Nuorten Luonto

Uraanin matka

Julkaistu: 28.2.2012

Senni Luosujärvi

Jalostus ydinpolttoaineeksi vie uraania eri puolille maailmaa. Samalla syntyy tonneittain erilaista päästöjä ja jätteitä sekä kuluu sähköä ja fossiilisia polttoaineita.

Vuonna 2005 maailmassa on 440 toiminnassa olevaa ydinreaktoria, jotka tuottavat 4% maailman perusenergiantarpeesta. Ydinvoimala käyttää polttoaineenaan uraania, jota louhitaan maasta.

Uraani (U) on raskas, lievästi radioaktiivinen alkuaine. Maan kuoressa sitä on laskennallisesti neljä grammaa tuhatta tonnia kohden. Uraanin käsittelyn haaste on sen radioaktiivisuuden hidas puoliintuminen, joka vaatii aikaa useita kymmeniä tuhansia vuosia. Luonnonuraani U238:n puoliintuminen vie 4,5 miljardia vuotta.

Uraanin matka alkaa maailman kaivoksista

Kaivoksen toiminta – uraanimalmin louhinta ja jalostaminen – vaatii kuutioittain vettä, sähköä ja polttoaineita sekä erilaisia kemikaaleja päivittäin. Tämä tarkoittaa kymmeniä päivittäisiä kuljetuksia satamista rautateitse ja rekoin kaivosalueelle.

Rikkaimmissakin esiintymissä vain kymmenesosa louhitusta kivestä on jatkojalostukseen käyttökelpoista ainesta. 80% uraanimalmin radioaktiivisuudesta jää kaivokselle jätekiviin ja käytettyihin kemikaaleihin keräytyneenä. Radioaktiivinen aines pitäisi eristää muusta ympäristöstä. Kaivostoiminnan haittoja säteilyn lisäksi ovat myös leviävä pöly ja alueen vesistöjen kuormittuminen.

Louhittu malmi rikastetaan yellowcake (”keltainen kakku”) -uraanirikasteeksi. Tuotannossa käsitellään tonneittain kiveä; 40 000 tonnista uraanimalmia saadaan 250 tonnia valmista rikastetta. Yellowcake jatkaa matkaansa kaivokselta väkevöintilaitokseen.

Polttoaineeksi ja sotakäyttöön

Väkevöintilaitoksen tarkoitus on tehdä rikasteesta uraanipitoisempaa, käyttökelpoista ydinpolttoaineen valmistamiseksi. Väkevöintilaitoksissa voidaan rikastaa myös ydinasekelpoista uraania. Samalla syntyy köyhdytettyä uraania, jota voidaan käyttää esimerkiksi ammuksissa. Koska väkevöintilaitoksissa voidaan tuottaa myös ydinasemateriaalia, niiden sijoittuminen eri maihin on poliittinen kysymys. Myös käsittelylaitoksissa syntyy päästöjä ja radioaktiivista jätettä.

Polttoainesauvojen valmistus tapahtuu eri laitoksessa kuin väkevöinti. Varsinaiset  ydinpolttoainesauvat ovat kuin keraamisia pellettejä. Ydinvoimalan reaktorissa sauvojen uraaniytimet halkeavat, mitä kutsutaan fissioksi. Näin syntyy höyryä, joka pyörittää voimalan turbiineja ja muuttuu generaattorissa sähköksi. Toiminnassa syntyy myös säteilyä.

Uraanin jalostus vaatii useita eri käsittelyvaiheita eri laitoksissa ympäri maailmaa. Onkin laskettu, että maailmassa tehdään vuosittain 20 miljoonaa kuljetusta meri-, rauta-, lento- ja maateitse, joissa siirretään uraania kiinteässä tai nesteen muodossa paikasta toiseen.

Päästöjä ja jätteitä eri puolilla maailmaa

Ydinvoimalan päästöt ovat niin kaasumaisia, nestemäisiä kuin kiinteitä. Kaasumaisia päästöjä ei voida varastoida, joten niille on asetettu kansainvälisesti raja-arvoja. Nestemäiset ja kiinteät jätteet täytyy varastoida tai jatkokäsitellä.

Ydinvoimalassa syntyvää matala- ja keskiaktiivista jätettä ovat esimerkiksi voimalan työntekijöiden vaatteet, työkalut ja suodattimet, joiden radioaktiivisuus on matalaa ja lyhytkestoista. 1000 MW:n voimala tuottaa 25 tonnia korkea-aktiivista jätettä vuodessa. Lämpöä ja radioaktiivisuutta pitkään tuottava korkea-aktiivinen jäte vaatii jäädyttämistä ja varastointia.

Reaktorissa ollut uraanipolttoaine on kolmen vuoden käytön jälkeen miljoona kertaa radioaktiivisempaa kuin reaktorin säteilylle altistamaton uraani. Käytetyistä polttoainenipuista saadaan myös plutoniumia MOX-polttoaineeseen, joka tuottaa enemmän radioaktiivisuutta ja lämpöä kuin pelkästä uraanista valmistettu polttoaine. MOX- polttoainetta käytetään Euroopassa 40 ydinvoimalassa. Loppusijoituksen lisäksi käytettyä polttoainetta voidaan jälleenkäsitellä eri mantereilla toimivissa jälleenkäsittelylaitoksissa ja käyttää siten uudelleen.

Jätteiden eristäminen

Suomen säteilyturvakeskuksen mukaan ydinjäte on eristettävä kaikesta elollisesta luonnosta sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Riskinä kaikissa ehdotetuissa ydinpolttoaineen loppusijoitusvaihtoehdoissa on säteily tai jopa jätteen jätteiden valuminen ympäristöön, mikä pitäisi pystyä estämään. Pahimmillaan ydinjätettä on laskettu suoraan vesistöihin, kuten Venäjän Mayakissa.

Kaikissa sijoitusvaihtoehdoissa, myös esimerkiksi Saksan vanhassa suolakaivoksessa, Yhdysvaltojen Yucca-vuoressa ja Suomen Onkalossa, yllättäviä ongelmia voivat aiheuttaa esimerkiksi vesi, mannerlaattojen liikkeet ja sääilmiöt sekä käytössä oleva tekniikka.

Ydinvoimala voi toimia noin 60 vuotta, minkä jälkeen se pitää purkaa. Purkaminen vie kymmeniä vuosia, ja alussa laitos onkin lepotilassa, minä aikana tarkkaillaan esimerkiksi säteilyä. Myös puretuille osille pitäisi löytyä loppusijoituspaikka. Purettujen laitosten osia on myös kierrätetty sekoitettamalla radioaktiivista metallia muuhun metalliin niin, että säteilytaso laskee. Englannissa tätä materiaalia on käytetty esimerkiksi lasten ruokapurkkien kansissa.

Tuotannon ongelmia

Ydinvoimalat sijoitetaan usein rannikolle, jotta reaktoria viilentänyt vesi voidaan laskea mereen. Säätilojen muutokset, hyökyaallot ja maanjäristykset ovat riski kaikille laitoksille. Itämeri on tällä hetkellä maailman radioaktiivisin meri, sillä sen rannoille on sijoitettu useita laitoksia ja myös Iso-Britannian pahamaineinen Sellafield on laskenut päästöjään mereen.

Ydinvoimaloissa voi sattua pieniä ja suuria vahinkoja, joiden vuoksi radioaktiivisuutta pääsee leviämään laajoillekin alueille. Pahimmillaan ydinvoimalan ydin sulaa, mikä on tapahtunut esimerkiksi Tsernobylissä ja Fukushimassa. Tsernobylin onnettomuuden säteilyvaikutuksia on löydetty Etelänavalta asti.

Suomessa keskustellaan usein vain ydinvoimaloiden turvallisuudesta, vaikka tuotantoketjuun kuuluu useita laitoksia eri puolella maailmaa. Myös rikastamot ja muut käsittelylaitokset sekä kuljetukset ovat riski väestölle ja ympäristölle mahdollisten vahinkojen ja materiaalin korkean säteilyn vuoksi. Radioaktiivinen säteily on hajutonta ja mautonta, eikä turvallista säteilymäärän rajaa voida asettaa.

Lähteet:

Ulla Klötzer: Säteilevä tulevaisuus, Osa 1, Atomit rauhan käytössä, 2006.

Energiateollisuus ry: Hyvä tietää uraanista:
► users.abo.fi/tlonnrot/hyvaa-tietaa-uraanista.pdf

Greenpeace:
► www.greenpeace.org/finland/fi/kampanjat/ydinvoima/Ongelmat

Uraani – tappava raaka-aine:
► www.greenkids.de/europas-atomerbe/images/b/b3/NuclearHeritage_Infoflyer_Finnish_Uranium_144dpi.pdf

Lisätietoa kiinnostuneille:

Suomalaisten Onkalo-projektin hankaluuksia pitkällä aikavälillä tuo esiin elokuva Into Eternity:
► www.intoeternitythemovie.com

Uraanin tuotannosta ja sen ongelmista kertoo esim. YouTubesta löytyvä dokumentti: Uranium: Is it a Country?

Lukutoukalle sopivat Ulla Klötzerin Säteilevä tulevaisuus -kirjat: Atomit rauhan käytössä ja Atomit sodassa.

”Rakkaus on mukana kaikessa, mitä teen”

Julkaistu: 28.2.2012

Teksti: Sannukka Pekkala
Kuva: Pauli Riikonen

24-vuotias muusikko Saara Aalto rakastaa puhdasta ruokaa. – Kun arvostaa sitä, mitä syö, tulee kokonaisvaltaisesti onnelliseksi.

Saara Aalto, 24 on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, joka keräsi kiitosta viime vuonna julkaistuilla levyillään Blessed With Love ja Enkeleitä – Angels. Blessed With Love -levyn nimikappaleella Saara selvitti tiensä euroviisukarsintojen finaalissa toiselle sijalle. Tänä keväänä Saara nähdään konserttilavojen lisäksi myös Nelosen Voice of Finland -ohjelmassa.

– Kilpailussa mukana oleminen on jännittävää ja pyörii paljon mielessä, laulaja kertoo.

Samaan aikaa nuori nainen työstää seuraavaa levyään, opiskelee ruotsia ja kiinaa – koska myös siellä on tänä vuonna tarkoitus esiintyä – ja konsertoi kotimaassa. Kesän kynnyksellä olisi tarkoitus saada paperit ulos Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen linjalta.

Mutta mennään hetkeksi takaisin alkuun: ensimmäisen laulunsa Saara sävelsi 5-vuotiaana, ja silloin kotipaikkana oli Oulunsalo. Luonto oli tärkeä osa lapsuutta, ja oma metsä alkoi takapihalta. – Luonnossa tuli liikuttua ja leikittyä koko ajan. Söimme oman pihan ruokaa ja metsän marjoja.

Luonto oli niin lähellä, ettei sitä oikein tajunnut edes arvostaa. – Onnekseni löysin uuden lähestymistavan luontoon Helsinkiin muuton jälkeen.

Muutos livahti lautaselta elämään

Saara muutti Helsinkiin opiskelemaan kuusi vuotta sitten. Suurkaupungin rytmi imaisi mukaansa, ja luonto unohtui. – Ensimmäiset viisi vuotta elin kaupunkielämää, shoppailin ja söin roskaruokaa.

Saara ei kuitenkaan voinut hyvin, ja sairasteluunsa kyllästyttyä hän alkoi lukea ruokavalioista. Jääkaappi siivottiin uuteen uskoon: roska- ja valmisruoka saivat lähteä ja tilalle tuli luomua. – Ennen söin välittämättä siitä, mitä suuhuni pistin. Kun aloin syömään luomuruokaa, allergiani ja huonovointisuus jäivät pois.

Nyt Saaran lautasella on paljon kasvisruokaa ja kalaa, lihaa vain toisinaan.

Muutos luikahti lautaselta vähitellen osaksi koko elämää: kulutus vähentyi ja saippuat ja pesuaineet vaihtuivat ympäristöystävällisempiin merkkeihin.

– Olin shoppailijatyyppi, mutta nykyään en kaipaa ostamisen tuomaa hetken mielihyvää. Onni löytyy syvempää, Saara summaa.

Jokainen lehti on arvokas

Ruokavalion vaihtuminen ja tervehtyminen vaikuttivat Saaran luontokäsitykseen paljon. Eräänä päivänä hän havahtui salaattia syödessään siihen, kuinka paljon arvostaa jokaista salaatinlehteä lautasellaan.

– Se, että arvostaa sitä, mitä syö, tekee kokonaisvaltaisesti onnelliseksi. Arvostan sitä, mitä luonto meille antaa. Ajatus vaikuttaa vahvasti elämääni. Rakkaus on mukana kaikessa, mitä teen.

Aluksi Saara nautti pääkaupungin vilskeestä, mutta nykyään hänestä tuntuu usein siltä, että paikanvaihdos rauhallisempaan ympäristöön on aika ajoin tarpeen.

– Pidän kaupunkielämästä, mutta kaipaan luontoon enemmän kuin ennen. Lomamatkoilla menen mielummin luonnon keskelle kuin kaupunkiin. Haluan vain olla ja kuunnella luonnon ääniä.

Laulajan oma pakopaikka on perheen kesämökki Oulun tienoilla. Mökillä ei tule käytyä niin usein kuin ennen, mutta se tekee joka kerrasta entistä arvokkaamman.

Tulevaisuudessa Saaran unelmissa siintää punainen mökki ja perunamaa.
– Olisi ihana asua joskus paikassa, jossa voisi kasvattaa oman ruokansa.

Pienin askelin kohti parempaa

Valoisa Saara ei usko surkutteluun tai uhkakuvien maalaamiseen vaan uskoo, että hyviä ja suuriakin muutoksia voi tapahtua äkkiä, kunhan niiden eteen tehdään töitä. Hän on myös huomannut, että ekologiset aatteet ja arvot leviävät koko ajan.

– On ilo huomata, että olemme tietoisempia ympäristöstä ja vaalimme ekologisia arvoja. Nykyään saan esimerkiksi kaikki luomutuotteet lähikaupasta. Vielä vuosi sitten se ei olisi onnistunut.

Jokainen voi ottaa oman pienen askeleensa luontoystävällisempää maailmaa kohti. Saara vinkkaa, että vaikuttaa voi vaikka lähikaupassa: – Kauppiaille voi mennä sanomaan, jos haluaa jotain uutta. S-markettiimme tilattiin luomua, kun kävin sitä kysäisemässä.

Haastattelu lähenee loppuaan, mutta yhden asian Saara haluaa vielä sanoa.
– Toivoisin, että ihmiset jakaisivat enemmän. Tavaroita, kirjoja ja vaikka ruokaa. Esimerkiksi kerrostaloissa on joka kodissa imuri, jota käytetään ehkä kerran tai kaksi viikossa. Ei kaikkea tarvitse omistaa itse.

Kansainvälistä järjestömeininkiä

Julkaistu: 28.2.2012

Teksti: Kamilla Billiers
Kuvareportaasin teksti ja kuvat: Enni Stöd

Luonto-Liiton aktiivit osallistuivat eurooppalaisen nuorten ympäristöjärjestö YEE:n nuorisovaihtoon Tšekeissä. Matkalta tarttui mukaan monta mukavaa muistoa.

Luonto-Liiton Viro- ja Venäjä-yhteistyö alkavat olla jo tuttuja juttuja: on kansainvälisiä koulutuksia, talkooleirejä ja projekteja. Mutta tapahtuu sitä kansainvälistymistä hieman kauempanakin. Jo vuodesta 1987 Luonto-Liitto on nimittäin ollut eurooppalaisen nuorten ympäristöjärjestö YEE:n (Youth Environment Europe) jäsen. Järjestön tavoitteena on rohkaista nuoria osallistumaan ympäristönsuojeluun ja tarjota erilaisille lasten ja nuorten ympäristöjärjestöille mahdollisuus verkostoitua ja toimia yhdessä.

Usean vuoden melko hiljaisen kauden jälkeen Suomikin on viimein aktivoitunut YEE:n toiminnassa kansainvälisillä kentillä. Viime keväänä neljän luontoliittolaisen delegaatio lähti Tšekkeihin, Stranadovský Mlýnin pikkukylässä järjestettyyn parin viikon mittaiseen nuorisovaihtoon, jonka aiheena oli lasten ja nuorten ympäristökasvatus.

Kaiken kaikkiaan 27 osallistujaa yhteensä seitsemän maan nuorten ympäristöjärjestöistä koonnut tapahtuma oli verrattain tuottelias: joka päivä kahden eri järjestön edustajat pitivät teemaan sopivia työpajoja, joissa esiteltiin järjestöjen toimintaa, hyviä ideoita ja konkreettisempiakin tapoja toteuttaa ympäristökasvatuksellista ohjelmaa järjestötoiminnassa.

Ohessa pieni kuvareportaasi Tšekin-matkamme vaiheista työpajoja, hauskanpitoa ja hyvää ruokaa unohtamatta!

Seminaarin päivät kuluivat kiireisesti järjestöesittelyjen ja työpajojen parissa. Seminaari pidettiin vanhassa myllyssä nimeltään Stranadovský Mlýn. Nykyään siellä toimii pieni hotelli, jossa lähinnä ohikulkevat pitkän matkan pyöräilijät majoittuvat. Alue on luonnonkaunista, ja osa seminaarin aktiviteeteistä olikin ympäristön hoitoon liittyviä. Tässä kuvassa Salla raivaa pihapiirin läpi kulkevaa puroa, jonne läheisistä puista tippui paljon oksia. Puron virtaavaa vettä tarvittiin muun muassa kasvimaan kastelemiseen, ja osa hotellin sähköstä tuotettiin vesienergialla. Yhtenä päivänä keräsimme myös roskia maastosta ja teimme kävelyretkiä läheisiin kyliin sekä vanhan linnan raunioille.

Yrttityöpajassa opimme luonnonvaraisten villien yrttien esiintymisestä ja käyttömahdollisuuksista. Saimme haistella, maistella ja kuulla, mihin kaikkeen esimerkiksi siankärsämö, ruusunmarjat, seljankukat ja kultapiisku taipuvat. Työpajaa veti Kristi, paikallisen Brontosaurus-järjestön aktiivi. Hän kertoi, että monilla yrteillä on merkittäviä lääkitseviä ja hoitavia vaikutuksia, mutta niitä tunnetaan nykyään huonosti. Kristi opasti meitä yksityiskohtaisesti yrttien keräämisessä, kuivaamisessa ja säilömisessä. Lisähaastetta ja -hauskuutta toi, kun eri puolilta Eurooppaa matkanneet leiriläiset yrittivät tunnistaa alueelle tyypillisiä kasveja, joita he eivät välttämättä koskaan ennen olleet nähneet. Seminaarilaiset kertoilivat vuolaasti kotiseutujensa kasvistoista, ja yhdessä hapuilimme miettien kasvien englanninkielisiä nimiä. Opaskirjamme oli tietenkin tšekiksi. Nyt tiedämme, että voikukanlehti on smetanka, tai ainakin se lausuttiin vähän siihen suuntaan…

Ukrainalaisen MELP-järjestön vetämässä työryhmässä saimme tehtäväksemme kuvata ympäristönsuojelun puolesta kantaaottavia lyhytelokuvia tai valokuvia. Vetäjät ottivat kattavasti puheeksi, kuinka video- ja valokuvausta voi hyvin käyttää pientenkin lasten kanssa työskennellessä. Lapset nauttivat omien pienten näytelmiensä kehittelemisestä, ja heille on usein uusi ja avartava kokemus nähdä tuotoksensa kuvattuna. Kulttuurivaihtoteema oli hyvin esillä, sillä opettelimme iskulauseita toistemme äidinkielillä. Tässä kuvassa latvialaisen Radi Vidi Pats! -järjestön edustajat selittävät luonnon kunnioituksen tärkeydestä jokapäiväisessä elämässä työryhmävetäjien dokumentoidessa.

Vanhan myllyn ympäristössä eleli myös monenlaisia eläimiä, joiden kanssa pääsimme tekemään hieman tuttavuutta. Ennin sydämen vei tämä pieni possu, jonka äiti ei tosin tykännyt Ennistä.

YEE:llä Prahassa eurooppalaisen vapaaehtoispalvelun (EVS) kautta työskentelevät Mathieu ja Mercedes (oikealta lukien) ja Kristi roskanukketeatterin esityksen estradilla. Latvialaisten järjestämissä työryhmissä vahvoina vaikuttajina olivat luovat ja taiteelliset metodit yhteiskunnallista ulottuvuutta unohtamatta. Rakensimme maakohtaisissa ryhmissä roskista nukkeja ja esitimme niillä teatteria muille. Aiheena oli tietenkin ympäristö, ja esitykset tehtiin kunkin maan omalla kielellä. Tällä haluttiin korostaa, että sanatonkin kommunikaatio ja ymmärrys ovat mahdollisia, mikäli vain tahtoa löytyy. Kierrätys, askartelu ja kädentaidot ovat helposti yhdistettäviä teemoja, jotka ovat lasten mieleen. Kuvan kolmikko esiintyy Luonto-Liiton ryhmän ympäristötaidetyöpajassa aiemmin rakennetussa ekohenkisessä televisiossa, josta ei ikinä tule huonoja saippuasarjoja!

Työpajojen pohjalta koostettiin vihkonen Discover Nature. Tools for Environmental Education, jossa myös Luonto-Liiton kädenjälki näkyy muun muassa ympäristötaiteiluun ja lempeään kansalaisaktivismiin kannustavien harjoitteiden muodossa. Vihkosen saa halutessaan käsiinsä Luonto-Liiton toimistolta tai YEE:n nettisivuilta, joilta löytyy myös vuotta aiemmin järjestetyn luontoleikki-aiheisen nuorisovaihdon leikkivihko ja muita materiaaleja.

► www.yeenet.eu

Vegaanina reissun päällä

Jo leirikirjeen saadessamme aloimme jännittää, miten ruokahuollon kanssa kävisi! Tiedusteluihimme vegaaniruuan saatavuudesta seminaarin aikana vastaus oli vain ”vegetarian food is possible”. Kauhistelimme hetken, mutta pian jo päätimme varautua pakkaamalla rinkkaan enimmäkseen pähkinöitä, siemeniä ja tölkkipapuja. Myös monenlaisia herkullisia soija-, manteli-  ja riisijuomia lastattiin mukaan Prahan aseman luomupuodista, sillä täytyyhän aamukahviin saada höystettä.

Seminaariin saavuttuamme ruokailujen kanssa olikin hieman hämmennystä. Alkuun tarjolla piti olla liharuokaa halukkaille vain kahdesti koko seminaarin aikana, mutta jostain syystä, joko jostakin väärinkäsityksestä johtuen tai yleisen mielipiteen vuoksi, lihaa tarjottiinkin joka aterian yhteydessä.

Myös kommunikointi keittiön henkilökunnan kanssa oli haastavaa, sillä yhteistä kieltä ei ollut. Mahtava Adriana, joka koordinoi koko seminaarin, toimi kaikeksi onneksi tulkkinamme. Kokkailijat tekivät parhaansa, mutta heillä ei ollut lainkaan aiempaa kokemusta vegaanisen ruuan valmistamisesta. Välillä annoksemme koostuivat lähinnä vihreästä salaatista ja perunoista, mutta onneksi oli rinkallinen hätävaramuonaa, johon turvautua.

Vain muutama muu meidän lisäksemme söi kasvisruokaa. Latvialaisten ryhmän yhden työpajan aiheena oli kasvissyönti. Ensin oli keskustelutilaisuus, jossa toimme näkökulmaamme mieluusti esille. Sen jälkeen kokkailtiin latvialaista perinteikästä punajuurikeittoa ja tehtiin itse ekokosmetiikkaa. Valitettavasti kumpikaan näistä aktiviteeteista ei ollut vegaaneille soveltuva.

Seminaarin jälkeen vietimme muutaman päivän Prahassa. Kaupunki on upea ja todella kaunis. Lisäksi se tarjoaa nälkäiselle reissaajalle monia suussasulavia vaihtoehtoja. Ainakin Llehka Hlava eli Clear Head, Country Life, Loving Hut, Maitrea ja monet muut kasvisravintolat tarjoavat herkullisia vegaanisia annoksia. Suosittelemme!

Sydäntalven taikaa

Julkaistu: 24.11.2011

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta

Vuoden viimeisinä päivinä luonto vaikuttaa autiolta: on kylmän ja pimeän valtakausi. Jokin saa kuitenkin ihmisen kaipaamaan silloin erämaahan. Luonto-Liiton Uudenmaan piirin perinteinen sydäntalven hiihtoretki Pohjois-Karjalaan on joka vuosi huippusuosittu.

Taksinkuljettaja jättää meidät Koitajoen varteen ja epäilee selviytymistämme. Vakuutamme pärjäävämme. Olemme Ilomantsin syrjäisimmässä osassa vain muutaman kilometrin päässä Venäjän rajasta.

On joulukuun 27. päivä. Vaikka oikeaa kaamosta ei näin etelässä ole, keikkuu aurinko horisontin yläpuolella alle viisi tuntia.

Nuotiopaikka Koitajoen Polvikoskella toimii tukikohtanamme seuraavien kolmen yön ajan. Pystytämme kamiinalla varustetun telttamme iltapäivän alkaessa jo hämärtää. Kevyttä pakkaslunta satelee hiljalleen.

Koivusuo kutsuu

Aamulla pilvipeite rakoilee ja aurinko nousee lopulta pilvettömältä taivaalta. Olemme liikkeellä vasta yhdeksän jälkeen. Valoisa aika pitäisi hyödyntää tehokkaammin – nyt emme ehdi hiihtää pitkälle.

Aamuauringon ensi säteet kultaavat lumen kuorruttamia puita saapuessamme Koivusuon luonnonpuistoon. Aavalla suolla neitseellinen hanki hohtaa sinisen ja punaisen eri sävyissä. Pohjantikka nakuttaa mäntyä pienen metsäsaarekkeen suojissa.

Syvemmällä metsässä on hämärää. Auringonvalo viistää puiden latvoja, mutta ei yllä metsän kenttäkerrokseen edes keskipäivällä.

Pirhun vanhan metsänvartijatilan pihaan aurinko sen sijaan paistaa. Pihakoivut notkuvat paksun tykkykerroksen alla ja valaistus on häikäisevän upea. Pitkää taukoa emme kuitenkaan pidä, sillä pakkasta on yli 20 astetta.

Auringonlaskuun on enää pari tuntia ja osa porukasta kääntyy takaisin. Kierrämme pienen lenkin luonnonpuiston rajoja myötäillen.

Palatessamme Koivusuon aukeille on jo hämärää. Taivaanrannassa leijuu pilviä, jotka hiipivät uhkaavasti lähemmäs: ei kai vain tähtitaivas jää näkemättä?

Olemme leirissä vasta pimeän tultua. Ruoka maittaa ja iltanuotio lämmittää mukavasti väsyneitä hiihtäjiä.

Tähtiyö

Pilviverho hälvenee nopeasti ja taivas on jälleen täysin kirkas. Pakkanen kiristyy. On lähdettävä suolle.

Karhea lumi rahisee suksien alla, muuten on aivan hiljaista. Kuu ei ole vielä noussut, joten metsässä on pilkkopimeää. Entä jos puun takaa hyökkää susi? Ei. Jos täällä jokin ihmistä uhkaa, se on kylmyys. Tälläkään hetkellä en ymmärrä petohysteriaa.

Suoaukealla näkee eteensä yllättävän hyvin. Miljoonat tähdet sädehtivät sysimustalla taivaalla ja  Linnunrata kaartuu vaaleana vyönä yli koko taivaankannen.

Tällaista näkymää ei osaa taajamien valosaasteen keskellä edes kuvitella. Täällä ihmisellä on tilaa hengittää.

Pohjoisessa kajastaa ohut, vihertävä juova. Voisiko se olla…? Kyllä vain: revontulia! Viritän kohmeisin sormin jalustan ja kameran kuvausvalmiuteen.

Muistelen Jorma Luhdan Tähtiyöt-kirjaa ja arvostan hänen työtään entistä enemmän. Kuvaaminen 25 asteen pakkasessa on hyytävää puuhaa. Idästä puhaltava tuulenvire saa ilman tuntumaan vielä kylmemmältä. Onneksi leirissä odottaa lämmin kamiina.

Raja railona aukeaa

Olemme aikaisin liikkeellä, sillä tavoitteenamme on käydä EU:n itäisimmässä pisteessä, jonne on kymmenen kilometrin hiihtomatka. Taivas on kuulas ja sää edelleen arktisen kylmä. Nousevan auringon purppuranpunaiset säteet pilkahtelevat puiden lomasta hiihtäessämme tietä pitkin kohti itää.

Rajavartija tulee vastaan ja kyselee leppoisasti aikeistamme. Rajalla on ollut hiljaista, mutta lähistöllä on kuulemma pari viikkoa sitten nähty suden jälkiä. Me taas emme ole löytäneet merkkejä metsäjänistä suuremmista pedoista.

Edes Suomen itäisin kolkka ei ole säästynyt tehometsätaloudelta. Tienvarressa riittää hakkuuaukeaa, ojitettua suota ja läpitunkematonta taimikkoa. Poikkeamme Lahnavaaran vanhaan metsään ihailemaan kelohonkia ja kynttiläkuusia. Onneksi sirpale erämaista alkuperäisluontoa on jäänyt hakkuiden ulkopuolelle.

Rajavyöhyke reunustaa tietä molemmilta puolilta, mutta Itäpiste on nykyään sen ulkopuolella. Lumikko on loikkinut tien poikki, siltä ei kysellä kulkulupia.

Tie päättyy aivan rajan tuntumaan. Aidattu polku jatkuu vielä sata metriä Virmajärven rantaan. Vastarannan tykkypuut kimaltelevat kutsuvasti keskipäivän auringossa. Sinne ei kuitenkaan ole asiaa: järven keskeltä alkaa laaja Venäjänmaa.

Paluumatkalla jäämme Polvikosken sillalle katsomaan Koitajoen kuohuja. Vain kosken vaimea kohina rikkoo hiljaisuuden. Keskellä ääretöntä rauhaa on vaikea uskoa, että alueella on sotaisa historia. Kesällä 1944 Polvikosken tienoot olivat jatkosodan torjuntataisteluiden näyttämönä.

Paluu suolle

Illan pimennyttyä lähdemme pienellä porukalla suolle katselemaan tähtitaivasta. Juuri kun suo avautuu edessämme, herää pohjoinen taivas eloon. Taivaanrantaan ilmestyy ensin himmeä revontulinauha, joka hyppelee edestakaisin.

Polveileva luonnonnäytelmä voimistuu hetkeksi ja saa punertavaa sävyä. Sitten nauha hiipuu kadoten yhtä äkisti kuin oli tullutkin.

Iltanuotiolla on aikaa keskustella henkeviä. Pimeässä ja kylmässä niin eläinten kuin ihmistenkin elämä pelkistyy äärimmilleen. Pohdimme, että loppujen lopuksi tärkeää on vain lämpö, ruoka, suoja ja uni.

Jäähyväiset

Sää on lauhtunut yöllä: pakkasta on enää kymmenisen astetta. Sataa lunta. Mutkittelevan Koitajoen varrella maasto on pienipiirteistä ja loivasti kumpuilevaa, mikä tekee hiihtämisestä haastavaa.

Seuraamme jokea etelään. Paikoin metsässä on jykeviä haapoja ja mäntyjä. Jokimaisema näyttää idylliseltä; täällä olisi mukava käydä kesälläkin.

Luomme viimeiset haikeat silmäykset Ilomantsin maisemiin. Pian on palattava kaupunkiin kiireen ja väenpaljouden armoille.

Luonnossa vallitsee seesteinen rauha, kesän hektisyys on poissa. Sydäntalvi on ankara vuodenaika, mutta sen kauneus pysäyttää. Sen taikaa ei voi välittää sanoin eikä kuvin, se on jokaisen koettava itse.

Hiihtoretki Pohjois-Karjalaan 27.–30.12.2011

Perinteisen hiihtoretken suuntana on tänä vuonna Ilomantsin Pönttövaaran-Pahkavaaran alue, jota on kutsuttu Pohjois-Karjalan hienoimmaksi vanhaksi metsäksi. Sinun ei tarvitse olla kokenut hiihtäjä tai retkeilijä osallistuaksesi, ja puuttuvia varusteita (sukset, saappaat jne.) löytyy lainaksi. Majoitumme isossa kamiinalteltassa. Retki on suunnattu n. 15–29-vuotiaille. Hinta Helsingistä tuleville jäsenille n. 60–80 €, muille matkakulujen mukaan. Ilmoittautumiset 7.12. mennessä: lup@luontoliitto.fi. Paikkoja on rajoitetusti! Pidämme 8.12. klo 18 ennakkotapaamisen. Tarkemmat tiedot: ► www.luontoliitto.fi/lup/Retket

Muinaissuomalaisten pimeä vuodenaika oli kuoleman, levon ja juhlien aikaa

Julkaistu: 24.11.2011

Teksti: Kati Tiitola
Kuvitus: Jenni Munne

Muinaissuomalaisilla elämä oli voimakkaasti rytmittynyt vuodenkierron mukaan. Luontaistaloudessa elävillä esivanhemmillamme elämänrytmi noudatteli vuodenaikojen muutoksia ympäröivän luonnon tapaan. Kesäaika oli kiireistä ja työntäyteistä aikaa kylvö- ja sadonkorjuupuuhineen, jolloin pitenevä päivä ja auringon valo auttoivat ihmisiä jaksamaan urakoinnissaan.

Pimeä vuodenaika näyttäytyi muinaissuomalaisille vastakohtana kesäajan olemukselle: kun sato saatiin korjatuksi ja päivä lyheni, muuttui samoin myös elämänrytmi rauhallisemmaksi. Pimeä vuodenaika johdatti ihmisten ajatukset ja kokemusmaailman kesän hedelmällisyyden ja elämän juhlinnasta kuolemaan ja tuonpuoleiseen. Pimeään vuodenaikaan liittyivät olennaisesti myös juhlat kekrin ja joulun muodossa, jolloin kerättiin voimia hauskanpidon ja levon merkeissä.

Elämän tasapaino syntyi näiden kahden vastakkaisen vuodenajan ja olemuspuolen vuorottelusta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Marraskuussa vaeltavat vainajien sielut

Lokakuun puolessa välissä vuodenkierron kesäpuolen katsottiin vaihtuvan talvipuoleksi ja elämänpiiri siirtyi pelloilta ja vainioilta tupiin sekä metsään ja vesistöille metsätöiden, kalastuksen ja riistanpyynnin muodossa. Niin sanottuja talviöitä seuraava aika olikin otollista syyskalastusaikaa, jolloin pyydettiin siikaa, muikkua ja kutulohta.

Tämän ajanjakson sää kertoi tulevasta talvesta: sanottiin, että pihlaja ei kanna kahta taakkaa. Mikäli pihlaja kantoi lokakuussa paljon marjaa, oli luvassa vähäluminen talvi. Tulevan talven säätä voitiin ennustaa myös eläinten sisäelimistä ensimmäisenä talvikauden päivänä.

Marraskuussa lokainen maa jäätyy ja luonto vetäytyy täydelliseen lepoon. Suomen kielen sana marras tarkoittaa kuollutta. Tähän aikaan vuodesta kuolema oli monella tapaa läsnä: kuolleen, jäätyneen maan ja kasvien sekä toisaalta vainajahenkien muodossa. Kuoleman aistiminen ympäröivässä luonnossa sai myös ihmisyhteisön huomion kääntymään tuonpuoleiseen.

Kekri – pimeän vuodenajan juhla

Muinaissuomalaisten vuoden tärkeimmän juhlan, yleensä marraskuun alkuun sijoittuvan kekrin vietossa vainajat nauttivat erityistä huomiota. Kekriaattona talon entiset isännät ja emännät saapuivat vierailulle ja heitä kestittiin huolella valmistetuilla, runsailla pöydän antimilla. Vieraileville sieluille lämmitettiin myös kekrisauna vihtoineen ja lämpimine kylpyineen. Saunomisen päätyttyä talon isäntä kävi saattamassa vieraat pois saunasta kaataen samalla väkijuomia polulle.

Mikäli seuraavana aamuna juhlapöydän ruokia ja juomia oli liikuteltu, pidettiin sitä hyvänä merkkinä: esivanhemmat ottivat talon asukkaat tulevaksikin vuodeksi suojelukseensa. Päreen palaset vedessä sen sijaan ennustivat pelättyä katovuotta. Kolmantena päivänä kekriaatosta kuolleet päättivät vierailunsa ja palasivat takaisin hautojen lepoon.

Kekrin aikaan oli tapana viettää myös jakoaikaa, joka tasasi aurinkovuoden ja kuuvuoden. Jakoajasta teki maagisen ajanjakson sen sijaitseminen kahden vuoden välissä. Jakoajan tekojen ajateltiin vaikuttavan koko tulevan vuoden tapahtumiin, ja monet arkiset työt olivat kiellettyjä huonon onnen välttämiseksi. Jakoaikaa tuli viettää hiljaa ja äänettömästi, silloin ajateltiin myös tautien tarttuvan helposti. Päivänpaiste näihin aikoihin oli hyvä enne ja merkki tulevan kesän poutapäivistä.

Jouluna aurinko lepää pesässään

Joulua pidetään kulttuurissamme nimenomaan kristillisenä juhlana, mutta myös muinaissuomalaisten tiedetään viettäneen joulua jo esikristillisenä aikana. Joulun aika kesti kolme viikkoa ja sijoittui 21.12. ja 13.1. väliseen ajanjaksoon. Tällöin oli myös talvipäivän seisaus, jota ennen kutsuttiin pesäpäiviksi: aurinko vetäytyi pesäänsä lepäämään.

Joulunaikaan liittyivät olennaisesti erilaiset uhrimenot ja taiat, joilla pyrittiin varmistamaan karja- ja viljaonni. Myös maan- ja kodinhaltijalle uhrattiin. Kaikuja vanhasta joulunvietosta on havaittavissa vielä meidän päivinämme, ja joissain kodeissa onkin edelleen tapana jättää joulupöydän antimet jouluyöksi pöytään. Vanhempaa perinnettä edustava haltijausko vain on korvautunut uudemmalla tonttuperinteellä. Kekrin tapaan myös jouluna vältettiin kovaa työntekoa ja elettiin hiljaisuudessa: näin toimimalla varmistettiin tulevien aikojen onni.

Joulun vietolle ominainen rauhallinen elämänrytmi päättyi viimein tammikuun puolessa välissä nuutinpäivään ja niin sanottuihin selkäviikkoihin. Keskitalvella lumen tuoma valo ja pikku hiljaa pidentyvä päivä antoivat syksyn pimeyden jälkeen voimia jaksaa jouluajan jälkeen kiihtyvässä työnteossa.

Selkäviikkojen puhteisiin kuuluivat olennaisesti metsätyöt: silloin kaadettiin poltto- ja rakennuspuut. Ajanjakso oli myös kalastukselle suotuisa ja etenkin mateenpyyti ajoittui sydäntalveen. Tammikuun puoliväliä kutsuttiin talvennavaksi, talven sydämeksi, jonka jälkeen talven selkä katkesi ja alettiin kulkea kohti kevättä ja uudelleen syntyvän elämän aikaa.

Mitä kaamos meille opettaa?

Nyky-yhteiskunnassamme elämisen rytmi on kääntynyt päälaelleen: kesällä ollessamme täysissä ruumiinvoimissa lepäämme, ja kaamoksen aikaan paahdamme täysillä eteen päin taistellen samalla luontaista rytmiämme vastaan, joka kehottaa meitä ottamaan rauhallisemmin ja vetäytymään pesäkoloomme.

Piileekö perimmäinen syy kaamosmasennukseen ja pimeään vuodenaikaan liitettyihin negatiivisiin mielikuviin siinä, että eristämme itsemme luonnon rytmistä emmekä anna tilaa niille tuntemuksille ja tarpeille, joita eri vuodenajat meissä herättävät? Olemmeko länsimaisessa tehokkuusajattelussa pyrkineet kokonaan kieltämään elämän kääntöpuolen: pimeyden, sisäänpäin kääntymisen ja kuoleman, ja kehomme vain pyrkii muistuttamaan meitä tästä vallitsevasta vastavoimien epätasapainosta?

Todennäköisesti oppisimme paremmin nauttimaan syksyn pimeistä sadepäivistä, jos meillä olisi mahdollisuus hidastaa elämisen tahtia ja kokea pimeys tarpeellisena osana luonnon kiertokulkua. Ehkäpä voisimme oppia pimeyden kautta jotain myös itsestämme, jos lakkaisimme taistelemasta sitä vastaan jatkuvan keinotekoisen valaistuksen avulla. Kenties meidän olisi myös helpompi hyväksyä vanheneminen ja kuolema, jos pysähtyisimme syyspimeällä havainnoimaan sen merkitystä ympäröivän luonnon kannalta.

Suomen kielessä on edelleen löydettävissä kaikuja menneiden aikojen vuodenkierron ja luonnonilmiöiden vaikutuksesta ihmisten elämään. Tiesitkö, että esimerkiksi helmikuu on saanut nimensä siitä, miten ensimmäiset kevätauringon lämmittävät säteet saavat lumen sulamaan puiden oksilla pisaroiksi, jotka ilman jäähtyessä muuttuvat kauniiksi helmiksi?

Tutkimalla vanhan kansan tapoja ja sanojen sekä sanontojen alkuperää voimme saada oivalluksia ja saavuttaa hienovaraisemman yhteyden ympäröivään luontoon ja sitä kautta myös omaan itseemme.

Lähde: ► www.taivaannaula.org/blogi/

Kiitos maan antimista

Teksti: Kati Tiitola
Kuva: Janne Inkeroinen

Juurielo-yhdistys vaalii suomalaista juhlaperinnettä joka syksy järjestettävillä kekripidoilla. Siinä missä moni juhlistaa amerikkalaista Halloweeniä, Juurielon väki kokoontuu viikonlopuksi eläytymään pimeän vuodenajan juhlaan.

– Juurielon kekreillä muistamme edesmenneitä ja käymme metsässä sytyttämässä muistokynttilät. Sitten saunomme ja juhlimme pitopöydässä sekä leikimme perinneleikkejä, tanssimme ja laulamme, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Sirpa Räsänen.

Kansanperinteestä henkiset arvonsa ammentavassa Juurielossa vuodenkierron juhliin liittyy oma syvempi sanomansa.

– Itse koen vanhojen vuotuisjuhlien tärkeimpänä henkisenä perintönä kiitollisuuden niin maan antimista kuin muusta elämästä ja toisaalta yhteisöllisyyden, perhekeskeisyyden ja antamisen ilon.

Pimeän vuodenajan juhlaperinne on Suomessa käynyt läpi muodonmuutoksen. Kekripukki on muuttunut uhrieläimestä ja hedelmällisyyden haltijahahmosta kaupalliseksi joulupukiksi. Sirpa Räsäsen mielestä vanhan ajan kekrillä olisi annettavaa nykyaikaiselle joululle.

– Materiaalisten lahjojen sijaan voisimme antaa toisillemme aikaa, lauluja ja soittoa ja tehdä joululomalla yhdessä vaikka käsitöitä.

Korvavaloista Kanarian-matkoihin – konstit on monet!

Julkaistu: 24.11.2011

Teksti: Hemi Malkki
Kuvitus: Nana Sjöblom

Pimeän vuodenajan ympärillä pyörii iso bisnes – kukapa nyt ei haluaisi tuntea olonsa virkeämmäksi! Osa kaamoksen selätykseen mainostetuista laitteista on kuitenkin vailla todistettua tehoa. Ympäristön ja lompakon kannalta ei myöskään ole aivan sama, minkälaisiin keinoihin turvaudut. Ehkä talvesta voi selviytyä myös ilman uusia vekottimia?

Kirkasvalohoito
Kirkasvalolamppu ei ole mikä tahansa lamppu, vaan hyvin voimakastehoinen, vähintään 2500 luksin valonlähde, joka jäljittelee luonnollista auringonvaloa. Kirkasvalolamput kuluttavatkin aika lailla energiaa. Valohoidon ajoitus on tärkeää: tehokkaimmillaan se on aamuisin. Joillekin hoidosta voi aiheutua pään- tai silmäsärkyä ja liian pitkäkestoinen oleskelu kirkasvalolampun läheisyydessä voi aiheuttaa univaikeuksia. Tutkimusten mukaan kirkasvalolampun avulla toteutettu valohoito auttaa noin puolta kaamosoireista kärsivistä.

Hinta: 150 € + lisääntynyt sähkönkulutus

LED-valo
Energiavaloina markkinoidut LED-valot ovat uusi ase kaamosmasennusta vastaan. Sinisen valon katsotaan olevan kaamosoireiden hoidossa erityisen hyödyllinen, sillä se estää pimeähormoni melatoniinin tuotantoa. Väsymyksen pitäisi lievittyä jo muutaman sadan luksin valaistusteholla, eivätkä LED-valot muutenkaan ole yhtä energiasyöppöjä kuin kirkasvalolamput. Viimeaikaisten tutkimukset viittaavat siihen, että sininen LED-valo saattaa olla kaamosmasennuksen hoidossa yhtä tehokas kuin voimakastehoinen kirkasvalolamppu, mutta eri aallonpituuksien vaikutusta kaamosoireiluun ei tunneta tarkasti.

Hinta: 200 €

Sarastusvalo
Ajastimella toimivan sarastusvalon kirkkaus voimistuu hiljalleen, auringonnousua jäljitellen aina noin 300 luksiin asti. Sarastusvalon valaisuteho on heikompi kuin kirkasvalohoidon, mutta se sijoittuu aamuun, jolloin valon vaikutus on tehokkaimmillaan. Jos ongelmana ei ole niinkään koko päivän kestävä, vaan enemmänkin vaikeus nousta ylös ajoissa talvipimeällä, sarastusvalo voi auttaa unirytmin korjaamisessa – ainakin se on armotta piipittävää herätyskelloa miellyttävämpi tapa herätä. Varsinaisen kaamosmasennuksen hoidossa sarastusvalo ei ole tehokas. Sarastusvalo ei myöskään auta niitä, joiden vaikeudet herätä johtuvat siitä, että nukkumaan tulee mentyä liian myöhään…

Hinta: 80 €

Korvavalot
Nappikuulokkeiden näköiset korvavalot ovat suomalainen keksintö. Niiden tarkoituksena on johtaa valo suoraan aivoihin korvien kautta, missä kallo on ohuimmillaan. Korvavalojen mahdollinen vaikutusmekanismi on epäselvä, eikä niiden tehokkuudesta ole julkaistu luotettavia tutkimuksia.

Hinta: 180 €

D-vitamiini
D-vitamiinin hyödystä kaamosmasennuksen hoidossa on tällä hetkellä olemassa vain pari suppeaa tutkimusta, jotka ovat vieläpä keskenään ristiriidassa. Vitamiinilisä saattaa kuitenkin lievittää kaamosoireilua niillä, joiden D-vitamiinin saanti on niukkaa. Kesän auringon täyttämät D-vitamiinivarastot eivät Suomen olosuhteissa riitä talven yli, ja eläinkunnan tuotteita välttävä tai yksipuolisesti syövä ei välttämättä saa ruokavaliosta riittävästi D-vitamiinia. Muille D-vitamiini toiminee lähinnä edullisena lumelääkkeenä.

Hinta: D3-vitamiini 0,10 € / päivä

Mielialalääkitys
Jos kaamosmasennus vaikeuttaa jo päivittäistä elämää, eikä valohoito tuo helpotusta, aivojen välittäjäaine serotoniinin toimintaa tehostavat masennuslääkkeet voivat tarjota apua.  Lääkkeillä voi kuitenkin olla sivuvaikutuksia, joten ensin kannattaa ehdottomasti kokeilla muita keinoja.

Hinta: Geneerinen fluoksetiini 0,15 € / päivä

Pako tropiikkiin
Moni suuntaa vuoden pimeimpään aikaan sinne, missä pippuri kasvaa. Jo parin viikon etelänmatka voi lievittää kaamosoireilua, mutta vaikutus on lyhytkestoinen, ja edestakainen lentomatka tropiikkiin on melkoinen rasite ympäristölle: se voi helposti tuplata vuosittaisen hiilijalanjäljen.

Hinta: Pakettimatka Thaimaahan 1500 €

Luonnonvalon hyödyntäminen
Jos päivittäiset aikataulut ovat joustavia, voi aamun aloittaa talvella suosiolla hieman myöhemmin ja suunnata päivän toimiin vasta, kun aurinko on jo noussut.  Hyvä vaihtoehto on myös vaikkapa vain vartinkin reipas kävely ulkona keskipäivällä, kun valoa on eniten. Liikunnan on todettu tehostavan valon vaikutusta, ja lumesta heijastuvat auringonsäteet saavat hymyn väkisinkin huulille.

Hinta: 0 €

Nauti pimeydestä
Pimeä talvi kuuluu vuodenaikojen kiertokulkuun. Sytytä kynttilöitä, laita soimaan tunnelmallista musiikkia ja linnoittaudu sohvannurkkaan kaakaomukin tai teepannullisen kera. Vaikka siltä ei aina tuntuisikaan, kaamos menee aikanaan ohi. Nauti pimeydestä, kun on sen aika!

Hinta: 0 €

Luksit kertovat valaistuksen voimakkuudesta
Tähtien valo kuuttomana yönä: 0 luksia
Tyypillinen asuinhuoneen valaistus: 50 luksia
Koulut, toimistot: 500 luksia
Pilvinen päivä: 1000 luksia
Kirkas auringonpaiste: 50 000 luksia