Nuorten Luonto

Kuka päättää lähimetsästä?

Julkaistu: 17.2.2015

Monen lähimetsässä kulkijan mieltä painaa huoli: onko metsä vielä olemassa, kun seuraavan kerran lähden sinne?

Lähimetsiä nakerretaan yhä pienemmäksi. Liian usein käy kuten Helsingin Meri-Rastilassa ja Vartiosaaressa, Kuopion Puijolla, Tampereen Kauppi-Niihamassa, Vaasan Mustikkamaalla tai Oulun Sanginjoella. Rakas metsä on pilalle raivattu tai sen tilalle on rustattu suunnitelma uudeksi asuinalueeksi.

Suomalaisista valtaosa haluaa monimuotoista metsää kotinsa lähelle. Lähimetsiä arvostetaan rauhoittumisen, terveyden ja hyvinvoinnin keitaina kaupungin liepeillä.

Läpinäkyväksi harvennettu tai paloiksi pirstottu maasto masentaa. Lisäksi se vie monelta metsälajilta elinmahdollisuudet. Harva metsän eliölaji pystyy ylittämään hakkuuaukkoja tai kulkemaan asuinalueiden läpi toiseen metsään.

Usein lähimetsä on kunnan omistuksessa. Sen hoito, hallittu hoitamattomuus tai hoitamatta jättäminen koskettaa ennen kaikkea lähiseudun asukkaita.

Kuntien on korkea aika kuulla, mitä asukkaat tahtovat. Valta päätöksistä on luontevaa antaa niille, jotka metsiä käyttävät ja tarvitsevat. Onhan kunnan velvollisuus pitää huolta asukkaidensa hyvinvoinnista. Liian usein edes taistelu metsän puolesta ei auta, vaan kunta pysyy kannassaan. Hakataan ja rakennetaan, koska on hakattava ja rakennettava.

Lähimetsä ei saa olla pelkkä taloudellinen resurssi ja rakentamisen mahdollisuus. Virkistys- ja luontoarvojen on painettava päättäjän vaakakupissa. Kunnilla on oltava varaa jättää lähimetsiä rauhaan, vaikka pitää rakentaa tiiviisti tai selättää ankeat ajat.

Tietoa kuntametsän hyvästä hoidosta saa esimerkiksi Uudenmaan ympäristönsuojelupiirin Kuntametsäoppaasta. Myös kaupungissa on mahdollista säilyttää metsäyhteyksiä eri alueiden välille, muodostaa ja ylläpitää suojavyöhykkeitä sekä ottaa suunnittelussa huomioon erityisen tärkeät elinympäristöt.

Tutustu Kuntametsäoppaaseen: www.sll.fi/uusimaa/toiminta/kuntametsat/opas

Luonto-Liitto käynnistää Lähimetsät haltuun! -kampanjansa 28. helmikuuta useilla paikkakunnilla ympäri Suomen. Katso lisätietoa ja osallistu: www.lahimetsat.fi

Kampanja Facebookissa

Kirjoittaja on vapaa sekatyöläinen ja ikuinen metsäaktivisti.

Leftovers – ylijäämäkoirat

Julkaistu: 16.2.2015

Leftovers on Heidi Strengellin taidenäyttely Espanjassa hylättyjen koirien jokapäiväisestä elämästä ja kärsimyksestä. Strengellin ottamat kuvat herättävät kysymyksen siitä, mikä saa ihmiset tekemään näin viattomille koirille? Taidenäyttelyn aikana mieleen nousee kaksi sanaa. Itsekeskeisyys ja julmuus.

Näyttely vetää hiljaiseksi, kun monituhatpäinen lauma hylättyjä koiria aloittaa surullisen tarinansa.

Ihmiset, jotka tappavat eläimiä ovat ehkä yksi asia, mutta hirviöt, jotka kiduttavat koiria pelkästään oman sairaan mielihyvänsä vuoksi, ovat jotakin muuta. Jotakin sellaista, mitä ei pidä hyväksyä. Jokaisella elävällä olennolla pitäisi olla oikeus pystyä olemaan kohtaamatta elämänsä aikana tarpeetonta kipua.

Galgot ovat eräitä monista Espanjan kaduilla vaeltavista koiraroduista. Mutta se asia, mikä erottaa ne muista planeetallamme asuvista metsästyskoirista, on niiden murheellinen loppu, joka on varattuna liian useille galgoille.

Ada oli luuta ja nahkaa, kun se saapui tarhalle. Kuvassa Ada on kuitenkin jo pesty – paksun likakerroksen alta paljastui puhtaanvalkoinen koira.

Tarina galgosta

Näyttelyn eräässä kuvassa esiintyvä Ada-koira näyttää juuri siltä, miltä galgot yleensäkin, kun ne tulevat tarhalle.

– Ada oli ihan luuta ja nahkaa. Se oli niin likainen ja rähjäinen, etteivät vapaaehtoistyöntekijät edes tienneet, minkä värinen se oikeasti oli. Sitten kun se pestiin, sieltä kuoriutui kirkkaan valkoinen koira, Strengell kertoo.

Kohtaamastaan kurjuudesta huolimatta Ada oli tosi lempeä koira. Se juoksi vapaana muiden koirien kanssa, ja Strengell sai silittää sitä heti.

– Pelastustarhoilla olevat koirat ovat yleensä hyvässä hoidossa ja niitä lääkitään. Voin sanoa, että kuvamaailma olisi ollut paljon tätä erilaisempi, jos olisin ollut pelastustarhojen sijasta tappotarhoilla kuvaamassa.

Espanjassa Galgot ovat metsästäjilleen pelkkiä työkaluja. Välineitä joita he käyttävät omaan hupiinsa, metsästykseen.

Noin viisi kuukautta kestävän metsästyskauden lopussa metsästäjät hylkäävät tarpeettomiksi muuttuneet koiransa, kuten lapset hylkäävät tylsät lelunsa. Koiria hylätään keskelle metsää tai kaduille oman onnensa nojaan. Siinä tapauksessa, että koirat ovat onnekkaita.

Galgo ja onni eivät valitettavasti sovi kovinkaan hyvin yhteen. Eivät ainakaan Espanjassa.

Metsästyskauden lopuksi galgoja tapetaan erittäin julmilla tavoilla. Vanha sanonta, ”Galgo ei ole luodinkaan arvoinen”, kulkee Espanjassa metsästäjien joukossa. Todennäköisesti lähempänä totuutta olisi sanoa, ettei espanjalainen metsästäjä ole galgonsa arvoinen.

Galgoja tapetaan Espanjassa noin 50 000–60 000 yksilöä vuodessa. Galgoja ja muita koiria hylätään vuodessa myös kymmeniätuhansia.

Tämä pieni pentu hylättiin sisarustensa kanssa tarhan edustalle.

Espanjan rääsyläisestä Punavuoren prinssiksi

Strengell kertoo seuraavasta kuvasta, jossa on eräälle pelastustarhalle neljän sisaruksensa kanssa hylätty pentu. Koirat oli jätetty laatikossa tai pussissa tarhan eteen, ja ne olivat olleet aivan liian pieniä. Ne eivät olleet Strengellin mielestä missään tapauksessa edes luovutusiässä.

– Niistä ei oltu huolehdittu millään tavalla, ja niillä oli tulessaan paljon erilaisia loisia sekä sairauksia.

Vaikka tästä maailmasta todistetusti löytyykin hyvin vähän oikeutta, saa tällainen viattomia eläimiä kohtaan suunnattu julmuus toivomaan, että paha saisi edes joskus palkkansa.

Espanjan huolestuttavasta tilanteesta huolimatta kaikkien koirien tarinat eivät aina pääty surullisesti. Siitä on todisteena Strengellin Rapsu-koira.

Rapsu oli Strengellin mukaan alunperinkin melko helppo tapaus, ja hän sopeutui Suomen oloihin helposti.

– Rapsusta on kuoriutunut hyvin nopeasti tällainen Punavuoren prinssi.

Strengell haluaisikin kertoa kaikille Espanjan hylätyille koirille, että vaikka sitä ehkä onkin vaikeina aikoina joskus vaikea uskoa, niin hyviäkin ihmisiä on vielä olemassa.

Heidi Strengell ja Rapsu.

Heidi Strengel – Leftovers

1.3.2015 saakka Galleria Jangvassa

Uudenmaankatu 4–6, sisäpiha 00120 Helsinki

Rakkaudenosoituksia delfiineille

Julkaistu: 14.2.2015

Joka vuosi puolen vuoden ajan metsästetään ja pyydystetään satojatuhansia delfiinejä ja pieniä valaita Japanin Taijissa. Osa eläimistä myydään maailman delfinaarioihin, akvaarioihin ja muihin vesipuistoihin, loput vangitut tapetaan julmasti.

Taijin tapahtumat tulivat suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2009 julkaistun elokuvan, The Cove – merten salaisuus, myötä. Mertensuojelujärjestö Sea Shepherd Conservation Society on toiminut alueella jo vuodesta 2003, vuodesta 2010 järjestö aloitti Cove Guardians -toiminnan, joka on omalta osaltaan pitänyt Taijin tapahtumat julkisuuden valokeilassa.

Tänä vuonna Taijin tapahtumille haettiin lisänäkyvyyttä järjestämällä 13. helmikuuta kansainvälinen World Love for Dolphins Day -toimintapäivä. Kampanja näkyi Japanin suurlähetystöjen edustalla pidetyissä mielenosoituksissa sekä sosiaalisen median kuvissa. Tuhannet kuvat täyttivät Facebookin, Twitterin ja Instagramin, kun ihmiset ympäri maailman antoivat tukensa delfiineille ja kritisoivat Japanin hallitusta ystävänpäivää edeltävänä päivänä.

– Vapaaehtoiset todistavat delfiinien brutaalia metsästystä ja metsästäjien ahneutta Taijissa, mutta ihmisten delfiinejä kohtaan tuntema rakkaus ympäri maailman on vahvempi kuin tappajien voitontavoittelu ja rahanhimo ikinä voi olla, sanoo vanhempi Cove Guardian -kampanjapäällikkö Melissa Sehgal Sea Shepherdistä.

Suomessa mieltä osoitettiin Japanin suurlähetystön edessä Helsingissä. Tapahtuman olivat koordinoineet Sea Shepherd Supporters of Finland ja Oikeutta eläimille.

Lisätietoja ja lähteet:

Sea Shepherd: Join Sea Shepherd Conservation Society and Supporters Worldwide at ”World Love for Dolphins Day”

Sea Shepherd Cove Guardians

Facebook-tapahtumasivu

Katso kampanjakuvia hashtagilla #worldlovefordolphinsday Twitterissä

Katso kampanjakuvia hashtagilla #worldlovefordolphinsday Facebookissa

Onko vaatteilla viimeistä käyttöpäivää?

Julkaistu: 10.2.2015

Hyvien materiaalien merkitys korostuu karsitussa vaatekaapissa.

Toinen viikko seitsemällä vaatteella on alkanut. Alkuviikon viihdyn tunikassa ja housuissa ja kokeilen erilaisia meikkityylejä asun piristykseksi. Kylmä ilma pakottaa suojautumaan kaikin keinoin, joten suosikkihuivi pysyy tiukasti kaulassa. Hyvä takki, pipo ja hansikkaat ovat myös ehdottomat. Onneksi uskolliset maiharit kestävät talvikelejä.

Kovat pakkaset saapuvat viikon puolivälin paikkeilla, ja lämpimänä pysymisestä tulee ykköstavoite. Torstaiaamun pimeydessä puen päälleni mustan trikoopuseron, suosikkivillapaidan ja mustat farkut. Asusteiksi käyvät reppu ja maiharit, kuorikerros koostuu toppahousuista ja lämpimästä takista. Jäätävässä viimassa vastaani tarpoo tyttö muotitakissa ja pää paljaana. Heinäkuun keleihin sopivat kangastennarit ovat lintallaan. Hajoavatkohan ne ennen kesää?

Huonojen materiaalien vuoksi moni vaate tai asuste päätyy roskiin ennen aikojaan. Ratkenneen sauman voi aina parsia, mutta nyppyinen tai virttynyt kangas tekee pukineesta käyttökelvottoman. Ärsyttää, kun bongaan nukkahahtuvia villapaitani kainalossa. Myös vuoden vanhojen farkkujen kangas alkaa pettää.

Välillä tuntuu siltä, että vaatteille suunnitellaan viimeinen käyttöpäivä huonojen materiaalien avulla. Trendivaihtelut edesauttavat epäekologisuutta. Jos vaate on yhden kesän hitti, kankaan tarvitsee kestää vain elokuuhun, sillä sen jälkeen suuntana on roskis. Ei näin!

Hyviä materiaaleja käyttämällä kaatopaikalle päätyisi paljon vähemmän vaatejätettä. Toivottavasti aito ekologisuus nousee tavoiteltavaksi arvoksi myös vaatevalmistajien mielestä ja merkit alkavat tuottaa kestäviä ja ajattomia pukineita. Kestävyys voisi olla suomalaiselle vaateteollisuudelle keino kasvaa ja erottua markkinoilla.

Viikonloppuna viihdyn lähinnä kotivaatteissa. Takki on helppo heittää yöpuvun päälle pikaista kauppareissua varten. Sunnuntain elokuvatreffeille puen ainoat haastevaatteet, joita en ole vielä käyttänyt. Kirpparipusero ja punainen neuletakki ovat kivaa vaihtelua, joten taidan pukeutua niihin myös maanantaina. Viimeinen haasteviikko alkaa pian! Sunnuntai-iltana näprään nyppyjä irti villapaidastani ja toivon, ettei se ole vain yhden talven vaate.

Vähemmän vaatteita -juttusarjassa Oona Uski elää kolme viikkoa seitsemän vaatteen varassa.

Apua, villapaita nukkaantuu!

Talveksi kestävää ja ajatonta muotihepenien sijaan.

Lapsiperheet suurpetojen reviirillä

Julkaistu: 6.2.2015

Suuret petoeläimet ovat aina olleet eräitä kiehtovimmista luonnon asukeista. Perinteisesti ihmisen suhtautuminen suurpetoihin on ollut kunnioittava, monesti kuitenkin myös jännitteinen. Nykypäivänä monet petoeläinlajit on ajettu ahtaalle, mikä näkyy Suomessa erityisesti suden ja ahman kohdalla. Näiden eläinten suojelua edistää Luonto-Liitossa susiryhmä, jonka toiminnalle lasten ja nuorten tavoittaminen on keskeistä.

Osana tätä toimintaa susiryhmä järjesti tammikuussa Löytöretki petojen kiehtovaan maailmaan -tapahtuman, jossa tutustuttiin koko perheen voimin Suomen suurten petonisäkkäiden elämään.

Tapahtumassa lapset saivat tutustua karhun, ilveksen, ahman ja suden elämään toiminnallisilla tehtävärasteilla. Harjun nuorisotalo Helsingissä tarjosi seikkailulle komeat ja viihtyisät puitteet.

Suuren osan tapahtumapaikasta valtasi vanhoista joulukuusista ja valkoisesta kankaasta rakennettu talvinen metsä, jonka hankeen oli kätkeytynyt jännittäviä asioita. Ilvesrastilla lapset saivat etsiä lumeen piiloutuneita kissapetoja ja ahmarastilla suuresta ruokahalustaan nimensäkin saaneen näätäeläimen kätkemiä herkkuja.

Ravintoon paneuduttiin myös karhun kohdalla, kun lapset saivat miettiä, mikä neljästä annetusta vaihtoehdosta ei ole karhun luontaista ravintoa. Pikkuvieraiden eläintuntemus ansaitsee kiitosta, sillä lähes kaikki tiesivät, että spagetti ei kuulunut joukkoon. Susirastilla puolestaan lapset saivat tehtäväkseen piirtää suden. Syntyneistä teoksista kaikkien ei voi täysin tulkita vastaavan annettua aihetta, mutta taiteellista vapautta on toki kunnioitettava.

Luonto-Liitossa harjoittelijana toiminut Minja Heinonen oli päävastuussa petotapahtuman järjestämisestä. Tapahtumaa arvioitiin samalla hänen luonto- ja ympäristöneuvojan opintojensa näyttökokeena.

– Vaikka tehtävä oli minulle täysin uusi ja pari mutkaa olikin matkassa, kaikki onnistui hyvin. Vapaaehtoisten kanssa yhdessä suunnittelu ja toteutus oli hauskaa, ja yhdessä ideointi mahdollisti onnistumisen. Ihan oikean tapahtuman järjestäminen toimi erittäin hyvin koetilaisuutena, jolloin kaikkeen tuli panostettua todellakin 110-prosenttisesti, Heinonen sanoo.

Osana projektiaan Minja laati myös uuden ja hienon Lasten suurpeto-oppaan, joka on nyt luettavissa ja ladattavissa Luonto-Liiton internetsivuilla.

Villapaita pelastaa minipuvuston

Julkaistu: 3.2.2015

Seitsemän arkivaatteen kokoelma on pieni, mutta taipuu moneen tilanteeseen.

Haastan itseni vaatekuurille. Seuraavat kolme viikkoa olen seitsemän arkivaatteen varassa: minimaalinen vaatevarasto koostuu kaksista housuista ja viidestä eri lailla yhdisteltävästä yläosasta. Suomalaiselle peruskuluttajalle seitsemän pukinetta on melko askeettista, mutta tarkoituksenani on kyseenalaistaa totuttuja tapoja.

Vaatteiden ostaminen ja shoppailu on kuluttajan omatunnon asia, sillä tekstiilivalmistus kemikaaleineen ja kaukomaakuljetuksineen on melkoista myrkkyä luonnolle. Asiat ovat vielä huonommin, jos shoppailtujen kuteiden viimeinen määränpää on kaatopaikka. Näin käy usein huonolaatuisille muotivillityksille, jotka eivät miellytä silmää parin käyttökuukauden jälkeen.

Itse olen vaatteiden suhteen harkitseva. Pienellä puvustolla pärjääminen tuntuu innostavalta ja hauskalta! Luulen, että kuurin jälkeen osaan arvostaa vaatekaapin yltäkylläisyyttä uudella tavalla.

Alkuviikon oleilen rattoisasti kotivaatteissa. Lisäksi olen hankkinut uuden villapaidan, jolla uskon meneväni läpi koko haasteen. Villapaita onkin päälläni lähes koko ensimmäisen viikon, aina erilaisilla asusteilla viritettynä. Sama neule menee niin luennoilla, kahvilla kuin iltariennoissa. Tämähän on helppoa!

Villapaidassani on sekä uutuudenviehätystä että hyvä leikkaus, joten hamuan sen usein käsiini. Kuuden muun pukineen kohdalla opin paljon niiden monikäyttöisyydestä ja helppoudesta. Kahdet mustat farkut palvelevat joka tilanteessa, mutta neulosboleron käytännöllisyys alkaa mietityttää. Koska huomaan virheeni heti haasteen alussa, päätän vaihtaa neuloksen tilalle rennon tunikan.

Viikonloppu on lämmin, joten hoidan asioita ohuessa trikoopuserossa ja mustissa farkuissa. Lauantaina pidän pyykkipäivän, eikä vaatevarastoni täytä puoliakaan pesukoneesta. Tuntuu ärsyttävältä pestä vajaita koneellisia. Suuri osa vaatteen ympäristöhaitoista tulee huoltamisesta, kuten voimakkaista pesuaineista ja kuuman veden käytöstä. Kannattaakin valita aina ekologinen pesuaine, ja pienen vaate-erän voi pestä käsin.

Ensimmäisen haasteviikon jälkeen olen edelleen menossa mukana ja luulen, että loppukin vaatekuuri sujuu vaivattomasti. Jatkan seuraavaan viikkoon suosikkivillapaidassa.

Vähemmän vaatteita -juttusarjassa Oona Uski elää kolme viikkoa seitsemän vaatteen varassa.

Koruilla on helppo asustaa. Arkipäivä muuttuu juhlaksi kimalluksella.

Seitsemän vaatteen minipuvusto mahtuu yhteen kuvaan.