Nuorten Luonto

Luontokuvaaja hidastaa

Julkaistu: 25.6.2012

TEKSTI: HANNA AHO

HEIKKI WILLAMON POTRETTI: KIKKA NIITTYNEN

LUONTOKUVAT: HEIKKI WILLAMO

Luontokuvaaja Heikki Willamolla on takanaan 30-vuotinen ura ja ansioluettelossaan parikymmentä valokuvateosta. Maaliskuussa ilmestyi hänen uutuuskirjansa Vuosi metsässä / Skogsåret.

– Tahdoin tehdä kirjan ilman tarkkoja suunnitelmia. Ainut rajaus oli se, että halusin kirjan kertovan vuoden tapahtumista kotini lähellä sijaitsevassa metsässä, josta kaikki kuvat, tarinat ja ajatukset ovat peräisin.

Kirjan tekoa voi kutsua downshiftingiksi eli hidastamiseksi, sillä toisin kuin monien muiden teostensa kohdalla, Willamo sai innoituksensa kaipuusta perusasioiden äärelle. Taiteilija esitti itselleen kysymyksen: ”Löydänkö yhä metsän sisältäni? ”

Kahdensadan hehtaarin kokoisella luonnonsuojelualueella Karjalohjalla eteläsuomalainen metsäluonto näyttäytyi karuna: kalliorantoja ja -männiköitä. Vuoden aikana metsä tuli kuvaajalleen tutuksi. Willamo oppi suunnistamaan maamerkkien avulla niin, että tiesi aina täsmälleen, missä oli. Hänellä oli aikaa vain istuskella leirissä, keitellä kahvia ja tarkkailla ympärillä hyöriviä pikkulintuja eli aikaa keskittyä metsään.

– Nuorempana en ymmärtänyt, miten isäni saattoi istua tuntikausia tuijottamassa tunturia, mutta nyt olen huomannut, että aika kuluu kuluttamattakin.

Vuosikymmenien aikana Willamon suhde metsään on muuttunut:

– Olen ehkä oppinut katsomaan tarkemmin, ilahtumaan pienemmistä asioista. Ihmisen luontosuhde on kiinnostanut Willamoa pitkään, sillä se on jokaisella erilainen, henkilökohtainen, eikä sitä voi opettaa.

– Hyvähän se on sanoa, että istu tuossa ja ole, jos toinen ei viihdy. Itse kaipaan yksinäisyyttä ja viihdyn metsässä, sillä metsässä on oma tunnelmansa, josta nautin.

Uusia uria valokuvauksessa

Vuosi metsässä -teoksen kuvat ovat mustavalkoisia. Alunperin Willamo aloitti kirjan teon mielessään värikuvat, mutta suunnitelmat muuttuivat muutamassa viikossa. Vuoden 2010 talvi oli kylmä eikä pikkulinnuille riittänyt ravintoa, joten Willamo seurasi tiais- ja hippiäisparvien kutistumista päivä päivältä.

– Värit eivät sopineetkaan kuoleman talven teemaan ja siihen, mitä metsässä koin, ne vain sotkivat kokonaisuutta.

Willamo on aiemminkin suosinut valokuvissaan vähävärisyyttä ja etsinyt omaa ilmaisuaan myös mustavalkokuvauksen kautta. Vuosi metsässä on kuitenkin hänen ensimmäinen täysin mustavalkoinen teoksensa.

– Yllätyin kirjan teon aikana eniten siitä, miten mustavalkokuvaus sopii juuri tähän kirjaan, hän naurahtaa.

Mustavalkokuvauksessa valo, kontrasti, muoto ja sommittelu pääsevät oikeuksiinsa. Se korostaa myös sitä, miten keskitalven kaamosmainen tunnelma ja hämärän rajamaasto ovat innoittaneet kuvaajaa.

– Paras hetki metsässä on juuri kun alkaa pimetä ja yksityiskohdat sulavat hiljalleen. Silloin huomaan miten riippuvainen olen näköaististani. Mutta pian muut aistit terästyvät ja niiden avulla voi havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu.

Willamo kertoo viettävänsä usein öitä metsässä, joko kulkien ja kuvaten tai maaten lämpimässä makuupussissa laavussa tai tähtitaivaan alla.

– Monet pelkäävät pimeää, jos he eivät ole tottuneet siihen. Mutta itse tykkään kulkea metsässä ja kuvata juuri yöllä. Öisen metsän salaperäisyys ja varjot ovat kiehtovia.

Kohtaamisia ja kuvitelmia

Luontokuvaaja pyrkii lähestymään kuvauskohteitaan häiritsemättä niiden eloa. Tarkkailija on myös tarkkailun kohde, vaikka sydäntalvella metsä vaikuttaisikin autiolta.

– Metsässä minulla on aina tunne, etten ole yksin, kertoo Willamo.

Vuoden aikana Willamo kohtasi metsässään niin pikkulintuja, varpuspöllön, valkohäntäkauriin kuin hirvenkin. Metsojen soitimen parissa hän vietti viikon päivät, sitten oli jatkettava eteenpäin telkkien pariin.

– Myös ilves oli koko vuoden seuranani. Näin sen jälkiä ja muutaman kauriin haaskan.

Mutta ilves ei kuitenkaan kertaakaan antanut yllättää itseään ja niinpä haave sen kuvaamisesta jäi toteutumatta.

Matkan varrella kirjan keskushahmoksi nousi töyhtötiainen. Se on ollut toistuva aihe Willamon aiemmassakin tuotannossa. Pieni metsänhenki onkin tullut kuvaajalleen läheiseksi.

– Halusin tehdä siitä tavallaan portfolion, keskittyä sen olemukseen. No, metsätontultahan se näyttää, toteaa Willamo.

Metsä ja sen eläimet innoittavatkin kuvittelemaan. Ihmisen suhdetta luontoon on aina värittänyt juuri mielikuvitus ja eläytyminen.

“Vapautuminen totuudessa pysymisestä”, kuten Willamo asiaa kuvailee, antaa tilaa luonnon kokemiselle ja omille tulkinnoille. Ja niin realistikin rentoutuu metsän keskellä.

Riikka Karppinen taistelee Viiankiaavan puolesta

Julkaistu: 20.6.2012

TEKSTI JA KUVA: KATI TIITOLA

”Nuoret eivät voi vaikuttaa asioihin.” Väitteen kuulee usein, ja niin kuuli kaksi vuotta sitten myös Riikka Karppinen, tuolloin 15-vuotias ympäristöasioista huolestunut koululainen. Riikka päätti kuitenkin tarttua tuumasta toimeen, kun kaivossuunnitelmat uhkasivat hänelle rakasta Viiankiaavan suota.

Sodankylässä, Kersilön kylän liepeillä aukeaa Keski-Lapin upein suoalue, Viiankiaapa. Viiankiaavan linnuston määrä on maassamme ainutlaatuinen ja alueen suoyhdistelmätyypit ovat poikkeuksellisen kattavia. Natura-suojeltu alue sai olla viime vuosiin saakka rauhassa, kunnes alueelta löytyi mineraaliesiintymiä. Merkittävin niistä on brittiläisen kaivosyhtiö Anglo Americanin kairauksissaan viime syksynä löytämä suuri nikkeliesiintymä.

Mahdollinen kaivostoiminta on herättänyt paljon keskustelua Kersilön kylässä. Monet uskovat, että kaivostoiminta pitää syrjäisen alueen elinvoimaisena. Kaivoksen avoin vastustaminen vaatiikin pienessä yhteisössä rohkeutta. Seudulla vallitsevasta pelon ilmapiiristä kertoo se, että kaivoshanketta vastustavassa aktiiviporukassa on mukana vain muutama ihminen siitä huolimatta, että nimettömässä gallupissa yli puolet paikallisista vastusti hanketta. Yksi aktiiviporukan kantavista voimista on paikallinen lukiolainen Riikka Karppinen.

Eräelämä opetti omatoimisuutta

Ylioppilaskirjoitusten parissa parhaillaan ahertavalla 17-vuotiaalla Riikalla on ikäänsä nähden paljon kokemusta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Pienessä kylässä asuva Riikka on kasvanut aktiiviseksi ja tiedostavaksi nuoreksi, joka ei tyydy vain surkuttelemaan asioiden huonoa tilaa. Riikan kertoman mukaan eräelämä ja luonto ovat opettaneet hänelle omatoimisuutta.

– Olen kalastanut ja retkeillyt paljon aivan pienestä lapsesta saakka. Luonto harrastukset ovat kasvattaneet minut oma-aloitteiseen toimintaan. Vaikuttaminen on Riikalla geeneissä: Karppisten perhe on poliittisesti aktiivinen eikä perheessä pelätä lausua ääneen eriäviäkään mielipiteitä.

Riikan periaate on, että valittamisen sijaan täytyy tarttua toimeen ja pyrkiä aktiivisesti muuttamaan asioita. 15-vuotiaana hän havahtui siihen tosiasiaan, että jos kukaan ei tee mitään, kaivoksen tulo Viiankiaavalle olisi väistämätöntä.

– Ihmettelin, miksi kukaan ei puutu asiaan, ja huomasin, että siinä olisi minun paikkani toimia. Otin ensi töikseni yhteyttä kansanedustajiin.

Riikan yllätykseksi poliitikot suhtautuivat asiaan positiivisesti. Hän pääsi jopa keskustelemaan silloisen ympäristöministeri Paula Lehtomäen kanssa Viiankiaavan tulevaisuudesta.

– Minut ja asiani otettiin valtakunnan tasolla vakavasti siitä huolimatta, että olin alaikäinen koululainen, Riikka hämmästelee.

Sittemmin Riikka on antanut mediassa Viiankiaapa-liikkeelle kasvot, ja jopa kaivostoimintaa kannattavat kyläläiset ovat suhtautuneet häneen pääasiassa kannustavasti.

– Nekin, jotka ovat eri mieltä, pitävät hyvänä asiana sitä, että asiasta puhutaan. Ihmiset vaikuttavat ilahtuneen siitä, että kaltaiseni nuori nainen ottaa näin voimakkaasti kantaa.

Alaikäinenkin voi muuttaa maailmaa

Riikan esimerkki osoittaa, että vaikka alaikäisellä nuorella ei ole äänioikeutta, lannistua ei kannata, sillä vaikuttaa voi silti. Vaikuttamiselle ei ole alaikärajaa. Riikka kannustaakin jokaista ympäristöstään huolestunutta nuorta omaksumaan aktiivisen otteen asioiden muuttamiseksi.

– Kannattaa ottaa kantaa ja toimia. Silloin on kantanut kortensa kekoon ja eikä tarvitse potea huonoa omantuntoa siitä, että jätti toimimatta, kävi miten kävi.

Viiankiaavan kohtalo ei ole vielä ratkennut, mutta haastatteluhetkellä tilanne näytti Riikan mukaan valoisammalta. Hän aikoo jatkaa valitsemallaan polulla myös tulevaisuudessa.

– Ympäristöasiat ja politiikka ovat asioita, joiden parissa aion jatkossakin tehdä töitä. Lukion jälkeen suunnitelmissani on käydä armeija ja suunnata sen jälkeen yliopistoon opiskelemaan joko ympäristöpolittiikkaa tai valtiotieteitä.

Riikka Karppinen

• 17-vuotias lukiolainen
• asuu Sodankylässä Kersilön kylässä
• Viiankiaapa-liikkeen aktiivi
• harrastaa urheilua, kalastusta ja retkeilyä
• Suomen Nuorisovaltuustojen Liiton ja Suomen Lukiolaisten Liiton hallituksen jäsen

Meri hädässä

Julkaistu: 15.6.2012

Itämeren suojelu on haastavaa työtä.

Lannoitetehtaan alueella virtaavan puron vesi on värjäytynyt valkoiseksi rehevöittävästä kipsijätteestä.

TEKSTI: EKATERINA LAUKKONEN, KIM WESTERLING, HEIDI BLOM, TÄHTI POHJANMIES, SINI TOLONEN JA AINO PELTONEN • KUVAT: EKATERINA LAUKKONEN

Sanotaan, että Itämeri on maailman saastunein meri ja Suomenlahti sen likaantunein osa. Itämeren suurin ympäristöongelma on rehevöityminen, joka johtuu mereen kulkeutuvista ravinteista, erityisesti fosforista ja typestä. Itämeren suojelutyö tuntui ottavan monta askelta taaksepäin, kun tammikuussa uutisoitiin uudesta suomalais-venäläisen tutkijaryhmän löytämästä ravinnepäästölähteestä. Venäjällä Luga-joen rannalla sijaitsevasta lannoitetehtaasta arvioitiin valuvan Suomenlahteen saman verran rehevöittävää fosforia kuin koko Suomen alueelta yhteensä.

Itämeren, ja erityisesti Suomenlahden, tilan parantaminen on haastavaa. Meriallas on matala, joten vettä on vähän suhteessa maa-alueilta kulkeutuviin haitallisiin aineisiin. Suomenlahden vesi vaihtuu hitaasti, joten ihmisen aiheuttamat päästöt vaikuttavat meren elinympäristöihin pitkään. Itämeren haavoittuvainen luonto on vaarassa vahingoittua ihmisen aiheuttaman voimakkaan ravinnekuormituksen vuoksi.

Uuden päästölähteen löytyminen ei kuitenkaan ole yhtä toivoton käänne kuin miltä se ensi kuulemalta vaikuttaa. Kyseessä on yksittäinen tehdas, joten sen päästöihin on helpompi puuttua kuin laajoilta alueilta huuhtoutuviin maatalouden ravinnepäästöihin. Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttila huomauttaa, että fosforipäästön alkuperän löytyminen on olennaista rehevöitymisen seurausten, kuten leväkasvustojen ja happikadon, hillitsemiseksi.

– Toimenpiteisiin Suomenlahtea ja koko Itämerta rehevöittävän fosforivuodon tukkimiseksi voidaan nyt ryhtyä, Knuuttila painottaa.

Yhteistyö on voimaa

Järjestöillä on tärkeä rooli ympäristöongelmiin puuttumisessa. Järjestöjen perimmäinen tehtävähän on havaita puutteita yhteiskunnassa, tuoda niitä esiin ja tarjota ratkaisuja puutteiden korjaamiseksi. Edellytyksenä tälle on, että järjestöjen toimintaa tuetaan ja viestejä kuunnellaan. On tärkeää, että järjestöt voivat toimia vapaasti ja päästä käsiksi tarvitsemaansa tietoon, jotta ne pystyvät tehokkaasti puuttumaan ympäristöä pilaaviin ongelmiin.

Nämä vaatimukset eivät aina täyty Venäjän järjestösektorilla. Viranomaiset suhtautuvat järjestöihin usein kielteisesti, ja pääsy virallisille tiedonlähteille on äärimmäisen vaikeaa. Nykyisin venäläisillä ympäristöjärjestöillä ei ole toimivia keinoja puuttua esimerkiksi teollisuuden aiheuttamiin haitallisiin päästöihin. Ehka Luga-joen varrella sijaitsevan lannoitetehtaan päästöt olisivat olleet tiedossa jo aikaisemmin, jos alueen ympäristöjärjestöillä olisi paremmat edellytykset toimintaan.

Luonto-Liiton Itämeriryhmän venäläinen yhteistyöjärjestö Friends of the Baltic toimii aktiivisesti Luga-joen päästöjen vähentämiseksi. Puheenjohtaja Olga Senova kertoo, että järjestön tavoitteena on päästä tekemään itsenäistä tutkimusta ja hankkia uutta tietoa ilman välikäsiä. Nyt järjestöllä ei ole siihen voimavaroja, koska se ei saa lainkaan rahoitusta valtiolta.

– Me taistelemme jatkuvasti päästäksemme mukaan päätöksentekoprosessiin, Senova kertoo.

Luga-joen lannoitetehtaan tapauksessa järjestöt yrittävät saada äänensä kuuluviin lausuntojen ja sosiaalisen median avulla. Järjestöt vaativat viranomaisilta avoimuutta ja ongelmien pikaista korjaamista. Myös ravinnepäästöä selvittävät tutkijat ovat kohdanneet suuria ongelmia vesinäytteenottojen järjestämisessä. Yhteistyö viranomaisten kanssa vaikeutui suomalaistutkijan pidätyksen myötä.

Maailman tutkituin meri

Vaikka Itämeri olisikin maailman saastunein meri, se on myös ainutkertainen. Meren puhdistamisessa on saavutettu useita suuria tavoitteita: rakennettu jätevedenpuhdistamoita, kielletty kuormittavimpien pesuaineiden valmistus ja sallittu ainoastaan kaksoispohjaiset öljytankkerit. Nämä saavutukset ovat ympäristöjärjestöjen sinnikkään työn ansiota.

Kansainvälinen yhteistyö on poikinut tuloksia jo uuden päästölähteenkin suhteen. Suomalaiset tutkijat selvittävät yhdessä venäläisten yhteistyökumppaneiden kanssa Luga-joen ja siihen laskevien purojen ravinnepitoisuuksia tämän kevään aikana. Yhteistyön jatkuminen vaatii kuitenkin molemminpuoleista luottamusta. Sen rakentaminen voi muodostua haastavaksi, jos työn jatkuvuutta ja turvallisuutta ei pystytä takaamaan. Ravinnepäästöseurannan toteutuminen edellyttää niitä.

– Seurannan avulla pyritään löytämään fosforin tarkka vuotokohta, jotta toimenpiteet päästön lopettamiseksi voidaan heti kohdistaa oikeaan paikkaan, Knuuttila toteaa.

Ennen kuin ongelmat voidaan ratkaista, ne täytyy havaita. Uuden päästölähteen löytyminen ei tarkoita takapakkia Itämeren suojelulle tai tee tyhjäksi tähän mennessä saavutettuja suojelutavoitteita. Se on päinvastoin välttämätön edistysaskel Itämeren pelastamiseksi.

Suomalais-venäläinen tutkijaryhmä ottaa näytteitä Luga-joesta.

Lannoitteiden käyttö maataloudessa:

• Maataloudessa typpeä ja fosforia lisätään pelloille lannoitteina, jotta saataisiin mahdollisimman suuria satoja.

• Ennen keinolannoitteiden käyttöä kasvien ravitsemus maataloudessa perustui tehokkaaseen viljelykiertoon, erityisesti apilanurmien sitomaan typpeen sekä karjanlannan käyttöön.

• 1950-luvulla maatalouden rakennemuutos johti tuotannon kasvuun. Keinolannoitteiden käyttö ja teollinen valmistus lisääntyi dramaattisesti.

• Luonnonmukainen maatalous perustuu viljelykiertoon ja eloperäisiin lannoitteisiin. Kemiallisia lannoitteita ei käytetä.

Rehevöitymisen seurauksia:

• Monille lajeille tärkeät rakkolevät katoavat ja haitalliset rihmalevät yleistyvät.

• Syksyllä levät vajoavat merenpohjaan ja aiheuttavat hajotessaan happikatoa.

• Hapettomuus johtaa pohjan sedimentteihin sitoutuneiden ravinteiden vapautumiseen. Tätä kutsutaan sisäiseksi kuormitukseksi.

• Rehevöityminen näkyy myös veden samentumisena ja sinilevien lisääntymisenä.

Tutustu maailman metsätyyppeihin

Julkaistu: 15.6.2012

Tunnetko eri metsätyypit? Nuorten Luonto esittelee niistä kuusi!

TEKSTI: TITTA LASSILA

Lauhkean vyöhykkeen sademetsä

Sademetsiä muualla kuin tropiikissa? Ei ole ihme, jos et edes tiennyt tästä metsätyypistä, sillä lauhkean vyöhykkeen sademetsät ovat lähes kokonaan hävinneet ihmisten tieltä. Niistä on enää pikku rippeitä jäljellä Yhdysvalloissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa, Tasmaniassa, Chilessä ja Norjassa.

Lauhkean vyöhykkeen sademetsät sijaitsevat yleensä rannikolla, meren ja vuoriston välissä, missä pilvet roikkuvat raskaina vuorten rinteitä vasten. Suuret sademäärät kasvattavat puut korkeiksi ja saavat ne peittymään sammalilla ja muulla pintakasvustolla.

Kalifornian rannikkosademetsät sisältävät eniten sekä elävää että kuollutta puumassaa koko maailmassa. Näillä seuduilla kasvavatkin jättimäiset punapuut, joista vanhimmat ovat yli 2000-vuotiaita. Ne lähentelevät sadan metrin korkeutta. Valtaosa vanhoista punapuista on jo kaadettu metsäteollisuuden käyttöön.

Yksi erikoisimmista lauhkean vyöhykkeen sademetsistä löytyy Uudesta-Seelannista, missä Itävallan keisarin Franz Josefin mukaan nimetty jäätikkö laskeutuu sademetsän keskeltä ainoastaan 250 metriä merenpinnasta.

Mangrovemetsä

Mangrovemetsä on elintärkeä suojavyöhyke meren ja maan välillä. Se hidastaa tulvia, estää maaperän kulumista ja suodattaa maalta tulevia ravinteita ja saasteita. Se on elinympäristö, jossa viihtyvät esimerkiksi lukemattomat kalat, ravut, linnut ja matelijat.

Mangrovemetsän, jota voisi kutsua myös mangrovekosteikoksi, tunnistaa ilmajuurien villistä verkostosta. Se saa metsän näyttämään siltä kuin puut seisoisivat vedessä varpaillaan.

Mangrovemetsiä esiintyy päiväntasaajan molemmin puolin. Erityisen monet lajit asustavat sen suojissa esimerkiksi Intian ja Bangladeshin rannikoilla sekä Väli-Amerikassa. Vain parissa vuosikymmenessä mangrovemetsistä on kuitenkin hävinnyt yli kolmannes. Tuhoa aiheuttavat muun muassa hakkuut, maatalous, satamateollisuus ja rantarakentaminen. Myrskytulvien pahenevat vaikutukset ovat onneksi herättäneet ihmiset suojelemaan mangroveja, sillä ne suojelevat vastavuoroisesti ihmisiä.

Trooppinen havumetsä

Havumetsiä löytyy myös trooppisesta etelästä sieltä, missä sademäärät pysyvät sademetsiä alhaisemmalla tasolla. Uhanalaisia mäntymetsiä on esimerkiksi Kuubassa, Haitissa ja Filippiineillä, kun taas koko Afrikan tai Etelä-Amerikan mantereilta ei löydy yhtäkään alkuperäistä havupuulajia.

Eksoottiset, puuplantaaseilla suositut havupuut saattavatkin syrjäyttää kotoperäisiä lajeja, sillä suora- ja nopeakasvuinen mänty on eukalyptuksen ohella yksi suosituimpia plantaasipuita.

Luonnontilaisia mäntymetsiä uhkaavat tropiikissa samat uhat kuin sademetsiä: laajat tai laittomat hakkuut, kontrolloimattomat metsäpalot ja laajeneva kaivostoiminta.

Piikkimetsä

Piikkimetsät ovat eriskummallisia ekosysteemejä, joita löytyy vain Madagaskarin saarelta Intian valtamerestä. Niiden kasvit ovat joutuneet sopeutumaan äärimmäisen kuumiin ja kuiviin oloihin. Puut ja pensaat selviytyvät eri pituisten suojapiikkien, pitkien juurten ja pullomaisten, vettä varastoivien runkojensa avulla. Monet kasvit eivät kuivuuden takia edes kasvata lehtiä.

Piikkimetsien lajisto on yksi ainutlaa- tuisimmista koko maailmassa, sillä se muodostuu lähes yksinomaan lajeista, joita ei esiinny missään muualla. Valtavat apinanleipäpuut, omalaatuiset maki-puoliapinat ja monet kameleonttilajit kuitenkin viihtyvät piikkimetsissä, sillä Madagaskarin eliölajeilla on ollut kymmeniä miljoonia vuosia aikaa sopeutua ja kehittyä.

Suosademetsä

Nimikin sen kertoo: puoliksi suo, puoliksi metsä. Tropiikin suosademetsistä yli 60 prosenttia löytyy Kaakkois-Aasiasta, suurin osa Indonesiasta ja Malesiasta. Suosademetsän alustana voi olla 20 metriä turvetta eli hapettomissa oloissa hajoavaa eloperäistä ainesta, kuten ikivanhoja kuolleita lehtiä.

Suosademetsien hävittäminen ja kuivaaminen maatalousmaaksi ja erityisesti öljypalmuviljelmiksi ajaa ahtaalle esimerkiksi orankeja, sarvikuonoja ja tiikereitä. Suosademetsien tuhoaminen aiheuttaa myös suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin muiden metsien kaataminen, sillä niiden turvevarastoissa on valtavat määrät hiiltä. Suosademetsiä tulisikin suojella ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Puuplantaasi

Mitä, onko sekin muka metsätyyppi? No, jollei aito metsätyyppi niin ainakin runsain kaikista. Esimerkiksi lähes kaikki Suomen metsät ovat talousmetsiä, eivätkä monet niistä enää täytä luonnonmetsän kriteereitä: puuston eri-ikäisyys, monilajisuus tai riittävä lahoavan puuaineksen osuus.

Puuplantaasien ongelma on, että ne saatetaan usein laskea mukaan metsäpinta-alaan, vaikka ne eivät ole niin monimuotoisia kuin luonnonmetsät eivätkä ne pysty sitomaan hiiltä yhtä tehokkaasti. Tämä vääristää käsitystä metsien laajuudesta. Puupeltojen tieltä raivataan sekä metsiä että niistä elantonsa saavia ihmisiä, mistä on lukuisia esimerkkejä ympäri maailmaa.

Useimmiten puuplantaasi on vain puita vieri vieressä.

Katse kohti kesäleirejä

Julkaistu: 15.6.2012

TEKSTI: VARPU MÄÄTTÄNEN
KUVAT: HANNA HYVÖNEN

Viime kesänä Luonto-Liiton piirit järjestivät yhteensä yli neljäkymmentä leiriä. Olin vetämässä niistä yhtä: Uudenmaan piirin 13–17-vuotiaiden nuorten luontoleiriä. Leiri järjestettiin Bengtsårissa eli Benkussa, Hangon lähellä sijaitsevassa saaressa, jonka seitsemää leirialuetta Helsingin nuorisoasiankeskus tarjoaa järjestöjen käyttöön.

Leirillä oli tavallista vähemmän osanottajia, koska osa viime vuosien leiriläiskonkareista oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Tunnelma sen sijaan oli sitäkin tiiviimpi. Onneksi mukana oli kuitenkin myös uusia kasvoja. Nuortenleiri voikin olla hyvä paikka aloittaa tutustuminen Luonto-Liittoon. Viikossa muihin leiriläisiin ehtii tutustua sen verran hyvin, että kasassa on porukka, jolla voi lähteä yhdessä mukaan muuhunkin toimintaan tai keksiä jotakin ihan omaa.

Henkimaailman asioita

Vesibussi karahti Bengtsårin laituriin puolilta päivin heinäkuisena lauantaina. Saimme heittää rinkkamme ja kassimme peräkärrytraktorin kyytiin. Itse patikoimme jalan vajaan kilometrin matkan LUP:n vakioleiripaikkaan Sofianlehtoon, joka sijaitsee suojellussa tammilehdossa.

Alkupäivä kului toisiimme ja leirialueeseen tutustuessa. Päivällisen jälkeen löysimme mystisen kirjeen Benkun hengeltä, joka oli järjestänyt leirillemme tehtäväradan. Viimeisellä rastilla oli kori, josta löytyi puuhelmiä ja eri värisiä kangassuikaleita sekä iltasatu jokaiselle leiri-illalle. Luimme iltanuotiolla ensimmäisen värisadun ja kirjoitimme kangassuikaleille, mikä oli parasta päivässä. Kankaat ripustettiin liehumaan nuotiopaikan viereiseen pihlajaan. Puuhelmistä muodostui päivien mittaan värikäs rannekoru muistoksi leiristä.
Oman päiväni paras kohtaaminen tapahtui kuitenkin vasta muiden mentyä nukkumaan. Törmäsin Sofianlehdon reunalla hyvin pieneen ja hyvin pörheään kettuun, joka tuijotti minua uteliaasti.

Seuraavan leiripäivän suosikkiohjelmaksi muodostui korsujen etsintä kartan ja kompassin avulla. Korsukuopat ja juoksuhaudat ovat Bengtsårissa muistona Hankoniemen luovuttamisesta Neuvostoliitolle vuonna 1940. Saarelta löytyy rakennuksia ja raunioita myös sotaa edeltävältä ajalta, jolloin Bengtsårissa oli poikien koulukoti. Korsunetsintäkilpailussamme poikien joukkue voitti tytöt 7–5, mutta myönnettäköön, että yksi poikien löytämistä korsuista saattoi olla vain ihan tavallinen kuoppa. Korsujen etsinnän jälkeen metsässä hikoilleet leiriläisemme pääsivät saunaan ja uimaan.

Retkeilyä ja melomista

Maanantai-iltana teimme retken saaren länsirannalla sijaitsevalle kodalle. Kuuntelimme kodan kattoon harvakseltaan putoilevia sadepisaroita ja paistoimme lettuja.
Onneksi retkemme alussa vaivannut sää selkeni yöksi, joten ne, jotka eivät halunneet nukkua kodassa, saivat kävellä paluumatkan Sofianlehtoon kuivin jaloin. Sade jatkui tiistaiaamuna. Kulutimme aamupäivän veistelemällä katoksen turvissa. Iltapäivällä aurinko pilkisti pilvien välistä, joten suuntasimme toimintarantaan, jossa saaren työntekijät opastivat leiriläisiä kanoottien ja polkuveneiden käsittelyssä.

Geokätköjen aarteiden jäljillä

Teimme toisen pidemmän retken keskiviikkona. Suuntasimme päivällisen jälkeen kohti saaren pohjoispään laavua muistiinpanovälineet ja tunnistusoppaat kourassa. Aurinko porotti ja hikoilutti meitä, kun kumartelimme arvuuttelemaan, oliko edessämme punatorvijäkälä vai ehkä tesmaperhonen. Havaintolistaan kertyi kiitettävästi merkintöjä. Lepäsimme hetken saaren korkeimmalla kohdalla, jossa lintuja harrastava ohjaaja Hanna opasti meitä katsomaan, mitä kaikkea korkeuksissa liiteli.

Ennen iltapalaa pohjoislaavulla kävimme vielä pulahtamassa ruovikoituneen salmen taakse muodostuneessa tyynessä lahdessa. Uimahaluttomat maistelivat kallionkoloissa kasvavia ahomansikoita.

Paistoimme laavulla iltapalaksi tikkupullaa ja suuntasimme takaisin Sofianlehtoon. Paluumatkalla tarkoitus oli etsiä saarelle piilotettua geokätköä mukanamme olleen gps-laitteen avulla. Tarvoimme unisina johtajaparini Ilmarin perässä jonossa kuin pienet ankanpoikaset kätköä löytämättä. Ensin sen koordinaattien piti olla edessämme, mutta äkkiä olimmekin menneet monta sataa metriä harhaan. Kätkö löytyi vasta hyvin nukutun yön jäl- keen seuraavana aamuna. Leiriläisemme saivat myös jakautua kahteen ryhmään ja tehdä omat geokätkönsä toisiaan varten.

Geokätköilystä tykättiin, mutta torstain paras ohjelmanumero oli silti keskiaikatansseja harrastavan ohjaajan Mia-Pian tanssitunti.

Iltatunnelmointia

Illalla ilmassa oli jo viimeisen illan tunnelmaa. Makoilimme kasassa päät toistemme mahoilla ja seurasimme katseillamme paria lehtokurppaa ja harmaahaikaraa, jotka lensivät ylitsemme. Varaslähtö viimeiseen iltaan olikin tarpeen, koska kun perjantai-ilta koitti, saapuivat myös sadepilvet.

”Puista vain tippuu vähän vettä”, huutelimme sitkeästi, vaikka nuotiopaikan ympärillä ei ollut ainuttakaan puuta. Kun lettupannuun kaadettu taikina ei enää paistunut, vaan alkoi muistuttaa enemmän ja enemmän ohutta velliä, jouduimme luovuttamaan ja siirtymään katokseen, jossa meidän lisäksemme piti sadetta joukko omaa leiriään valmistelevia perheleiriläisiä.

Huolimatta siitä, että viimeinen ilta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, leiristä jäi hyvä mieli.

– Tulisin taas ensi vuonna, mutta olen jo liian vanha, sanoi yksi leiriläisistämme Aino, kun tapasin hänet leirin jälkeen syksyllä. Onneksi leirikaipuuta voi lievittää myös siirtymällä ohjaajaksi!

APPOSTA ja huikopalaa

Julkaistu: 15.6.2012

Perinneruokasarjassamme leivotaan tällä kertaa piirakoita.

TEKSTI JA KUVA: EMILIA RAUNIO

Yhtä monenlaista on ollut piirakkaa kuin pitäjääkin. On rönttösiä, porkkanateoksia, ryynikukkoja ja karjalanpiirakoita. Mutta olipa piiraan nimi tai muoto mikä tahansa, se komisti pitopöytiä. Piiraiden leivonta alkoi sydämen eli sisuksen valmistamisesta. Sydämenä käytettiin ryynipuuroja tai imellettyjä marjatai vihannessoseita. Kuoritaikina valmistettiin yleensä ruisleipätaikinan jäänteistä. Piirakat saatettiin rypyttää avonaisiksi tai sulkea kokonaan. Täytön jälkeen leipomukset paistettiin. Illalla piirakoita oli tuvan täydeltä: leipälaudoilla, penkeillä, pöydillä ja lankuilla.

Kainuun rönttöset

Sydän eli täyte

300 g perunaa
0,5 dl ruisjauhoja
1 dl puolukoita
ripaus suolaa

Keitä ja soseuta perunat. Lisää ruisjauhot, suola ja puolukat joukkoon ja jätä imeltymään huoneenlämpöön muutamaksi tunniksi.

Kuoritaikina

1,5 dl vettä
3,5 dl ruisjauhoja
0,5 tl suolaa

Sekoita vesi, jauhot ja suola yhdeksi massaksi. Vaivaa taikina pötköksi, josta voi leikata sopivankokoisia paloja. Kauli paloista reilun kämmenen kokoisia ohuita kuoria. Täytä piirakat levittämällä täyte kuorelle. Jätä reunoille noin sentin verran tilaa rypyttämiselle. Aloita rypyttäminen taittamalla itsesi puoleiset reunat osittain täytteen päälle V-kirjaimen muotoon. Rypytä etusormilla itsestäsi päin. Paista piirakat 250 asteessa noin 15 minuutin ajan. Nauti lauantai-illan iloksi tai ota evääksi retkelle.

Puolukka
Sisältää esimerkiksi A-, E-, C- sekä B-ryhmän vitamiineja ja kuituja. Puolukka edistää vatsan, sapen ja maksan toi- mintaa. Sen on todettu ehkäisevän virtsatietulehduksia.

Tiesitkö?
Kainuun rönttöset ja karjalanpiirakat ovat saaneet EU:n nimisuojan. Nimisuojaa voi hakea elintarvikkeille tai maataloustuotteille, jotka on tuotettu perinteisesti joko tietyllä alueella tai valmistusmenetelmällä.

Lähteet:

Pirkki Sallinen-Gimpl: Karjalainen keittokirja (Tammi 2009)
Irja Seppänen-Pora: Apposkaalista mantsikkamöllöön: Karjalan kannaksen kansanruoka (Otava 1979)
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen elintarvikkeiden koostumustietopankki Fineli www.fineli.fi
www.evira.fi