Nuorten Luonto

Kevät lintusaarella

Julkaistu: 20.9.2011

Teksti ja kuvat Teemu Saloriutta

Ulkosaaristo houkuttelee kevätmuuton aikaan sadoittain lintuharrastajia. Luonto-Liiton Uudenmaan piirin retkiryhmäläiset suuntasivat pääsiäisen viettoon maamme parhaille lintupaikoille Jurmon saarelle.

Saariston yhteysalus M/S Eivor on ääriään myöten täynnä. Kaukoputkia tököttää laivan kannella pitkä rivi. Viimeiset jäälautat sinnittelevät suojaisissa lahdissa, mutta kevät on väistämättä saamassa yliotteen.

Nelituntinen laivamatka päättyy vasta myöhään illalla. Olemme olleet reissussa jo lähes puoli vuorokautta. Jurmon satamassa palaa valo, muuten ympäristössä vallitsee pimeys. Ilmassa leijuu raikas meren ja kevätyön tuoksu.

Raahaamme tavaramme rantakivikon poikki telttailualueelle. Pilvet väistyvät ja tähtitaivas aukenee yllämme koko loistossaan. Linnunrata säihkyy täällä kirkkaammin kuin kenties missään muualla Etelä-Suomessa. Jurmo sijaitsee aivan maamme äärilaidalla: vain muutama piskuinen luoto erottaa saaren avomerestä.

Aikainen herätys

Linturetkeilijän päivä alkaa varhain: on herättävä ennen viittä, jos aikoo olla lintupaikoilla auringon noustessa. Aikainen lintu madon nappaa.

Auringonvalo kajastaa ohuen pilviverhon lomasta. Toisella puolella taivasta kuunsirppi laskee hiljalleen horisontin taa. Haahkojen ulina kaikuu kaikkialta ja jokaisessa katajapensaassa tiksuttaa punarinta.

Aamun valjetessa saaren erikoisuus paljastuu. Jurmo on Salpausselän kaukainen jatke ja suurimmaksi osaksi puutonta, kivikkoista nummea.

Metsä-Suomeen tottuneelle avarat, karut maisemat ovat eksoottista nähtävää.

Talsimme hitaasti kohti mäennyppylää, jossa lintuharrastajat suorittavat aamuvakiota: joka päivä kuuden ja kahdeksan välillä kirjataan ylös jokainen muuttava lintu.

Saarella on toiminut vuodesta 1962 lintuasema, jota miehittää tällä kertaa Helsingin seudun lintutieteellisen yhdistyksen Tringan nuorisojaosto. Parikymppisten harrastajien tietämys on ihailtavaa. Jokainen ohilentävä siivekäs saa nimen, eivätkä edes yksittäiset sirahdukset jää määrittämättä.

Historian havinaa

Sadekuuro pyyhkäisee saaren yli. Käymme tutustumassa luontotupa Iurimaan, joka kertoo saaren luonnosta ja historiasta. Saaren menneisyyteen liittyy hurja tarina. Perimätiedon mukaan saarelaiset olivat merirosvoja, jotka edesauttoivat laivojen haaksirikkoja. Kustaa Vaasan käskystä saarelaiset tapettiin ja metsät poltettiin.

Tänä päivänäkään saarella ei juuri ole metsää. 1930-luvulla istutettiin kylän lähelle männikkö. Lisäksi etelärannalla kasvaa jonkin verran tervalepikkoa.

Jurmon saaresta suuri osa kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon, joka on perustettu vuonna 1983. Kansallispuisto koostuu laajasta yhteistoiminta-alueesta, jonka sisäpuoliset valtionmaat muodostavat varsinaisen puiston.

Tyyntä ja lämmintä

Heräämme jälleen aikaisin. Aurinko nousee nopeasti ja alkaa pian lämmittää avointa saarta. Mantereella mitataan samaan aikaan lähes 20 asteen lämpötiloja. Jurmossa on aavistuksen viileämpää, mutta ulkosaariston hyytävästä ilmastosta ei ole tietoakaan.

Päivä kuluu leppoisasti kalliolla maaten ja samalla lintuja tarkkaillen. Punajalkaviklot ja tyllit syöksähtelevät telttailualueen yllä kimeästi kirkuen. Ensimmäiset perhosetkin ovat liikkeellä.

Tutustumme Jurmon kylään, jossa elää enää kuusi vakituista asukasta. Ennen saarelaiset elättivät itsensä kalastamalla, nykyään tulot saadaan lähinnä matkailusta. Erikoisuutena kylässä kasvatetaan alpakoita, eteläamerikkalaisia laamansukuisia eläimiä.

Kyläläiset suhtautuvat retkeilijöihin suorastaan hämmentävän ystävällisesti. Muutamat kyselevät apua lintujen tunnistamiseen, ja pysähdymme mielellämme neuvomaan.

Saunomme pikaisesti ahtaassa mutta tunnelmallisessa rantasaunassa. Ilta on upea: tulipunaisena hehkuva taivas heijastuu peilityynestä merestä. Iltahämärissä kyläläiset sytyttävät perinteisen pääsiäiskokon.

Satumainen aamu

Yöstä tulee tyyni, selkeä ja hyytävän kylmä; lämpötila laskee useamman asteen pakkasen puolelle. Yötä seuraa taianomainen aamu.

Katajikon yllä leijuu ohut usvamatto ja Högberget, saaren korkein kallio, hehkuu aamun kajossa kuin Australian Uluru konsanaan.

Tunnelma on satumainen, aavistuksen epätodellinenkin. Ei uskoisi olevansa  Suomessa.

Usva haihtuu nopeasti auringon lämmittäessä. Jatkamme leppoisaa leirielämäämme. Tringan nuoret sen sijaan ovat poikkeuksellisen ahkeria: pääsiäissunnuntaina kilpaillaan muita lintusaaria vastaan havaittujen lajien määrässä.

Saaren jokainen kukkula on miehitetty. Yksikään lintu ei jää huomaamatta, kun innokkaat nuoret tuijottavat herkeämättä taivaalle ja raahaavat väsymättä painavia kaukoputkiaan ympäri avaraa lintuparatiisia.

Vasta auringonlaskun jälkeen harrastajat alkavat valua takaisin lintuasemalle. Sinnikkyys palkitaan: tringalaiset saavat kasaan tasan sata lintulajia ja jättävät majakkasaari Utön kakkoseksi neljän lajin turvin. Asemalla on tunnelma katossa.

Viimeinen päivä

Sää muuttuu yhä lämpimämmäksi. Kevät on saapunut täydellä voimallaan myös ulkosaaristoon. Merikotka kaartelee aivan leiripaikkamme yllä. Aikanaan sukupuuton partaalla käväissyt upea petolintu on nykyään saaristossa yleinen näky.

Uusia muuttolintuja tipahtelee saarelle jatkuvasti. Hyönteissyöjät, kuten kertut ja siepot, saapuvat Suomeen viimeisten joukossa.

Ensimmäinen kirjosieppo nähdään lähtöpäivänämme.

Mietin kuinka erilaiselta Jurmo näyttäisi marraskuisen syysmyrskyn kourissa. Sekin olisi varmasti mielenkiintoinen kokemus, mutta olemme tyytyväisiä, kun saimme nähdä ulkosaariston karun luonnon leppoisan puolen. Lintuparatiisi on tarjonnut parastaan ja tehnyt jälleen lähtemättömän vaikutuksen muutamaan pieneen ihmiseen.

► LUP:in ajantasaiset retkitiedot löytyvät osoitteesta http://www.luontoliitto.fi/lup/Retket.

Sukellus on kurkistus toiseen maailmaan

Julkaistu: 20.9.2011

Teksti: Hanna Aho
Kuva: Anna Törnroos

Vesi on vielä lämmintä elokuun auringossa. Sukeltaessani rannan rakkolevien keskellä rihmalevät heikentävät näkyvyyttä edessäni avautuvassa viidakossa. Ympärilläni käy kuhina, ja pikkukalat näykkivät varpaita. Luovin rakkolevien välitse ja yritän olla koskematta pieniin korvameduusoihin. Syvemmälle edetessäni maisema hiljenee, tunnen vain aallot ympärilläni.

Meritunnelmaa huimapäille ja syvyyksien tutkijoille

Sukellus kiehtoo. Toisia vetää sukelluksen puoleen lajin jännitys ja fyysisyys, toiset nauttivat syvyyksien hiljaisuudesta ja pimeydestä. Joitain kiinnostaa historian havina hylyillä tai vesieliöstön tarkkailu.

Sukellusharrastuksen voi helpoiten aloittaa snorklaamalla. Paikaksi käy vaikka tuttu mökkiranta ja välineiksi riittää snorkkeli ja maski.  Snorklaamalla sukelluksen perusasiat tulevat tutuiksi ja hengityksen kontrollointia sekä räpylöiden käyttöä voi harjoitella rauhassa.

Siirtyminen laitesukellukseen tulee ajankohtaiseksi, kun vedenalaisen maailman tarkkailu pinnan tuntumasta ei enää riitä. Turvalliseen laitesukellukseen tarvitaan sekä oikeanlaista välineistöä että asiaankuuluvaa koulutusta ja kokemusta. Peruskurssilla harjoittelu aloitetaan uimahallissa ja PADI- tai CMAS-kortin saadakseen täytyy läpäistä sekä teoriakoe että sukellusnäytöt. Laitesukelluksen lisäksi ilman happilaitteita sukelluksesta on tullut viime aikoina suosittua.

Harrastuksesta ammatiksi

Vesiympäristöön liittyy monia intressejä ja näin ollen muun muassa rakennusmiehet, sotilaat, insinöörit, arkeologit, pelastussukeltajat, merenpohjan kartoittajat ja sukellusoppaat vetävät maskin kasvoilleen. Ammattisukeltajalta vaaditaan yleensä rautaista kuntoa ja kärsivällisyyttä pysyä useita tunteja veden alla.

Jannica Haldinille oli sukelluksen aloittamisesta asti selvää, että taidoista voisi olla hyötyä myös työelämässä. Lapsuuden saaristossa vietetyistä kesistä lähtien meriluonto oli kiehtonut häntä, joten meribiologian opinnot veivät lopulta mukanaan.

– Vaikka meriluonto on aina ollut  minulle läheinen, pinnanalainen maailma on vielä monella tapaa tutkimaton. Meriluonnon kiinnostavuutta lisää myös ihmisten riippuvaisuus sen tarjoamista palveluista.

Jannica on meribiologeille suunnattuja sukelluskursseja suoritettuaan tehnyt useana vuonna vedenalaiskartoituksia VELMU-hankkeessa, jossa kartoitetaan vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuutta. Tutkimusta tarvitaan herkän meriluonnon suojelemiseksi.

Sukeltaessa täytyy muistaa varautua yllätyksiin.

– Aina sattuu asioita, joita ei ole ennakoitu: usein tuulee liikaa tai varusteissa menee jokin rikki. Mutta vaativuudesta huolimatta sukeltaessa voi päästä näkemään hienoja paikkoja ja tekemään hauskoja juttuja.

Itämerellä on paljon tarjottavaa sukeltajalle

Monia sukelluskärpänen puree etelänmatkojen aikana valtamerten kirkkaissa vesissä. Suosittuja sukelluslomakohteita ovat muun muassa Thaimaa, Punainen meri ja Karibia. Vastaavia koralliriuttoja ja kalalajien kirjoa ei löydy koto-Suomesta, mutta Itämeri ja sisävedet tarjoavat elämyksiä täälläkin.

Villi legenda, jonka mukaan sukeltajat harjoittelevat Itämeressä sukeltamista sisäaltaassa maalaamalla maskinsa vihreällä maalilla, elää yhä. Itämeren rehevöityminen tuleekin varmasti vastaan kotoisilla sukellusreissuilla, mutta olosuhteet vaihtelevat paljon eri puolilla rannikkoa ja saaristoa.

– Se, ettei Itämeri ole sukeltajan kannalta kiinnostava, on myytti, Jannica toteaa.

– Näkyvyys voi olla huono keskikesällä tai tuulisella säällä, mutta alkukesällä piilevien kukinnan jälkeen ja syksyllä näkyvyys on parempi. Alkusyksystä useat punalevät ovat parhaimmillaan ja pinnan alta löytyy paljon värejä. Sukeltajan kannattaa olla tarkkaavainen, sillä kasvit ja eläimet ovat pienempiä kuin lämpimämmissä vesissä, mutta kuhinaa on silti paljon.

Eliöiden tarkkailun lisäksi Suomen rannikon kylmissä ja vähäsuolaisissa vesissä on hyvät olosuhteet hylyille sukeltamiseen.

– Esimerkiksi Tvärminnessä on vedenalainen jyrkkä rinne, jossa rihmalevät vaihettuvat rakkolevään ja sitten punaleviin ja sinisimpukoihin. Äkkiä silmien eteen nousee vanhan hylyn keula. Tunnelma on kuin toisesta maailmasta.

Kokkaa & bloggaa

Julkaistu: 20.9.2011

Teksti: Jonna Niiniaho
Kuva: Elina Innanen

Ihmisten kiinnostus ruokaa kohtaan on kasvussa, ja nykyisin on helppo löytää mitä erilaisimpia ohjeita kaalilaatikosta ratatouilleen. Mutta mistä onkaan hyvät ohjeet tehty? Ainakin tiedosta, taidosta ja rakkaudesta. Näitä on niin ruuanlaiton ammattilaisilla kuin asiaan vihkiytyneillä harrastajillakin. Heitä löytää esimerkiksi Internetin lukuisista ruokablogeista.

Helsinkiläinen Aleksi aloitti ruokablogin pitämisen kolmisen vuotta sitten, kun hän halusi laittaa omia reseptejään esille. Viva ciabatta! -blogi keskittyy leivän leivontaan.

– Leivästä riittäisi vaikka useampaan blogiin. Yksinkertaisemmastakin leivästä löytyy yllättävän paljon kirjoitettavaa ja kokeiltavaa, kun asiaan vähän perehtyy, Aleksi toteaa.

– Lisäksi minua kiehtoo leivontaan liittyvä teoria ja matematiikka, joka puuttuu muusta ruuanlaitosta. Sitä paitsi kokkaamani ruoka on niin yksinkertaista, ettei siitä jaksaisi kirjoittaa saati lukea, Aleksi perustelee erikoistumistaan leivontaan.

Myös Turkulainen Elina Innanen aloitti oman blogiharrastuksensa samoihin aikoihin kuin Aleksi.

– Aloin harrastaa valokuvausta jo yläasteella. Kun myöhemmin innostuin kuvaamaan valmistamiani ruoka-annoksia ja netin valokuvapalveluissa alettiin kysellä reseptien perään, idea omasta blogista alkoi muodostua, Elina muistelee.

Visuaalisesti näyttävä Chocochili tarjoilee vegaanisia reseptejä ja muuta ruuanlaittoon liittyvää, kuten ravintolavinkkejä ja keittokirja-arvioita. Elinalta ilmestyi keväällä myös oma kirja, Viiden tähden vegaani. Siihen hän on koonnut omat suosikkireseptinsä yksien kansien väliin.

Harjoitus tekee mestarikokin

Vaikka omista kokkauskokemuksista löytyisikin lähinnä epäonnistuneita viritelmiä ja kärvähtäneitä pullia, ei niiden vuoksi kannata kuitenkaan lannistua.

– Hyvän ruuan salaisuus on into ruuanlaittoon, sillä innostunut kokki jaksaa harjoitella, Elina vinkkaa.

– Olen monet kerrat epäonnistuneiden keitosten äärellä päästellyt suustani, etten enää koskaan leivo tai ikinä laita ruokaa, mutta niistä mokistakin oppii. Eikä hyvistä raaka-aineistakaan ole haittaa arkisenkaan ruoan laittajalle!

Myös Aleksilta löytyy hyvä vinkki jauhopeukalolle: vaivaus.

– Ilman vaivausta melkein kaikki leivässä voi mennä pilalle. Leivästä näkee usein jo pinnasta, ettei sitä ole vaivattu kunnolla. Taikinan vaivaus on mahdollista käsinkin, mutta koneen avulla pääsee kyllä helpommalla.

Inspiraationsa molemmat kokkaajat hakevat muista ruokablogeista, kirjallisuudesta sekä lehdistä. Englannin kielen taidosta ei kokillekaan ole haittaa, sillä parhaat reseptit löytyvät yleensä ulkomailta.

– Parhaat leivontakirjat ovat yleensä englanniksi, Aleksi vahvistaa.

– Kannattaa kuitenkin valita kirja, jonka ohjeet ovat grammoissa. Tällöin ohjeen seuraaminen on helpompaa, kun ei tarvitse muuntaa yksiköitä. Vaakaa käyttämällä välttyy myös ylimääräiseltä tiskiltä, sillä kaiken voi punnita suoraan leivonta-astiaan.

Sosiaalinen ruokakulttuuri

Blogin pitäminen voi olla aikaa vievää, mutta kuka niitä tunteja laskisikaan silloin kun on hauskaa. Syödähän ihmisen pitää. Netti tekee siitä sosiaalisen tapahtuman myös niille, jotka kattavat pöytään vain yhden lautasen. Lisäksi ruokabloggaajat tuntevat aika paljon toisiaan, ja yhdessä saatetaan käydä vaikkapa piknikillä tai mainostoimistojen järjestämissä tapahtumissa.

Molempien mielestä bloggaamisessa ehdottomasti parasta ovat kuitenkin lukijat ja heiltä saatu palaute. Niistä näkee, että blogia luetaan. Elina kertoo, että bloggaus myös kannustaa kokeilemaan uusia juttuja, ja siten oma ruuanlaitto monipuolistuu.

Vegaanista ruokaa kokkaileva Elina on mielissään myös siitä, että monet lukijat ovat kertoneet innostuneensa syömään entistä eläinystävällisemmin Chocochilin innoittamana.

– Toisaalta myös allergisille kokkaavat ovat kertoneet löytäneensä blogistani hyviä ohjeita.

Aleksi on miehenä bloggaajien vähemmistössä, muttei se tunnu supliikkia miestä haittaavan.

– Pari kertaa on naimisiinkin kysytty, hän naurahtaa.

► chocochili.net/

► vivaciabatta.blogspot.com/

Aleksin patonki

3 kpl

250 g vehnäjauhoja

175 g viileää vettä

5 g suolaa

5 g tuoretta hiivaa

Kaikkia aineita vaivataan koneella noin 10 minuuttia tai käsin 20 min. Taikinan annetaan levätä öljytyssä astiassa kaksi tuntia, jonka jälkeen se jaetaan kolmeen osaan ja rullataan paksuiksi sikareiksi, joiden annetaan levätä jauhotetulla pöydällä 15 minuuttia. Sikarit rullataan lopulliseen pitkulaiseen patonkimuotoon ja annetaan nousta pellillä muovin alla noin tunti. Nousseille patongelle sihdataan jauhoa päälle, viilletään patongin suuntaisesti kolme viiltoa ja paistetaan 250-asteisessa uunissa valmiiksi.

Elinan portobello-avokadoleivät

kahdelle

Sienet & marinadi:

2 isoa tai 4 pienempää portobelloa (herkkusientä, jonka lakki on yli 10 cm halkaisijaltaan)

1/2 dl oliiviöljyä

1 rkl balsamicoa

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna

1/2 tl kokonaisia viherpippureita murskattuna

1/4 tl suolaa

2 tl meiramia

Sinappikastike:

0,25 dl Dijon-sinappia

1 rkl oliiviöljyä

1 tl punaviinietikkaa

2 rkl vaahterasiirappia

Lisäksi:

vaaleaa leipää

avokadoa

punasipulia

erilaisia salaatteja

Poista portobelloista jalat ja heltat. Sekoita marinadin aineet ja yhdistä sienten kanssa. Anna maustua viileässä 1–2 tuntia. Paista sieniä 200 asteessa 10–15 minuuttia, sienten koosta riippuen. Valmista sinappikastike sekoittamalla kaikki aineet yhteen.

Viipaloi avokado ja leikkaa punasipuli ohuiksi renkaiksi. Kokoa leiville ensin salaattia (esim. rucolaa, vuonankaalia, viinisuolaheinää), sitten punasipulirenkaita, avokadoa ja portobello. Valuta päälle sinappikastiketta ja nosta leivän kansi päälle.

Tarinoita Itämerestä

Julkaistu: 20.9.2011

Teksti: Vuokko Kurki
Kuva: Tiina Uimonen

Haluan sukeltaa sinuun kuin puhtaisiin vuodevaatteisiin

Rakastaa varauksetta

uskoa kaiken jatkuvan

illan viimeisen säteen jälkeenkin

Tuhannet tarinat, runot ja kuvat kertovat tunteistamme Itämerta kohtaan. Suuret tunteet nousevat pintaan katsellessa tuota vuoroin hurjana myrskyävää vuoroin hiljaa keinuvaa merta. Pieni palanen näistä tunteista rantautui toukokuussa Helsingin Harakan saareen, jossa Ympäristötaiteen opiskelijat Aalto-yliopiston taideteollisesta korkeakoulusta herättivät henkiin ihmisten kirjoittamia tarinoita Itämerestä.

Seistä rannallasi silloinkin,

kun säätiedotus sisältää varoituksia

Ottaa kädestäsi kiinni mustina päivinä,

jolloin allit kelluvat öljyläikissä

merenneidot haukkovat henkeään

Tarinoita Itämerestä -projekti sai alkunsa halusta suojella Itämerta. Mutta mitä voimme tehdä Itämeren hyväksi? Meillä on tietoa ja taitoa, tuhansia faktoja ja käyttökelpoista tekniikkaa – resurssejakin löytyy jonkin verran. Samaan aikaan meillä on käsissämme maailman saastunein meri. Löytyykö meiltä todellista halua suojella Itämerta?

Ihmisiltä kerättyjen tarinoiden ja niistä veistettyjen taideteosten avulla haluttiin herätellä ihmisiä ymmärtämään Itämeren merkitys ja sitä kautta halua suojella sitä. Joni Sundströmin runosta inspiraationsa saaneen Tiina Uimosen taideteoksen ajatuksena on lähettää kaarnalaivojen mukana toiveita Itämeren puolesta. Näyttelyn vieraat saivat lähettää myös oman toiveensa Itämeren aalloille.

Lähettää kaarnalaivan matkaan

puhaltaa sen purjeisiin toivoa

Projektin kotisivut: ►  storiesfromthebalticsea.org/

Rantanaapurit

Julkaistu: 20.9.2011

Teksti ja kartta: Maija Taka

Montako valtiota Itämeren rannoilla oikein on? Muistatko kaikki yhdeksän? Itse asiassa on tärkeää ymmärtää, että se mitä yksi valtio tekee Itämerelle, vaikuttaa kaikkiin muihinkin. Veteen ei voi piirtää viivaa eikä rakentaa muuria. Vesi jatkuvalla liikkeellään vie uusille alueille niin saasteita kuin uusia eliölajeja.

Itämeren alueen asukkailla on paljon yhteistyötä ja kanssakäymistä, mikä ilmenee oheisesta kartasta. Tiesitkö esimerkiksi, että Suomen ja muiden Pohjoismaiden tietoliikenne kulkee pääosin Ruotsin kautta?

Kartan runsaat yksityiskohdat kuvastavat hyvin sitä, kuinka paljon Itämerellä on ihmistoimintaa. Kartalta voi havaita vahvoja rannikkokaupunkeja ja ihmiskeskittymiä. Asukastiheys kasvaa etelään päin, Lapista kohti Puolan asutuskeskittymiä. Ihminen vaikuttaa Itämereen tauotta. Me kalastamme, matkustamme ja siirrämme materiaalia. Muokkaamme rantoja ja laskemme vesiä.

Itämerellä ja sen rannikoilla tapahtuu siis paljon, eikä yhteinen huoli merialuetta uhkaavista lauttaonnettomuuksista ja muista ympäristöriskeistä ole turha.

Öljyvuotoja esiintyy alueen vesillä jatkuvasti, ja lauttaliikennettä on paljon – kukapa meistä ei olisi joskus ollut lauttamatkalla Virossa tai Ruotsissa?

Niin kauan kun risteilykulttuuri jatkuu nykyisenlaisena, se syö suojelutyön merkitystä. Vesiä pilaavat esimerkiksi lauttojen polttoainepäästöt ja jätevesityhjennykset sekä pakokaasut. Helsingissä ja Tukholmassa risteilijöillä on mahdollisuus purkaa jätevetensä suoraan kaupungin viemäriin, mutta merellä päästöt voi laskea suoraan veteen heti kun valvonnan silmä välttää.

Entäpä rahtialukset? Otetaan esimerkki: Espanjasta tyhjänä lähtevään rahtialukseen pumpataan paikallista vettä, jotta alukseen saadaan painoa. Aluksen saapuessa Itämerelle ja esimerkiksi Hankoon se purkaa nämä pilssivedet mereen, koska alus saa lastauksen jälkeen painoa rahtitavarasta. Itämereen laskettu vesi tuo mukanaan meren ekosysteemille vieraita lajeja. Vieraslajeja kulkeutuu Itämereen myös laivojen rungoissa.

Laivaliikenne lisää aallokkoja ja voi näin aiheuttaa eroosiota rannikoilla. Myös laivaliikenteen aiheuttama melu on saastetta, joka häiritsee niin ihmisiä kuin alueen eliöstöä. Suurimmat rahtisatamat Itämerellä ovat Venäjän Primorsk ja Pietari sekä Viron Tallinna. Rahtiliikenteen reitit kuvastavat hyvin myös kaikkein huonovointisimpia vesialueita.

Omat riskinsä Itämerelle tuo rakenteilla oleva Nord stream -maakaasuputki, jonka on tarkoitus helpottaa maakaasun siirtoa Venäjältä Eurooppaan. Tämän lehden mennessä painoon putkea oli rakennettu yli 1700 kilometriä. Putken myötä riippuvaisuutemme Venäjän energiantuotannosta ja samalla mahdollisten ympäristökatastrofien uhka merellä kasvaa. Toisaalta samalla öljykuljetusten määrä Itämerellä toivottavasti hiipuu, mikä taas laskee rahtialusten onnettomuuksien riskiä.

Me Itämeren rantojen asukkaat elämme siis samojen ongelmien äärellä. Meren tilaa on suojeltava ja siihen on innostuttava yhdessä. Me pystymme siihen ja me teemme sen.

Itämeren omituiset otukset

Julkaistu: 19.9.2011

Teksti: Tuuli Turtola

Kuva: Emilia Raunio

Oletko koskaan ajatellut, mitä Itämeren pohjassa on? Pinnan alla syvyyksissä elää mitä moninaisimpia eliöitä, ja paikoitellen pohja kuhisee elämää. Suuriin valtameriin verrattuna Itämeressä on kuitenkin huomattavasti vähemmän lajeja.

Itämeren vesi on niin sanottua murtovettä, joka on vähäsuolaisempaa kuin merivesi. Itämeren lajimäärä on pieni, koska vain harvat eliölajit ovat sopeutuneet elämään murtovedessä.

Erilaisia pohjaeläinlajeja on Itämeressä muutamia kymmeniä, mutta niiden yksilömäärä on monin paikoin runsas.

Eliöiden esiintymiseen vaikuttaa suolaisuuden lisäksi happitilanne, sillä Itämeren syvänteiden hapettomilla alueilla eivät sitkeimmätkään pohjaeläimet voi elää.

Pohjan pikkueläimillä on tärkeä tehtävä Itämeren ekologiassa: ne hajottavat orgaanisia aineita, hapettavat sedimenttiä ylös-alas liikkuessaan ja ovat monien kalojen ravintoa.

Kilkki (Saduria entomon)

Siiroihin kuuluva kilkki on Itämeren suurimpia äyriäisiä. Esihistoriallisen ulkonäön omaava otus on Itämeren reliktilaji, eli jäänne jääkautta seuranneilta ajoilta. Harmaanruskealla kilkillä on silmät selässään, ja se voi kasvaa aikuisen sormen mittaiseksi. Kilkkejä esiintyy koko Itämeren alueella kaikentyyppisillä pohjilla, yleensä syvässä vedessä.

Inhottavanakin pidetty kilkki on petoeläin, merenpohjien raadonsyöjä ja kannibaali, joka voi syödä jopa lajitovereitaan ja poikasiaan. Sen ensisijaista ravintoa ovat valkokatkat, satunnaisesti myös itämerensimpukat. Sopivaa syötävää kilkki löytää ilmeisesti hajuaistinsa avulla.

Raatoihin mieltyneet kilkit voivat aiheuttaa haittaa kalastajille nakertelemalla verkoissa olevia kaloja, mutta toisaalta kilkki on myös monille kaloille tärkeä ravinnonlähde.

Suurimman osan ajastaan kilkit viettävät meren pohjaliejussa, jossa ne liikuskelevat aktiivisesti ravintoa etsien.

Valkokatka (Monoporeia affinis)

Valkokatkat kuuluvat katkaäyriäisiin. Eläin on nimensä mukaisesti valkoinen tai vaaleahko, puolikuun mallinen ja tuskin yhden senttimetrin mittainen. Katkat viettävät päivät syvällä meren pohjaliejuun kaivautuneena. Valkokatkat pakenevat valoa, joten ne pysyttelevät hämärissä ja suojaisissa paikoissa. Öiseen aikaan otus karistaa hiekat harteiltaan ja lähtee nousemaan lähemmäs pintaa.

Valkokatka ovat kaikkiruokainen ja syö lähes mitä tahansa eloperäistä ainetta. Ravintoa etsiessään se joutuu samalla varomaan joutumasta itse kalan saaliiksi.

Valkokatkat ovat paikoitellen hyvin yleisiä, erityisesti Suomenlahden syvänteissä, jossa niitä voi olla jopa 7000 yksilöä neliömetrillä. Valkokatkojen määrä Itämeressä on kuitenkin vähentynyt oletettavasti ilmastonmuutoksen vuoksi, ja laji on myös herkkä saasteille.

Valkokatkat elävät lyhyen, mutta dramaattisen elämän. Ne lisääntyvät vain kerran elämässään. Naaras kuolee lisäännyttyään, ja koiras heti parittelun jälkeen.

Makkaramato (Halicryptus spinulosus)

Makkaramatoja on useita eri lajeja, jotka kaikki elävät merissä. Itämeren makkaramato on parin sentin mittainen punaruskea mato, jonka ulkomuoto tuo mieleen etikkakurkun.

Raidallinen otus on nystyröiden peittämä, ja sisäelimet voivat kuultaa sen vaalean ihon läpi. Makkaramato on peto, joka saalistaa piikikkään, sisään vedettävän kärsänsä avulla. Makkaramadon pääasiallista saalista ovat valkokatkat, joihin makkaramato iskee salamannopeasti kiinni kielellään samaan tyyliin kuin sammakot saalistaessaan.

Makkaramadot elävät merenpohjan liejuun tai hiekkapohjaan kaivautuneina, ja ne ovat yleisiä syvemmissäkin vesissä.

Amerikansukasjalkainen (Marenzelleria viridis)

Amerikansukasjalkainen, jota myös amerikansukasmadoksi kutsutaan, on kotoisin alunperin Pohjois-Amerikasta. Laji levisi 1990-luvulla Itämereen laivaliikenteen mukana. Nopeasti lisääntyvinä madot ovat levinneet jo koko Itämeren alueelle.

Noin kymmenen senttimetriä pitkällä madolla on päässään 0-4 silmää, ja pään sivuilla jäniksen korvia muistuttavat ulokkeet.

Monisukasmato elää syvällä pohjan lietteessä rakentamissaan limakäytävissä, jossa se on turvassa saalistajilta. Öisin mato verryttelee uimalla vapaassa vedessä. Ravinnokseen se suodattaa pohjan sedimenttiin liettynyttä ainesta.

Amerikanmonisukasmadot pystyvät elämään oloissa, joissa muut pohjaeläimet eivät yleensä pärjää. Ne kestävät matalaa happipitoisuutta ja hyvinkin vähäsuolaista vettä.

Liejusimpukka (Macoma baltica)

Liejusimpukka eli itämerensimpukka on vaalea tai hieman vaaleanpunainen pieni ja litteä simpukka. Nimensä mukaisesti liejusimpukka elää liejuiseen pohjaan kaivautuneena, tosin hiekkapohjatkin kelpaavat niille. Ne elävät tavallisimmin matalassa vedessä muutaman metrin syvyydessä.

Liejusimpukka on sopeutunut hyvin murtoveteen ja se on yleisin merisimpukkalaji Itämeressä. Ne kestävät hyvin vähähappisia oloja ja saasteita.

Liejusimpukoilla on tärkeä rooli Itämeressä, sillä ne hapettavat pohjasedimenttiä ja ovat myös monien kalojen ravintoa.

Liejusimpukka aterioi suodattamalla sisäänsä pohjalle vajonnutta kasviplanktonia ja muuta hajoavaa orgaanista ainetta.

Simpukoiden lisääntyminen on monimutkainen tapahtumasarja. Koiraan sukusolut vapautuvat veteen, jossa ne ajelehtivat vapaasti. Niiden on löydettävä tiensä naaraan kiduksiin, jossa munasolut sijaitsevat. Liejusimpukat lisääntyvät keväisin.

Juttua varten on haastateltu Suomen ympäristökeskuksen pohjaeläintutkijaa Heta Rousia