Nuorten Luonto

Jääpuikkoja viiksissä ja muita syitä rakastua Suomeen

Julkaistu: 23.5.2013

Teksti: Erika Weckström, kuva: Jorge Machado

Eräopas Jorge Machado tuli Suomeen pohjoisen luonnon houkuttelemana – eikä halua enää lähteä pois. 

Näin pohjoisesta näkökulmasta voi olla hankala ymmärtää jonkun kokevan vetoa meidän

leveysasteillemme, mutta portugalilainen Jorge Machado on tästä elävä esimerkki. Hän vaihtoi

kotiseutujensa kumpuilevat tasangot ja lämpimän ilmaston Jyväskylän pakkasiin ja pimeään.

– Suomessa neljä vuotta asunut ystäväni houkutteli minut käymään ja sanoi, että viihtyisin täällä. Eikä hän ollut väärässä. Suomi on aivan mahtava paikka, rakastuin maahan heti!

Suomen hienoina puolina hän mainitsee monipuolisen luonnon, selvästi vaihtuvat vuodenajat ja pikantin erikoisuuden.

– En ole missään muualla kokenut sitä, että viiksistä roikkuu jääkokkareita.

Kiintymyksen Suomeen sinetöi Lapissa vietetty joulukuu, jota hän kuvailee toteutuneeksi unelmaksi. Laajat metsät ja villin luonnon monimuotoisuus jättivät moisiin maisemiin tottumattomaan mieheen lähtemättömän jäljen. Edes talven pimeät päivät eivät hetken totuttelun jälkeen tuntuneet raskailta.

Rakkaus luontoon syntyi jo lapsena

Nyt kolmekymppinen Jorge vietti lapsuutensa Barreiron kaupungissa, lähellä Lissabonia. Omimmakseen hän kuitenkin tuntee vanhempiensa kotiseudun Alentejon.

– Rakkauteni luontoon on syntynyt siellä.

Alentejolainen maisema on tyypillisesti tasankomaista, korkkitammien ja havupuitten kirjomaa maastoa.

– Keväisin luonto siellä on todella kaunista, kun lukuisat kasvit ovat kukassa. Muina aikoina väriskaala rajoittuu vihreään ja ruskeaan kuivan ilmanalan vuoksi.

Jorgen isovanhemmilla oli maatila, joten hän sai aikaisin läheisen kontaktin maatilan töihin ja sen eläimiin. Hän muistelee lämpimästi isoisänsä hevoskärryn keinuntaa ja isän kanssa tehtyjä metsästysretkiä.

– En kuitenkaan koskaan oppinut pitämään metsästyksestä, joten opettelin suunnistamaan ja aloin tehdä itsenäisiä retkiä.

Hän tutustui kasveihin ja nautti luonnossa liikkumisesta.

– Kerran ulkoillessani yksin törmäsin yhtäkkiä pesueeseen kullanruskeita villisian poikasia. Ne makasivat hiljaa ja liikkumatta kylki kyljessä. Olin aivan haltioissani.

Vasta kun hän kertoi kokemuksestaan vanhemmilleen, hän ymmärsi tilanteen kääntöpuolen.

– Isä kertoi, että jos emakko olisi ollut lähellä, se olisi voinut käydä päälleni.

Harrastuksesta ammattiin

Luonnonvara-alalle hakeutuminen tuntui Jorgesta selvältä valinnalta. Hän kouluttautui luonto-oppaaksi Cercadillan vuoristokylässä Espanjassa. Koulutus pätevöitti hänet ohjaamaan ratsastus-, maastopyöräily- ja vaellusretkiä. Kun Jorge valmistui, hän työskenteli jonkin aikaa cercadillalaisessa seikkailumatkoja tarjoavassa yrityksessä ja kesäleirioppaana. Työssä häntä miellyttää tietenkin läheinen kontakti luontoon.

Retkeily Portugalissa on kovin erilaista kuin Suomessa, koska jokamiehenoikeudet ovat siellä tuntematon käsite.

– Käytännössä kaikki maat, joita ei ole suojeltu, ovat yksityisessä omistuksessa. Ulkopuolisia karkottavat aidat ovat myös tavallinen näky.

Retkeilyä varten on mentävä merkityille poluille tai kansallispuistojen reiteille.

– Tosin joinain kesinä ei edes kansallispuistoissa saa retkeillä metsäpalovaaran vuoksi.

Hän ihasteleekin jokamiehenoikeuksien antamia lähes rajattomia mahdollisuuksia luonnossa liikkumiseen.

Tähtäimessä tulevaisuus Suomessa

Jorgen vastaus tulee epäröimättä, kun puhe kääntyy tulevaisuuteen.

– Haluan rakentaa elämäni tänne. Olen jo alkanut opetella suomea.

Haavekuvissa on vaatimaton talo maaseudulta. Pihamaalle hän laittaisi ilman muuta kasvimaan yrteille ja kasviksille. Yrtit, varsinkin niiden lääkinnällinen käyttö, ovat hänelle erityisen kiinnostuksen kohde. Kuusenkerkkäsiirappi tai muut suomalaiset yrttirohdot eivät ole vielä ehtineet tulla tutuiksi.

– Suomalaisiin lääkekasveihin tutustuminen on tehtävien asioiden listallani.

Yrttilääkinnän taitoja ei ole onneksi vielä koskaan tarvittu maastossa, mutta kotioloissa hän on valmistanut yrttipohjaisia voiteita ja hauteita.

Ennen kuin nämä haaveet voivat toteutua, on opittava suomen kieli. Se kun on edellytys

eräoppaana työskentelemiselle. Jorge toivoo myös voivansa pian osallistua Lapissa järjestettävälle eräopaskurssille, jolla hän saisi päivitettyä osaamisensa suomalaisiin olosuhteisiin sopivaksi. Toistaiseksi hän hankkii elantonsa työskentelemällä baarissa.

Matka suomalaiseksi eräoppaaksi ei siis ole nopea tai yksioikoinen, mutta Jorge on päättäväinen suuren elämänmuutoksen keskellä. Onnea matkaan – toivottavasti metsissämme samoilee, pyöräilee tai ratsastaa pian eräopas Machado!

Vastuutonta vastuullisuutta

Julkaistu: 23.5.2013

Teksti: Tomi Koivukoski, kuvat: Olli Manninen

Kansainvälinen huonekalujätti Ikea esiintyy mielellään vastuullisena, mutta yhtiön tekemiset Venäjän Karjalassa näyttävät asian toisen puolen.

Vielä suojelemattomat Karjalan ikimetsät eivät ole säästyneet hakkuilta, kun Ikea vaatii lisää raaka-ainetta kalusteidensa valmistamiseen. Nettisivuillaan yhtiö sanoo rakastavansa puita ja metsiä, mutta aarniometsien hakkaaminen kertoo jostain aivan muusta. Rakkauden puuhun voi toki ymmärtää, koska se tarkoittaa heille taloudellista tuottoa. Ikimetsien hakkaaminen kertoo kuitenkin siitä, että rakkaus jää vain puihin, eikä metsää kokonaisuudessaan oteta huomioon.

Vuonna 1999 tehty lupaus ikimetsien hakkuiden lopettamisesta ei paljon lämmitä, kun arvokasta biodiversiteettiä tuhotaan. Muun muassa Luonto-Liiton metsäryhmä, ruotsalainen Skydda Skogen ja venäläinen SPOK ovat tuoneet Ikean törkeyksiä esille.

Kartoittamalla suojeluun? 

Viime vuoden alkusyksyllä Luonto-Liiton metsäryhmä oli kartoittamassa Venäjän Karjalassa Maksimjärvensalon metsämassiivin luontoarvoja. Petroskoissa EVS-vapaaehtoisena ollut Hanna Jauhiainen liittyi noin kymmenhenkisen kartoitusjoukon mukaan ja tutustui samalla metsäryhmän toimintaan.

– Reissun tarkoituksena oli tehdä kartoitusta, joka tukisi alueesta tehtyä suojeluesitystä. Paikan päällä selvisi, että luontoarvoiltaan todella arvokasta metsää parturoidaan kiihtyvää tahtia.

Tällä hetkellä alueella on moratoriosopimus, eli firmat ovat sitoutuneet olemaan toistaiseksi hakkaamatta suojeluun esitetyllä alueella. Alue olisi kuitenkin tärkeää saada pian viralliseen suojeluun, sillä moratorio ei ole lopullinen. Venäjällä on myös tapauksia, joissa yhtiöt ovat rikkoneet moratoriosopimuksia yllättäen. Kartoitusryhmä vieraili myös luontoarvoiltaan moratoriota vastaavalla alueella, josta Ikean tytäryhtiö Swedwood ostaa puuta.

– Alueella työskentelevät metsurit juttelivat aluksi iloisesti ja kertoivat myös, mille firmalle he tekevät töitä. Myöhemmin he olivat hiljaisempia, kun heille oli ilmeisesti selvinnyt, millä asialla olemme.

Sertifikaatti ei pelasta ikimetsää

Ikea ei käytä omaa nimeään ikimetsien hakkuissa, vaan sen tytäryhtiö Swedwood hoitaa likaiset työt. Erityisen ristiriitaista on se, että Swedwood väittää omilla nettisivuillaan, ettei se hyväksy korkean suojeluarvon metsistä hakattua puuta. Nettisivujen kauniit sanat vastuullisuudesta eivät kuitenkaan kerro, miten asiat todellisuudessa ovat. Ikea ei ole ottanut minkäänlaista vastuuta metsien tuhoamisesta, vaan kertoo hakkaavansa kansainvälisten standardien mukaan, joita se on itse ollut mukana kehittämässä. FSC-sertifikaatti onkin käytännöllinen viherpesun väline, sillä sen standardit vaihtelevat maakohtaisesti. Esimerkiksi Venäjällä se mahdollistaa myös ikimetsistä hakatun puun sertifioinnin. Ikea mainitseekin omilla nettisivuillaan, että puu saa olla peräisin koskemattomista luonnonmetsistä, kunhan ne on sertifioitu vastuullisesti hoidetuiksi. Yhtiön tavoitteena ei siis ole viimeisten ikimetsien säästäminen hakkuilta.

– Sertifiointeihin pitäisi saada järkeä. Niiden käyttö pelkkään viherpesuun on mieletöntä. Ikean toiminnasta erityisen härskiä tekee mielikuvamainonnan ja toiminnan välinen räikeä ristiriita. Se on jo suorastaan asiakkaan aliarviointia, Jauhiainen sanoo.

Enemmän mahdollisuuksia elämälle

Kaiken logiikan mukaan ikimetsästä hakatun puun pitäisi olla paljon arvokkaampaa kuin talousmetsästä hakatun. Ainakin jos asiaa ajatellaan siltä kannalta, paljonko elämää aarniometsien hakkuut tuhoavat. Ikealle ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä, minkälaisesta metsästä puu tulee. Alueelta onkin löydetty yli 500 vuotta vanhojen puiden runkoja hakattuina, ja hakkuujälki on ollut rumaa. Puu näyttää olevan huonekaluyhtiölle vain puuta, oli se sitten talousmetsästä tai aarniometsästä hakattua.

– Näiden ikimetsien puu on halpaa, ja rahan ehdoillahan tässä näytetään menevän, valitettavasti.

Maksimjärvensalolla on ikimetsää yli satatuhatta hehtaaria, kun Pohjoismaissa ne ovat usein pieniä ja pirstaloituneita. Ikimetsien säästäminen onkin elinehto monille tuhansille uhanalaisille lajeille. Esimerkiksi Suomen metsäisistä luontotyypeistä yli kaksi kolmasosaa on uhanalaisia pitkälti metsätalouden seurauksena.

– Maksimjärvensalolla oli ainoastaan hyvin pienimuotoisia merkkejä ihmistoiminnasta kaskeamisen ja pihkanvalutuksen muodossa. Metsä on siis todella hyvin säilynyt.

Mitä asian hyväksi voi sitten tehdä?

– Viimeiset ikimetsät tulisi suojella, ja meidän pitäisi tiedostaa, mistä huonekaluissa käytetty puu on peräisin. Tälle asialle on tärkeää saada huomiota.

Lähteet:

http://metsablogi.wordpress.com/2012/12/13/ikea-hakkaa-ikimetsia-karjalassa/
http://www.ikea.com/ms/fi_FI/about_ikea/people_and_planet/energy-and-resource.html#
http://www.swedwood.com/sustainability/forest/

Valloita maailma vapaaehtoistöillä

Julkaistu: 23.5.2013

Teksti: Aino Saarenmaa, kuvat: Ljudmila Beldiman, Elina Hirvonen, Anna Krigalaja, Karol Sprawka

Mitäpä jo viettäisit seuraavan kesälomasi työleirillä? Niinpä, palkaton työnteko ei ainakaan ensi alkuun kuulosta rentouttavalta lomalta. 

Nuorille suunnatut kansainväliset vapaaehtoistyöt ja työleirit ovat kuitenkin paljon muutakin kuin raskasta puurtamista. Ohjelmat kestävät muutamasta viikosta jopa vuoteen. Useimmille leireille on 18 vuoden ikäraja, mutta myös nuorempien kannattaa ottaa selvää eri mahdollisuuksista. Joillekin leireille voi lähteä koko perhe.

Erilaisia ohjelmia löytyy joka lähtöön. Kaikki maanosat ovat edustettuina, ja monenlaisia teemoja löytyy niin kulttuuriin, ympäristöön kuin sosiaalialaan liittyen. Kolme nuorta seikkailijaa kertoo omista kokemuksistaan kansainvälisessä vapaaehtoistyössä.

Kaksi Kuterevon asukkia aitauksessaan.

Karhujen kanssa Kroatiassa

– Lukion jälkeen oli hyvä tilaisuus lähteä reissuun, kun tulevaisuudensuunnitelmat olivat avoinna. Vapaaehtoistöihin lähdin, sillä halusin olla apuna jossain hyvässä projektissa, Elina Hirvonen kertoo.

Aiempaa matkakokemusta 19-vuotiaalla Elinalla ei juuri ollut, kun hän viime syksynä pakkasi rinkkansa. Suuntana oli Kroatia, jossa hän tällä hetkellä viettää vapaaehtoisvuottaan orpojen karhujen parissa.

– Täällä Kuterevon suojassa elävät karhut ovat useimmiten jääneet pentuina orvoiksi ja eksyneet ihmisten pihoille etsimään ruokaa. Kun ihmiset ruokkivat pentuja, ne eivät opi elämään luonnossa. Osa tällaisista karhuista lopetetaan, toiset pääsevät Kuterevon suojaan. Karhujen hoitamisen lisäksi on tärkeää kouluttaa myös ihmisiä siihen, miten karhujen kanssa tulee toimia.

Elinan työtehtäviin kuuluu muun muassa nuorten karhujen ruokkiminen. Karhujen lisäksi vapaaehtoisten työhön kuuluu muitakin tärkeitä teemoja. Yhdessä kylän asukkaiden kanssa pidetään yllä paikallisia perinteitä. Myös elämä sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa on tärkeä osa vapaaehtoisten ja kyläläisten arkea.

Elämä pienessä 600 asukkaan Kuterevossa on rauhallista. Kylässä eletään pitkälti vuodenaikojen mukaan. Keväällä ja kesällä hoidetaan istutuksia ja puutarhoja, syksyllä korjataan satoa. Talvella nautitaan syksyllä säilöttyä ruokaa ja autetaan paikallisia, etenkin vanhuksia lumitöissä. Vieraat otetaan sydämellisesti vastaan, ja vapaaehtoiset vierailevat usein paikallisten luona.

– Mitään isoja tapahtumia täällä ei ole. Huippuhetkiä ovat arkiset asiat, se miten pienillä asioilla voi tehdä ihmiset iloisiksi. Kuten Suomessa, myös Kroatiassa vanhukset ovat yksinäisiä. Vierailut merkitsevät heille hyvin paljon.

Suurempia vastoinkäymisiä ei eteen ole tullut. Aluksi edessä tosin oli kielimuuri. Pomon kanssa ei ollut yhteistä kieltä ja paikallisetkin puhuvat lähinnä vain kroatiaa. Kielikurssin ja sinnikkään opiskelun jälkeen Elina puhuu ja ymmärtää jo sen verran kroatiaa, että selviää arjessa.

Muutaman kerran on jo koti-ikäväkin ehtinyt iskeä. Harmi kestää kuitenkin vain hetken, ja sitten taas helpottaa.

”Vapaaehtoistöissä olen myös oppinut paljon käytännön taitoja”, Elina kertoo.

Samoilua Kuolan niemimaalla 

Toisenlaisen mahdollisuuden vapaaehtoistöihin tarjoavat työleirit. Anniina Heikkilä, 21, vietti viime kesänä kymmenen päivää Kuolan niemimaalla Hiipinässä Venäjällä. Hiipinän Anniina valitsi kiinnostuksesta ja rakkaudesta luontoon.

– Rakastan matkustelua. Vapaaehtoistyöt ovat hyvä ja edullinen tapa matkustaa ja nähdä eri kulttuureita. Venäjä on sellainen maa, jossa ei ehkä muuten tulisi reissattua, Anniina pohtii.

Varsinkin perhe vastusti aluksi ajatusta leiristä. Läheiset pelkäsivät reissun olevan uhkarohkea, varsinkin venäjää puhumattomalle.

Vaikka Anniina on aiemmin reissannut yli 20 maassa, rajan takana oleva Venäjä yllätti silti kokeneenkin matkaajan eksoottisuudellaan.

– Ongelmia ei kuitenkaan tullut. Venäjää osaavat auttoivat, ja opin myös itse perusilmaisuja. Suurin haaste reissussa olikin paikan päälle Hiipinään pääseminen.

Vapaaehtoisten tehtävänä oli paitsi rakentaa kansallispuistoa, myös tuoda aluetta median ja päättäjien tietoisuuteen.

– Siivosimme ympäristöä ja rakensimme nuotiopaikkoja. Lisäksi keräsimme GPS-koodeja harvinaisista kasveista ja kuvasimme niitä. Pidimme myös mediapäivän, ja paikalle saapuikin paljon median edustajia.

Yhtenä päivänä retkue kävi tutustumassa Kirovskin kaupunkiin, mutta suurin osa ajasta vietettiin luonnon keskellä. Vaikka vaelluskilometrejä kertyi useita kymmeniä, vankkaa vaelluskokemusta tai erämiestaitoja osallistujilta ei silti vaadittu.

– En itsekään ikinä ole ollut niin korvessa. Kaikki ruoat tehtiin leirinuotiolla, öisin saattoi olla kylmä, eikä kunnon suihkuun tietenkään päässyt.

Juha Ujula ja Attila Farkas istutuspuuhissa.

Yhteisöllisyyttä Livonsaaressa

Kansainvälisyys toimii toki myös toiseen suuntaan. Unkarilainen Attila Farkas, 24,  on viettänyt jo vuoden Turun lähellä Livonsaaren yhteisökylässä.

Virallinen vapaaehtoisohjelma loppui jo viime vuoden puolella, mutta Attila ei ole malttanut lähteä vielä kotiin. Suunnitelmissa on olla Suomessa ainakin kesän loppuun asti.

– Vapaaehtoistyö oli alun perin äitini idea. Ystäväni eivät tosin olleet innoissaan lähdöstäni, Attila kertoo.

Livonsaaressa vapaaehtoisten hommiin kuuluu muun muassa yhteisön puutarhan hoitaminen ja polttopuiden hakkaaminen. Taloja rakennetaan luonnonmateriaaleista yhdessä asukkaiden kanssa.

Viime kesänä Livonsaaren yhteisöä koeteltiin, kun kipinästä syttynyt tulipalo tuhosi rakenteilla olevan talon.

– Yhteisöllisyyden hyvät puolet tulivat esiin, kun koko yhteisö osallistui yhdessä raivaustöihin.

Attila Farkas ja Veikko Lappalainen rakentamassa lammasaitausta.

Rohkeasti kohti uusia seikkailuja

Kaikille kolmelle vapaaehtoistöistä on jäänyt hyviä muistoja. Kielivaikeuksistakin kaikki ovat selvinneet.

– Olen oppinut täällä hirveästi itsestäni. Omat rajat ovat tulleet tutuiksi. Tiedän mihin kaikkeen pystyn, ja toisaalta tiedän mikä on minulle liikaa. Lisäksi olen tietenkin oppinut paljon käytännöntaitoja, Elina miettii vuoden aikana oppimaansa.

– Opin arvostamaan pieniä, yksinkertaisia asioita. Iltaisin oli ihana palata leiriin nuotion ääreen ja peseytyä tai syödä valmiiksi tehtyä ruokaa, Anniina kertoo.

Nuoret ovat valmiita suosittelemaan vapaaehtoistöitä muillekin.

– Vapaaehtoistöitä voin suositella oikeastaan ihan kaikille. Etenkin jos on halua oppia ja auttaa, tai tahtoo vain heittäytyä uuteen. Parhaiten se onnistuu lähtemällä, Elina kannustaa.

– Ennakkoluuloton, sopeutuvainen ja suvaitsevainen asenne on tarpeen. Myös odottamattomia ohjelman muutoksia täytyy sietää, Annina muistuttaa.

­– Monet eurooppalaiset nuoret eivät tiedä mitä tehdä elämällään, vapaaehtoistyö on heille hyvä mahdollisuus, Attila täydentää.

Rinkka selässä liukkailla kivillä kaukana Venäjällä, lomaa voi viettää monella tavalla.

Kiinnostuitko? Käy tsekkaamassa:
Maailmanvaihto.fi
Kvtfinland.org

Jaettu retki on parempi retki

Julkaistu: 23.5.2013

Teksti: Kirsi Eskelinen, kuvat: Antti Salovaara, Teemu Saloriutta

Retkenjärjestäjän opas inspiroi ja antaa käytännön eväitä monenlaisille retkille. 

Luontoliittolaiset retkeilijät ovat tehneet julkaisun, jollaista ei ihan samassa konseptissa vielä suomeksi löydykään. Tiiviissä, mutta aihettaan perusteellisesti esittelevässä Retkenjärjestäjän oppaassa käsitellään retkeilyä nimenomaan retkenjärjestäjän näkökulmasta. Keskiössä on ennen kaikkea luonnonharrastus, ei kovan luokan survival-retkeily.

On ilahduttavaa, miten kirjoittajat painottavat vanhoja kunnon retkeilytaitoja, kuten suunnistamista, eikä lukijaa lannisteta esimerkiksi uusimmilla hifistelyvarusteilla. Pikemminkin voi huomata, kuinka erilaisia retkiä niin järjestäjän kuin osallistujienkin taitotason mukaan voi järjestää, ja miten monia mahdollisuuksia eri vuodenajat ja paikat tarjoavat retkille. Antoisa reissu voi olla yhtä lailla muutaman tunnin mittainen syksyinen lepakkoretki kuin viikon mittainen hiihtovaelluskin. Tärkeintä on, että järjestäjä osaa ottaa huomioon kulloisenkin retken ja porukan erityispiirteet.

Kokemukset kansiin

Retkenjärjestäjän oppaan kirjoittajat Teemu Saloriutta ja Antti Salovaara ovat molemmat pitkän linjan retkeilijöitä Luonto-Liiton Uudenmaan piiristä.

– Idea tuli luontoliittolaisilta, jotka pyysivät tietoa hyvistä käytännöistä myös muiden piirien käyttöön, Teemu sanoo.

– Kun projekti eteni ja enimmät piiritoiminnan koukerot karsiutuivat tekstistä pois, huomasimme sisällön pääpiirteissään hyödyttävän myös Luonto-Liiton ulkopuolisia retkenjärjestäjiä, kertoo Antti.

Opasta varten ei juuri tarvinnut hakea tietoa ulkopuolisista lähteistä.

– Lähinnä turvallisuusosioon on käytetty ensiavun asiantuntijan apua, ja lisäksi joitakin faktoja on tarkistettu, Teemu kertoo.

Suurin osa tekstistä, myös lukuisat tapausesimerkit, ovat peräisin retkiryhmän omista kokemuksista. Monet kinkkiset, mutta retkeilijälle varsin todennäköiset tilanteet ovat todella kirjoittajien itse kokemia. Juuri käytännön esimerkit ovat oppaan kenties parasta antia. On hyvä huomata, miten helposti vaikeassa maastossa suunnistettaessa tulee virheitä, tai kuinka tärkeää porukan kannalta on riittävä evästely ja lepo matkan varrella.

Vie kaveri metsään 

Niin Teemu kuin Anttikin kokevat antoisana sen, että retkelle voi viedä ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta tai rohkeutta lähteä luontoon itsekseen. Heidän mielestään luontosuhteen kannalta on olennaista, että ihmiset ymmärtävät luonnon arvon ja saavat unohtumattomia retkikokemuksia.

– Olen osallistunut moniin hienoihin retkiin vuosien varrella. Nyt maksan ikään kuin velkaani takaisin, kun järjestän kokemukseni turvin uusia retkiä muille, Antti sanoo.

Molemmat kaipaavat kuitenkin välillä vain turistina oloa muiden järjestämillä retkillä. Tähän tarjoutuukin nykyään tilaisuus, kun uusia retkenjärjestäjiä on ilmaantunut.

– Toisinaan myös yksinolo metsässä on tärkeää, silloin myös luonnon havainnointi on helpompaa, sanoo Teemu.

Luonnonharrastajasta luonnonsuojelijaksi

Oppaasta henkii vahva luontoliittolaisuus. Luonnontarkkailu on tärkeämpää kuin armoton kuntoilu. Luontoa kunnioittavaa retkeilykulttuuria tulee vaalia, ja aina ei tarvitse mennä retkelle jo suojeltuun metsään.

– Jo ensimmäisillä retkillä, joille olen itse osallistunut, on käyty läpi muun muassa metsien suojeluarvoja. Retkemme ovatkin näyttäneet monille realistisen kuvan erityisesti Lapin eteläpuolisen Suomen metsäluonnon tilasta; jotta näkisit edes hieman oikeaa metsää, saat

kulkea läpi lukemattomien talousmänniköiden ja hakkuuaukeiden. Tarkoitus ei ole synnyttää pessimismiä vaan näyttää, mikä ero on esimerkiksi metsän ja runsaasti puita sisältävän alueen välillä, kertoo Antti.

Suojelualueiden ulkopuoleltakin voi löytää upeita paikkoja, ja oppaassa kerrotaan muun muassa ilmakuvien ja paikkatiedon hyödyntämisestä retken suunnittelussa.

Usein käy niin, että retkille osallistunut ajautuu pikkuhiljaa muuhun luonnonharrastus- ja suojelutoimintaan.

– Lupin vaelluskurssi vuonna 2006 oli minulle alkusysäys retkeilyn lisäksi myös piirin hallitukseen, ja pikkuhiljaa liiton valtakunnalliseenkin toimintaan päätymiselle, Antti kertoo.

Luonto-Liiton retkille osallistuminen ei velvoita muuhun aktivismiin. Taitaa tosin olla, että monille juuri ne huikeat retkikokemukset ja hienojen, usein uhattujen, paikkojen näkeminen sytyttävät halun toimia.

Retkenjärjestejän oppaan voit ladata osoitteesta:  http://luppi.fi/retkenjarjestajan_opas.html

Fennoskandian sudet ovat riippuvaisia toisistaan

Julkaistu: 23.5.2013

Teksti: Christa Granroth

Jotta susikantamme olisi elinvoimainen, tarvitaan maiden välisiä yhteisiä päätöksiä ja tavoitteita. 

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan Suomessa on susia enää 120–130 yksilöä.

Talvella paljastui useita susien salakaatoja eri puolilla maata. Jotkut tunsivat ymmärrystä salakaatajia kohtaan; sanottiin, että susia on paljon enemmän kuin mitä tutkijat antoivat ymmärtää.

Pienentynyt susikanta on myös koko Skandinavian ongelma. Koska susia ei vaella Ruotsiin, skandinaavinen susikanta on sisäsiittoinen. Suomen susikannan perimä on myös heikentynyt.

Suomen nykyisen sudenhoitosuunnitelman mukaan tarvitaan vähintään 20 lisääntyvää paria, jotta susikannan geneettinen monimuotoisuus olisi turvattu. Monien tutkijoiden mukaan luku on liian alhainen.

Susien liikkuminen Venäjän Karjalasta on vähentynyt. Alueen susikanta on pienentynyt noin puoleen, koska esimerkiksi hirviä on vähemmän. Venäjällä susista myös maksetaan tapporahaa, ja niitä saa metsästää ympäri vuoden.

Ruotsissa susien sallimisesta maksetaan

Ruotsissa oli  230–300 sutta talvella 2011–2012. Koska susikanta on sisäsiittoinen, sitä pyritään vahvistamaan eläintarhojen sudenpennuilla. Lisäksi sisäsiittoisia susia on metsästetty.

Ruotsiin vaeltaneita susia on siirretty poronhoitoalueelta etelämmäksi. Susien siirtäminen on osoittautunut hankalaksi, sillä ne ovat vaeltaneet takaisin satojen kilometrien päästä. Ongelmaan on mietitty Pohjois-Amerikassa toimivaa mallia, jossa sudet totutetaan uuteen ympäristöön isoissa aitauksissa.

Ruotsissa maksetaan susien liikkumisesta poronhoitoalueella reviiripohjaista korvausta, lisääntyvästä parista maksu on 500 000 kruunua. Käytännössä alueelle tulevat sudet kuitenkin ammutaan heti. Muiden petoeläinten kohdalla reviiripohjainen korvausjärjestelmä on toiminut hyvin.

Norjan ja Ruotsin rajalla elää useita toisiinsa yhteydessä olevia susilaumoja, jotka lasketaan Ruotsin kantaan. Norjassa susilla on kolme vyöhykettä, jossa ne voivat perustaa reviirin. Jos sudet poistuvat vyöhykkeeltä, ne voidaan ampua joko kannanhoidollisilla luvilla tai poikkeusluvilla. Vuonna 2012 maahan syntyi kolme susipentuetta.

Susikannat ovat siis riippuvaisia toisistaan. Ruotsin sudenhoitosuunnitelman tekoon osallistuneen kansainvälisen asiantuntijaryhmän mukaan Ruotsin ja Norjan susikanta voisi olla elinkelpoinen, jos se olisi 500 suden suuruinen. Lisäksi tarvitaan geenivaihtoa Suomen ja Karjalan susien kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että Suomessa ja Venäjän Karjalassa tulisi olla yhteensä vähintään 2500 sutta.

Käy lukemassa Susi-nimisen, neljä kertaa pakkosiirretyn suden tarina susiryhmän blogista.

Irti tavaroiden yliotteesta

Julkaistu: 23.5.2013

Teksti: Aino Saarenmaa, kuvat: Hanna Heikkilä

Tavarataivaan kuvaaminen pani Petri Luukkaisen elämän tärkeysjärjestyksen uusiksi. 

Petri Luukkaisen kevät on ollut yhtä hässäkkää, ja väsynyt mies odottaa jo paluuta arkeen. Luukkaisen esikoisohjaus Tavarataivas on ollut alkuvuoden puhutuin dokumentti. Jo kuvausvaiheessa kävi selväksi, että aihe kiinnostaa ihmisiä. Monilla tuntui olevan samanlaisia ongelmia ja ajatuksia kuin Petrillä itsellään.

– Olihan se silti yllätys, kun yhtäkkiä huomasi olevansa jokaisen lehden haastateltavana ja Aamu-tv:ssä juttelemassa, Petri kertoo.

Tavarataivas on lähtökohtaisesti yhden miehen tarina, joka kallistuu ajoittain romanttisen komedian puolelle. Se on silti saanut aikaan paljon yhteiskunnallista keskustelua, mistä ohjaaja on tyytyväinen. Lähes kaikki elokuvan ympärillä käyty keskustelu onkin ollut kulutuskriittistä tai pyörinyt ekologisten aiheiden ympärillä. Tavarataivaassa päähenkilö ei kuitenkaan saarnaa sormi pystyssä, vaan on toiminut enemmänkin katalyyttinä keskustelulle.

Halun ja tarpeen ongelma

Dokumentin alussa Petrillä on kaksio täynnä tavaraa, mutta olo on silti tyhjä. Alkaa vuoden kestänyt projekti: kaikki omaisuus varastoon, yksi esine päivässä takaisin, mitään ei saa ostaa.

Vuoden lopussa varastossa oli vielä pienen yksiön verran tavaraa. Mitä turhalle roinalle tapahtui elokuvanteon jälkeen?

– En halua paljastaa mitä tavaroille kävi, se on oma tarinansa. En halua myöskään antaa ongelmaan valmista ratkaisua. Huomasin vuoden aikana, että suurinta osaa tavaroista ei oikeasti tarvitse. Silloin kyse on vain varastoinnista tai estetiikasta. Näin on siis melkein kaiken tavaran kohdalla, järjetöntä!

Petrin puheessa toistuu usein ”päivittämisen kulttuuri”, jolla hän tarkoittaa sitä, että tavaroita ei osteta tarpeeseen vaan haluun. Omaa elämää päivitetään samalla tavalla kuin tietokonetta. Tarve ja halu, kaikki ymmärtävät sanojen eron, mutta käytännössä asiat menevät kuitenkin sujuvasti sekaisin.

– Ehkä yksi syy sille on se, että on yksinkertaisesti hävyttömän vähän asioita, joita oikeasti tarvitsemme.

Miehen mielestä päivittäminen on nimenomaan nuoremman sukupolven ongelma. Rahakaan ei ole nykypäivänä este. Tavallisella keskituloisen palkalla asunnon saa jo niin täyteen tavaraa, että ahdistaa. Siitä Petri itse on elävä esimerkki.

– On absurdia, miten paljon esimerkiksi televisioon tarvitsee oheistuotteita: sohva, kaukosäädin, digiboksi… Se on oikeaa kilpavarustelua.

Kulutustottumukset heijastuvat myös muuhun elämään

 Tavarattomana eläminen ei kuitenkaan tarkoittanut materialismista vapaata valaistuneen joogin elämää, päinvastoin.

– Aina kun hain tavaran varastosta, mietin miksi sen haen ja mitä se minusta kertoo. Elämä ilman tavaraa oli loppujen lopuksi kuitenkin ihan normaalia.

Petri ymmärsi vuoden aikana myös vaivan ja vastuun, joka tavaroiden omistamiseen liittyy. Esimerkiksi auton huoltaminen vaatii paljon aikaa ja energiaa.

– Kulutustottumukseni ovat parin viime vuoden aikana kääntyneet päälaelleen. Muutos heijastuu nykyään myös muihin asioihin, kuten matkailuun ja syömiseen. Yritän myös vältellä tunnelman ostamista, kuten ennen tein esimerkiksi vinyylilevyjen kanssa.

Vapaaehtoinen pakko ohjaa kuluttamista 

Elokuvasta puhuttaessa esiin on noussut myös tavaroiden sosiaalinen arvo. Miksi puhelin ja alusvaatteet ovat pakolliset? Miksi kalastusvälineiden lainaaminen kavereilta voi tuntua kiusalliselta?

– Jotkin asiat koetaan henkilökohtaisiksi. Esimerkiksi harrastusvälineet voivat olla fetissin omaisia persoonan jatkeita. Useinhan on niin, että jotta voit kuulua johonkin ryhmään, sinun täytyy omistaa jotakin tai näyttää joltakin.

Petri kulki melkein koko kuvausvuoden ajan samassa kauluspaidassa.

– Alkoihan se tietysti kulua, mutta ei se luonut silti heti tarvetta ostaa uutta. Vastaan tulevat ensin sosiaaliset paineet. Töissä katsottaisiin oudosti, jos tulisin paikalle rispaantuneessa paidassa, että mikäköhän sitä Petriä nyt vaivaa.

Petrillä on yllään elokuvasta tuttu musta kauluspaita. Vanhan tilalle hän osti uuden samanlaisen. Kätevää, eipähän kulu aikaa kaupoissa kiertelemiseen, kun tietää mitä hakee.