villivihannesten kerääjä välttyy nokilaisen polttavalta kosketukselta, ja polttavuudesta pääsee eroon, kun lehdet ryöpätään tai kuivatetaan.

Suomessa nokkosesta tavataan kahta lajia: nokkonen (Urtiaca dioica) ja rautanokkonen eli polttiainen (Urtica urens). Nimensäkin mukaisesti jälkimmäinen polttaa kipakammin. Kasvin varsi on pysty ja haaraton ja lehdet sahalaitaisia ja pitkäsuippuisia. Kukinta-aika on heinä-elokuussa. Alkukesä on parasta nokkosenkeruuaikaa, mutta lehtiä voi kerätä myöhemminkin, jos poimii kasvin ylempiä lehtiä. Nokkosta ei suositella kerättäväksi runsasravinteisilta paikoilta, sillä tällöin elimistöä kuormittavan nitraatin pitoisuus on merkittävä.

Nokkosta on käytetty jo kivikaudelta lähtien hyötykasvina ja nykyään tiedetään sen olevan yksi ravintorikkaimmista kasveistamme. Nokkonen lieneekin villivihanneksistamme monikäyttöisin ja ravitsemusominaisuuksiltaan paras. Sitä voidaan käyttää muhennoksiin, keittoihin ja gratiineihin. Sämpylöihin saa mukavaa vaihtelua, kun osan jauhoista korvaa nokkosesta kuivatulla viherjauholla. Myös smoothieen nokkosesta saa mukavan tujauksen lehtivihreää.

Nokkonen sisältää runsaasti muun muassa C-, D- ja K-vitamiinia, foolihappoa, beetakaroteenia, rautaa ja kalsiumia. Erityisen hyvä apuri se on aneemisen ja väsyneen ruokavalioon, sillä se nostaa veren hemoglobiinia.

Vaihda pakastepinaatti nokkoseen, se on parasta lähiruokaa juuri nyt!

Paitsi viherpiipertäjä myös feministi

Julkaistu: 15.4.2015

Luonto-Liiton työntekijät kirjoittavat Nuorten Luonnon blogiin noin kerran kuussa omasta työstään, Luonto-Liitosta ja itseään kiinnostavista asioista. Tällä kertaa Luonto-Liiton Lähimetsät haltuun! -kampanjan koordinaattori Hanna Savisaari kirjoittaa vaaleista, päättäjistä ja luonnonsuojelusta.

Äänestin, vaikka edustuksellinen demokratia tympii. Samat ääliöt pysyvät vallassa ja tekevät ympäristölle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle tuhoisia päätöksiä vuodesta toiseen. Ehdokkailla, jotka haluavat muutosta, on vähänlaiset mahdollisuudet päästä läpi. Siitä huolimatta äänestin, koska jaksan vielä uskoa, että sillä on edes vähän väliä.

Valitsin ehdokkaani niiden joukosta, jotka mainitsevat luonnonsuojelun ja ympäristöasiat muutenkin kuin sivulauseessa tai ihan viimeisenä tyyliin ”ympäristöasioita unohtamatta!”.

Monelle se nimittäin tuntuu olevan kuorrutus kaiken muun päällä samaan tapaan kuin yritysten viherpesu tai tuotteen kylkeen lätkäisty vihreä leima, jonka eteen ei tarvitse tehdä käytännössä mitään.

Hyvänä esimerkkinä viherpesusta toimii pohjoismainen metsäsertifikaatti PEFC, johon Suomen talouskäytöstä olevista metsistä 95 prosenttia liitettiin vuosituhannen vaihteessa käytännössä automaattisesti. Mikään ei siis muuttunut, koska minkään ei tarvinnut muuttua sertifikaatin saadakseen, mutta nyt meillä on olevinaan tiukat kestävän metsätalouden kriteerit.

Kuva: Craig Sunter – Thanx 2 Million CC BY-ND 2.0

Kun vaikkapa uusliberaali kokoomuslainen sanoo välittävänsä ympäristöstä, se on paskapuhetta. Jos talon runko on laho, ei vihreä pintamaalikerros pitkään lohduta.

Meitä kehotetaan selvittämään ostamiemme tuotteiden alkuperä. Se on toki oikein, mutta tarvitaan enemmän. Pelkkä kuluttaminen ei voi olla ratkaisu maailmassa, jossa valtava osa ihmisistä kärsii joidenkuiden yltäkylläisyyden takia viherleimoista huolimatta. Siksi haluan vakuuttua siitä, että ehdokkaani näkee vaalilauseensa taakse.

Taistelua käydään pienistä yksityiskohdista siksi, että vallassa istuvien ymmärrys ei riitä näkemään koko kuvaa.

Minun ehdokkaani on, paitsi viherpiipertäjä, myös feministi ja ylpeä siitä. Feminismi, jota minä haluan ja josta ehdokkaanikin puhuu, on intersektionaalista. Intersektionaalisen feminismin tavoitteena on purkaa kaikenlaisen alistamisen rakenteita. Se puhuu mm. palkkatasa-arvon, transihmisten itsemääräämisoikeuden ja eläinten oikeuksien puolesta sekä rasismia, fasismia, seksismiä ja väkivaltaa vastaan. Se ei hyväksy syrjintää ja sortoa missään muodossa.

Samaan tapaan viherpiipertäjät ympäristöliikkeessä yrittävät artikuloida kokonaisvaltaisesti länsimaisen elämäntavan mahdottomuudesta ja siitä, että pahanteko on lopetettava kaikilla sektoreilla.

Lasten ja nuorten ympäristöjärjestön tärkeimpiä tehtäviä on mielestäni saada ihmiset huolestumaan maailman tilasta jo varhain. Ilman huolta ei ole tahtoa toimia.

Huoli voi olla lamaannuttavakin tunne. ”Ihan sama” kertoo välinpitämättömyydestä, mutta usein siinä on paljon toivottomuutta ja turhautumistakin. Silloin tarvitaan keinoja toimia. Mielekästä tekemistä, jolla on merkitystä.

Sekään ei aina riitä: yksilöiden toiminnalla ei tunnu kokonaisuudessa olevan väliä. Ehkä ei olekaan, eikä vastuu voi olla aina yksilön. Tarvitaankin rakenteiden purkamista ja puhetta kokonaisvaltaisen muutoksen kielellä.

Mutta miten rakenteita puretaan? Lopulta siinä ovat avainasemassa juuri ne, jotka jaksavat vaatia. Ne huolestuneet, riittävän vihaiset.

Suomen metsistä ei varmasti olisi suojeltu hehtaariakaan, elleivät yksittäiset ihmiset olisi alkaneet vaatia arvokkaiden alueiden säästämistä. Tähän mennessä on metsämaasta suojeltu vasta naurettavan vähän (Etelä-Suomessa n. 2 %), vaikka väännöt ovat kestäneet vuosikymmeniä.

Muutos on hidas, mutta se on käynnissä.

Hanna Savisaari
Lähimetsät haltuun! -kampanjan koordinaattori, Luonto-Liitto

Villi luonto lautasella: mennään hortoilemaan!

Julkaistu: 14.4.2015

Luonnonvaraisten kasvien poiminta ja hyödyntäminen, eli hortoilu, on yksi tapa lisätä nauttimiemme aterioiden makua ja ravintorikkautta. Luonto tarjoaa villivihannesten kerääjälle liikkumisen iloa ja raaka-aineet moneen pataan. Kuin huomaamatta keräilykultuurin harrastajan luontosuhde voimistuu ja ilmassa voi olla suurempiakin hullaantumisen merkkejä.

Ajalla ja paikalla on merkitystä

Ei ole yhdentekevää, milloin ja mistä villivihanneksia poimitaan. Poimittavat kasvit ja niiden ominaisuudet on luonnollisesti tunnettava, ennen kuin ryhdytään keruuseen. Poimi ja syö vain kasveja, jotka tiedät myrkyttömiksi. Kerää vain terveitä ja hyvännäköisiä kasveja. Noudata jokamiehenoikeuksia ja kunnioita luontoa ja sen asukkeja.

Kasvien poiminta on paras tehdä aamulla ja kuivalla säällä. Aamuisin kasvien sanotaan hengittävän sisään, ja päivällä tapahtuu uloshengitys. Keruupaikka on tärkeää valita tarkasti. Ei liikenteen lähellä pakokaasujen ja myrkkyjen vuoksi, muttei myöskään runsaasti lannoitetuilta paikoilta, jolloin esimerkiksi nokkosten kohdalla nitraattipitoisuus kasvaa huomattavasti.

Kotona yrtit puhdistetaan ja käsitellään heti keruun jälkeen. Säilymisen ja aromien kannalta kuivaus on paras ja vaivattomin tapa. Kasvit levitetään leivinpaperin tai ritilän päälle ilmavasti ja annetaan kuivua. Ilmankosteudesta riippuen kuivaus kestää 2-4 päivää, jonka jälkeen yrtit varastoidaan lasipurkkeihin ja säilytetään pimeässä.

Nauti luonnon antimia ympäri vuoden

Aloittelijan on hyvä aloittaa maitohorsmasta, nokkosesta, voikukasta, vuohenputkesta tai siankärsämöstä. Keväällä poimitaan talteen nokkosia, voikukkaa ja vuohenputkea. Keskikesän poimittavia kasveja ovat esimerkiksi koivunlehdet, maitohorsma, nokkoset, siankärsämön kukat, vadelman lehdet ja voikukka. Syksyllä kerätään juuret voikukasta, maitohorsmasta sekä osmankäämistä.

Kun illat viilentyvät, mikä onkaan ihanampaa kuin hörppiä pehmeäaromista maitohorsmateetä ja syödä voikukalla päällystettyjä leipiä? Samalla voi muistella aurinkoista kesäpäivää, jolloin viisas hortoilija keräsi luonnon tarjoamat aarteet talteen.

Fermentointi eli teeksi hiostaminen

Hiostuksessa kasvin parkkiaineet hajoavat ja muuttuvat aromikkaiksi ja terveellisiksi. Erityisesti vadelman, mansikan, mesiangervon ja horsman lehdille menetelmä on hyvä

Anna lehtien nahistua ja kuivua huoneenlämmössä noin 4–5 tuntia keräämisen jälkeen. Puristele lehdistä tiiviitä palloja ja laita ilmatiiviisen lasipurkkiin. Anna hiostua lämpimässä paikassa muutama päivä. Lehdet muuttuvat rusehtavan värisiksi. Poista hiostuneet lehdet purkeista ja levitä ne kuivumaan mietoon huoneenlämpöön muutamaksi päiväksi. Tee on valmista pakattavaksi ja nautittavaksi, kun lehdet ovat rutikuivia. Ihana tapa säilöä kesä purkkiin!

Tiesitkö:

Maitohorsmaa ei suotta kutsuta tulikukaksi. Pioneerikasvina sitä tavataan ensimmäisten joukossa metsäpalon jättämillä aukeilla. Se valtaa nopeasti itselleen tilaa leviämällä tehokkaasti siementensä ja juurakkonsa avulla. Toukokuun lopulla nousevat versot ilahduttavat villivihannesten keräilijää.

Tiesitkö?

Hortoilu-termi on Raija ja Jouko Kivimetsän keksimä vuonna 2001. Horta-sana pohjautuu kreikan kieleen, ja tarkoittaa kaikkea villiä vihreää luonnosta löytyvää syötävää.

Kuvassa esiintyvästä ketunleivästä saat runsaasti makua ja villiä virtaa salaattiin.

Lue lisää maitohorsmasta täältä!

Ruokakulttuuri­vallankumos

Julkaistu: 10.4.2015

Globaalia lihansyöntiä tulee vähentää roimasti. Tähän varsin selvään lopputulokseen päädyttiin Helsingin Bio Rexissä yhdysvaltalaisen Cowspiracy: The Sustainability Secret -dokumentin (2014) ja sitä seuranneen keskustelutilaisuuden jälkeen.

Ilmaisnäytöksen esitti maaliskuussa Season Film Festival ja jälkikeskustelusta vastasi WWF. Pääpohdinnasta huolehtivat ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä, WWF:n ohjelmapäällikkö Jussi Nikula sekä luonnonlaidunlihantuottaja Fredrik von Limburg Stirum, ja heitä haastoi ekoaikakauslehti Huilin päätoimittaja Riikka Suominen.

Vaikka Cowspiracyssä esitetyt lihantuotannon ongelmat ovat luultavasti monilla hyvin tiedossa, on tilastotietojen menevä visualisointi aina yllättävän tehokasta. Cowspiracy tekee harvinaisen selväksi, että laajamittainen punaisen lihan tuotanto vahingoittaa maapalloamme ja tuotantoeläimiä kokonaisvaltaisesti.

Mikään muu ihmistoiminta ei vie niin paljon maapinta-alaa kuin tuotantoeläinten ja niiden rehun kasvattaminen. Dokumentin mukaan esimerkiksi Amazonin sademetsän merkittävin raivaussyy on lihantuotannon rehusoijapellot.

Mikä maalla syntyy, mereen päätyy. Lihantuotannon seurauksena rehupelloilta tihkuvia lannoitteita ja tuholaismyrkkyjä sekä antibiootti- ja hormonikyllästettyä ulostetta valuu vesistöihin valtavia määriä. Lihantuotanto on Jussi Nikulan mukaan myös suurin makean veden kuluttaja aavikoituvassa maailmassa, sillä sekä karjan että rehusoijan täytyy saada vettä tuottaakseen. Arviot lihantuotannon osuudesta globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä vaihtelevat 18–51 prosentin välillä. Ainakin Nikulan mukaan suurin osa dokumentin tilastoista on ”tunnistettavia”.

Mikä avuksi? Cowspiracyn ohjaaja Kip Anderssen, johon dokumentti vahvasti henkilöityy, ryhtyy filmin loppupuolella vegaaniksi. Lopullisesti Kip vakuuttui, kun hän perehtyi lihateollisuuden eläinoikeusrikkomuksiin ja kuuli että oikeanlainen vegaaniruokavalio on täysin terveellinen.

Vaikka ympäristön kannalta huonoja valintoja voi tehdä myös vegaanisessa ruokavalioissa, maailmanlaajuinen vegaanius totta vie ratkaisisi tai lieventäisi kaikkia lihatuotannon ympäristöllisiä ja eettisiä ongelmia. Tästä oli pitkälti samaa mieltä jälkikeskustelun asiantuntijaraati, mutta sitten iski realismi.

Lihansyönti ei lopu monilta yhtä sutjakkaasti kuin Kipiltä, sillä pihvi on perimmäinen osa monia maailman ruokakulttuureita. Keskustelussakin puhuttiin ennen kaikkea lihankulutuksen vähentämisestä ja keinoista siihen.

Keskustelussa ja dokumentissa jäi sivuosaan vaalea liha eli käytännössä siipikarja ja merenelävät. Vaalean lihan ympäristöjalanjälki on pääsääntöisesti pienempi kuin punaisen, joten voisi kuvitella, että sillä olisi jokin osa tai arpa edes keskusteluvaiheessa. Tavallisen sekasyöjän on myös huomattavasti helpompi korvata punainen liha vaalealla kuin siirtyä kokonaan lihattomaan ruokavalioon.

Ongelmia totta kai löytyy sekä kanasta että kalasta. Siipikarjan, kuten muidenkin eläinten, tehotuotanto on julmaa ja monet luonnolliset kalakannat ovat romahtamaisillaan. Mutta saavutetaanko veganismin ideaalia ilman välivaiheita? Suurimman luokan pulmassa kaikki mahdollisuudet on huomioitava. Toisaalta on ymmärrettävää, että puolituntisessa keskustelutilaisuudessa ehdittiin pohtimaan monia vaihtoehtoja, esimerkiksi hyönteissyöntiä ja geenimuuntelua, vain sivulausetasolla.

Johanna Mäkelä puhui osuvasti ruokakulttuurin muutoksesta ja toisaalta ihmisten ruokavalioihin vaikuttamisen vaikeudesta. Lautasta on perinteisesti pidetty yksilöiden omana tonttina eikä rankkoihin ohjauskeinoihin, kuten säännöstelyyn, lähdetä helposti. Perinteisinä vaikutuskeinona ovat olleet koulutus ja valistus, klassikkoesimerkkinä monen tuntema Puoli kiloa päivässä -kampanja. Lautasmalleja ja muita suosituksia on perinteisesti perusteltu lähinnä terveydellä, mutta viimein niissä voisi ottaa huomioon myös ympäristöystävällisyyden ja eettisyyden.

Täytyy tietenkin muistaa, että suomalaiset syövät tälläkin hetkellä punaista lihaa keskimäärin yli kilon viikossa, vaikka valtion ravitsemusneuvottelukunta suosittelee enintään puolta kiloa. Lisäksi kasvispohjainen ruokavalio kohtaa luultavasti vieläkin asenteellista vastustusta myös virallisilla tahoilla, vaikka tutkimustieto lihansyönnin reippaampaa vähentämistä puoltaisikin.

Ovatko Cowspiracyn kaltaiset dokumentit osa ratkaisua? Ainakin katsomossa nousi useampi käsi kohti kattoa, kun yleisöltä kysyttiin, kuinka moni aikoo muuttaa ruokavaliotaan dokumentin myötä. Cowspiracy tehoaa varmasti jo valmiiksi suunnilleen samaa mieltä oleviin tai epäröiviin, mutta paatunutta lihansyöjää koko pätkä luultavasti vain ärsyttää. Toisaalta, myös ihmiset muuttavat ihmisiä ja Cowspiracy on osaltaan muuttamassa mielipiteitä, jotka tarpeeksi massaa kerättyään heijastuvat ”virallisiin” suosituksiin.

Dokumentti myös herätteli ja kritisoi ansiokkaasti monia kansainvälisiä ympäristöjärjestöjä lihantuotannon ongelmien peittelystä tai huonosta mittasuhteiden tajusta. Tällä on varmasti ollut merkitystä varsinkin elokuvan kotitantereilla Amerikan Yhdysvalloissa, jossa on suuri, mahtava ja varakas lihateollisuus. Ympäristöjärjestöjä yksiselitteisesti tarvitaan ruokakulttuurien muuttamiseen. Tähän koko maailman projektiin saatetaan saada mukaan myös aina yhtä oikukas ja arvaamaton muoti; keskustelussa povattiin veganismista seuraavaa suurta trendiruokavaliota.

Lisää luettavaa:

Huili: Miksi valtio tyrkyttää lihaa

Cowspiracy-elokuvan sivut

Cowspiracy esitetään lauantaina 25.4. Suomen sosiaalifoorumi -tapahtumassa Helsingissä. Näytöksen järjestäjinä ovat Luonto-Liitto, Oikeutta eläimille, Animalia, Maan ystävät ja Vegaaniliitto.