Nuorten Luonto

Oceana riensi Itämeren avuksi

Julkaistu: 19.9.2011

Teksti ja kuva: Emilia Raunio

Tutkimuslaiva Hanse Explorerin messin pöydälle on levitetty Itämeren alueen kartta. Se on ollut kovassa käytössä viimeisten kuuden viikon aikana, kun Oceanan miehistö on saapunut Itämerelle kolmeksi kuukaudeksi kartoittamaan ja tallentamaan meremme tilaa. Matka alkoi Tanskan Amalienhavenista ja kuuden viikon jälkeen alus saapui toukokuun lopulla Helsinkiin.

Unelma hyvinvoivista meristä

Vuonna 2001 perustettu Oceana on suurin kansainvälinen merien suojeluun keskittyvä järjestö. Järjestö uskoo, että huonokuntoisten merten tila voidaan palauttaa entiseen kukoistukseen. Toimenpiteisiin vain on ryhdyttävä. Juuri sitä Oceana tekee: tutkii ja selvittää sekä antaa ohjeita parempiin toimintatapoihin.

Vuodesta 2003 asti Oceanan Euroopan osasto on tehnyt työtä Välimerellä ja Madeiran saaristossa, mutta nyt tuli aika tutkia Itämeren tilaa. Itämerellä Oceanan miehistö on viimeisen kuuden viikona aikana tehnyt yli 120 sukellusta. Sukellukset ovat olleet 40 metriin saakka ihmisen tekemiä, ja tätä syvemmälle vedenalaisrobotin suorittamia.

Vedenalaisrobotti on tuonut tietoja Itämeren syvimmistä paikoista. Merentutkimuslaitteet ovat mitanneet meriveden lämpötilaa, suolaisuutta ja painetta, sekä noutaneet näytteitä pohjasedimentistä. Kaikki tieto tullaan analysoimaan tulevien kuukausien aikana ja on luonnollisesti muidenkin käytettävissä.

Tutkimusta suojelun tueksi

Oceana Europen toiminnanjohtaja Xavier Pastor tuntee maailman meret. Mallorcalla syntynyt Pastor kouluttautui meri- ja kalabiologiksi ja työskenteli merentutkimuslaitoksissa Espanjassa ja myöhemmin Norjassa. Tämän jälkeen hän toimi yhtenä Espanjan Greenpeacen perustajista ja vaikutti järjestössä 16 vuoden ajan.

Pastor on nähnyt niin kauniita merimaisemia kuin ihmistoiminnan vaikutuksesta tuhoutuneita alueita. Silti usko tulevaan on suuri.

– Tieteellinen ja teknologinen tieto-taito löytyy. Nyt tarvitaan vain päättäjien tahto ja uskallus suojella meriämme, Pastor toteaa.

– Moni tietää Itämerta koskevan huolen, kuten saastumisen ja rehevöitymisen. Näiden parissa moni tutkija tekee jo töitä.

Yksi laivan asiantuntijoista on tanskalainen Christina Abel, joka liittyi miehistöön maaliskuussa.

– On hienoa saada työskennellä Itämeren alueella yhdessä eri maista tulevien asiantuntijoiden kanssa, Abel hymyilee. – Kukin maa tekee tutkimusta meriympäristössään, mutta meillä on mahdollisuus kiertää koko Itämeren alueella ja tehdä vertailevaa tutkimusta.

Kestävämpää kalataloutta

Pastor kertoo, että ylikalastus on Oceana-järjestölle tuttua Välimeren ja Afrikan sarven alueella, mutta sitä tapahtuu myös Itämerellä.

– Tutustumme matkamme aikana myös kalastuspuoleen. Matkan jälkeen kokoamme raportin ja annamme ehdotukset, miten kalataloutta voisi kehittää kestävämpään suuntaan, Pastor kertoo.

Oceanan toiminta on pitkälti tiedon keräämistä ja levittämistä. Vedenalaisrobotin lisäksi aluksella työskentelee ammattikuvaajia ja sukeltajia meren tilaa tutkimassa ja tallentamassa.

– Kun ihmiset tietävät merten huonon kunnon ja kuitenkin näkevät upeita kuvia pinnan alta, ne tuovat heille uskoa paremmasta tulevaisuudesta ja siitä, että merten hyvinvoinnin eteen kannattaa tehdä töitä, Pastor jatkaa.

Järjestön nettisivuilla julkaistuissa kuvissa näkyy Itämeren monimuotoisuus ja toisaalta saastumisen ja ihmistoiminnan vaikutus herkkään meriympäristöön. Kauniit kuvat kertovat siitä, miten voisi olla ja rumat kuvat siitä, mitä tulee tapahtumaan entistä laajemmilla alueilla, mikäli toimintatapoihimme ei tule muutosta.

– Ylikalastus ja kestämättömät kalastusmetodit vahingoittavat herkkää merta ja sen eliöstöä. Pohjatroolaus tulisi kieltää ja ottaa käyttöön ympäristöä vähemmän vahingoittavia kalastusmenetelmiä, Pastor linjaa.

Työ merten puolesta jatkuu

Miten sitten tulisi toimia, jotta meremme voisivat paremmin?

– Keskivertokansalainen voi tehdä paljon toimimalla arjessa vastuullisen kuluttajan tavoin. Kannattaa esimerkiksi ottaa selvää, mistä syömämme kala tulee ja että se on kalastettu asianmukaisesti. Päättäjille voisi viestiä, että tarvitsemme myös kalatuotteisiin täydellisen jäljitettävyyden. Ennen kaikkea kansalaisten tulisi käyttää vaikutusmahdollisuuksiaan ja painostaa päättäjiä parantamaan meren suojelua sekä kehittämään kalataloutta kestävämpään suuntaan, Pastor neuvoo.

Oceana on matkoillaan saanut paljon hyvää aikaan. Hienoja saavutuksia ovat muun muassa Chilen ja Pääsiäissaaren alueelle perustetut suojelualueet sekä Alaskan alueella monissa paikoissa pohjatroolauksen kieltäminen. Myös Madeiran ja Azoreiden alueella pohjatroolaus on kielletty muun muassa Oceanan työn tuloksena.

Paljon on vielä tehtävää. Maailman meret peittävät maapallon pinta-alasta yli 70 prosenttia. Työ ei lopu – se tuntuu vasta alkaneen.

Oma paikka löytyy vain etsimällä ja kokeilemalla

Julkaistu: 19.9.2011

Teksti ja kuva: Titta Lassila

Elokuun lopussa ensi-iltansa saanut nuortenelokuva Roskisprinssi nostaa Suomen leffataivaalle kaksi uutta tähteä. Pihla Maalismaa (s. 1991) ja Jon-Jon Geitel (s. 1990) esittävät modernin sadun pääparia, Jediä ja Lulua, jotka erilaisten sattumusten kautta kohtaavat toisensa, ystävystyvät ja lopulta rakastuvat. Kumpikin nuori näyttelijä on ehtinyt jo esiintyä televisiossa, Jon-Jon myös elokuvissa ja Pihla teatterissa.

– Roskisprinssi ei ole tyypillistä angstista Suomi-draamaa. Sen nuorisokuvauksessa itsetarkoituksellista ei ole rällääminen ja mokaaminen, vaan itse tarina, joka ei yritäkään kuvittaa todellisuutta, kuvailee Pihla.

– Elokuvaa tulisi lähteä katsomaan avoimin mielin, pyrkimättä asettamaan sitä mihinkään tiettyyn kategoriaan, lisää Jon-Jon.

Uskottavaa ja nautittavaa draamaa voi molempien mielestä syntyä myös huumorin ja keveyden kautta, ilman ryppyotsaisuutta.

Laulava lentäjä-lääkäri, rumpali vai näyttelijä?

Elokuvan lähtökohtina ovat nuoriin kohdistuvat paineet ja odotukset, jotka tulevat sekä muilta että oman pään sisältä.

Sekä Pihlaa että Jon-Jonia on tuettu lapsesta saakka heidän omissa unelmissaan, mistä he ovat todella kiitollisia.

– Vanhemmat voivat myös sopivasti tasoittaa ja rajoittaa liian lennokkaiksi yltyviä haaveita, pohtii Jon-Jon.

Oppilaitoksissa ja opinnonohjauksessa sen sijaan painostetaan kouluttautumaan nopeasti ja tekemään suuria päätöksiä jo aikaisin. Pihla muistelee, että jo yläasteella piti tietää mitä haluaa, jotta osaisi varmasti opiskella oikeita asioita.

– Minunkin äidilläni on kolme ammattia, sanoo Pihla, ja harmittelee nykyajan uraputkiajattelua. Omaa juttua pitäisi saada rauhassa pohtia, ja vaihtaakin, jos siltä tuntuu, tuumivat molemmat.

Pihla on jo pienestä asti haaveillut näyttelijän urasta, vaikka tahtoi pienenä myös rumpaliksi tai luokanopettajaksi. Hän tuleekin taiteilijaperheestä, jossa myös isä on näyttelijä. Hän on opiskellut vuoden elokuvatuotantoa, mutta suurin intohimo on näytteleminen, jonka opiskelun hän pääsee aloittamaan syksyllä Teatterikorkeakoulussa.

Jon-Jon taas tahtoi pienenä laulavaksi lentäjä-lääkäriksi; kaikki kolme ammattia yhtä aikaa. Nyt hän kuitenkin kokee näyttelijänä olevansa haluamallaan tiellä kohti omaa päämääräänsä.

– Oma tie ei löydy jonkun muun osoittamana, vaan itse kokeilemalla, sanoo Pihla, ja Jon-Jon on samaa mieltä.

– Raha ei ole tärkein syy valita tulevaa uraa, tai ainakaan sen ei pitäisi olla, sanovat molemmat. Näyttelijän työssä täytyy tottua epävarmuuteen, kuten monilla muillakin aloilla nykyään.

Molempia pelottaa sen sijaan paikalleen jämähtäminen ja työn yksitoikkoisuus. Itseään pitää saada koetella. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja jotkut arvostavat työssä nimenomaan turvallisuutta ja tasaisuutta. Tavoitteita voi silloin asettaa itselleen elämän muilla osa-alueilla.

Kapinoida voi myös kapinointia vastaan

– Minulla on aina ollut tarve taistella auktoriteetteja vastaan, toteaa Jon kysyttäessä teinivuosista. Pihla taas kokee kapinoinnin olleen enemmän henkistä kuin fyysistä. Hänen mielestään kouluaikana tuli paljon painetta kapinointiin nimenomaan ulkopuolelta, eikä suinkaan omasta tarpeesta kokeilla rajojaan. Pihlalla ei ollut monien koulutovereiden tavoin kiirettä aikuistua.

– Kapinoida voi myös kapinointia vastaan, huomauttaa Jon. Muiden lähtiessä juomaan on uskaliaampaa jäädä kotiin. Pihla lisää, että rohkeinta on seurata omia tuntemuksiaan, eikä lähteä mukaan juttuihin, jotka eivät tunnu hyvältä.

Nykyään nuorilla on jopa runsaudenpulaa mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista. Alkaa olla lähes itseisarvo, että aikuistumiseen kuuluu jokin villi repäisy.

– Paineita tulee myös siitä, että pitäisi tehdä vaikka pitkä reissu ulkomaille, koska kaikki muutkin tekevät niin, sanoo Pihla. Tarvitaanko aikuistumiseen neljän kuukauden seikkailu Aasiassa, vaikkei itse kokisi sille tarvetta? Onhan sitä koko elämä aikaa tulla ja mennä.

Jon ei mielellään ajattele liian pitkälle tulevaisuuteen. Hän kokee tulevat kouluvuodet Teatterikorkeakoulussa jopa lohduttavina, sillä ne luovat selkeät raamit elämälle seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Samalla opinnot tarjoavat paljon haasteita. Pihla ajattelee asiaa pidemmälle. Hän toivoo tulevaisuudelta sisäisen rauhan saavuttamista sekä sitä, että oppisi hyväksymään elämän kaikkine puutteineen.

Se on aika hienosti sanottu.

Raimo O. Niemi: Roskisprinssi. 2011.

Rikas nuori prinssi pakenee perheensä painostusta pikkukylään itseään etsimään. Seikkailullaan hän kohtaa papin tyttären, jonka kapinahenki kumpuaa erilaisuuden tunteesta ja elämän arkisuudesta. Kuten tarinoissa usein, tyttö ja poika vihaavat aluksi toisiaan – tai ehkeivät sittenkään. Vihastus, ihastus ja rakkaus kuljettavat satua eteenpäin, synnyttäen siinä sivussa ajatuksia ystävyydestä, ennakkoluuloista ja elämänvalinnoista.

Roskisprinssi on Poika ja ilves -elokuvallaan (1998) mainetta keränneen Raimo O. Niemen tuore ohjaustyö, jonka käsikirjoituksen on laatinut hänen tyttärensä, kirjailija Juuli Niemi. Kertomus perustuu Tuija Lehtisen samannimiseen romaaniin vuodelta 1991. Tarina päivitettiin 2000-luvulle, sijoitettiin Joensuuhun ja herätettiin henkiin sekä lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden (etunenässä Jon-Jon Geitel ja Pihla Maalismaa) että karismaattisten konkarien (mm. Kristiina Elstelä) voimin. Tuloksena on sympaattinen ja yllättävänkin koskettava satu, joka ei ota itseään liian vakavasti.

Tarinan päällipuolisesta tavanomaisuudesta ja alun teennäisyydestä huolimatta elokuva onnistuu olemaan kiinnostava. Hyvät henkilökemiat pitävät ajoittain rakoilevan tarinan kasassa. Huumorin ja karrikoiduilla henkilöhahmoilla leikkimisen sivussa elokuva pyrkii pohtimaan nuoruuden epävarmuutta ja oman tien etsimisen vaikeutta. Se myös muistuttaa, että virheet kuuluvat elämään ja se on ihan okei. Eksyminen on sallittua, jopa suotavaa, eikä matka lopu siihen, mistä lopputekstit alkavat.

Kivikasojen kansallispuisto

Julkaistu: 19.9.2011

Tuomo Lindholm

Opiskelijan kesät kuluvat yleensä töitä tehdessä eikä luontoretkille meinaa jäädä aikaa. Kuluneena kesänä allekirjoittanutta onnisti töiden suhteen. Pääsin Metsähallituksen Luontopalveluiden leipiin tekemään upouuden Selkämeren kansallispuiston kulttuuriperintöinventointia. Asuimme Metsähallituksen arkeologin kanssa veneessä ja kävimme läpi saaren toisensa jälkeen napsien valokuvia ja gps-pisteitä vanhoista rakenteista ja rakennuksista.

Kansallispuistot mielletään usein neitseelliseksi luonnoksi. Tosiasiassa syrjäisimmissäkin erämaissa on käyty pyyntiretkillä ja maankäyttö on synnyttänyt arvokkaita elinympäristöjä. Menneestä muistuttavat rakenteet, rakennukset ja maisemat ovat arvokasta kulttuuriperintöä, jota kansallispuistoissa lajiston rinnalla suojellaan.

Selkämeren kansallispuisto on 160 kilometriä pitkä ja ulottuu Kustavista Merikarvialle. Puiston pinta-alasta 98 prosenttia on vettä ja loput kaksi prosenttia pääosin pirstaleista ulkosaaristoa. Suojeluarvoja löytyy merenpohjan kotoperäisistä levälajeista monimuotoiseen linnustoon. Rikkaat kalavedet ovat houkutelleet ihmisasutusta jopa kaikkein uloimmille saarille.

Kansallispuistossa on runsaasti kultuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita. Eläreunalla sijaitseva Katanpään linnakesaari on Pietarin puolustusketjun viimeinen merilinnake. Hieman pohjoisempana sijaitsee eteläisin kansallispuiston kolmesta majakkasaaresta. Isokarissa voi ihailla vanhaa luotsi- ja majakanvartijakylää. Lähempänä Uuttakaupunkia Putsaaressa on keskiaikainen satama ja yli 400 vuotta vanha piilokappeli. Porin eteläpuolella Säpin majakkasaaressa voi törmätä luonnonhoitotöissä uurastavaan ylämaankarjaan ja aikoinaan saarelle riistaksi tuotuihin mufloneihin.

Majakka- ja linnakesaarten ohella inventoimme pienempiä valtiolle kuuluvia saaria ja luotoja, joiden kulttuuriperintöä ei tunnettu ennalta. Löysimme lukemattomia vanhoja kivisiä merimerkkejä ja yllättävistäkin paikoista vaatimattomia yöpymissuojia. Uusiin löytöihin lukeutui myös Porin pohjoispuolen kivisiltä saarilta löydetyt rautakautiset hautaröykkiöt ja Ouransaariston massiiviset kivikehät, joiden alkuperä jäi vielä hämärän peittoon.

Muutaman saaren väliin jäämisestä huolimatta saimme muodostettua yleiskuvan koko alueen kulttuuriperinnöstä. Syksyllä työmme pohjalta alkaa kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelman laatiminen.

Kala – ekologinen vai epäilyttävä herkku?

Julkaistu: 16.9.2011

Teksti: Sofia Virtanen
Kuva: Emilia Raunio

Kala on ympäristötietoiselle haastava ruoka-aine; se ei ole yksiselitteisesti “hyvä” tai “paha” ympäristön kannalta, vaan vaikutukset vaihtelevat todella paljon kalalajin, kalayksilön koon, alkuperäalueen ja sen mukaan, onko kala viljeltyä vai villeistä kannoista kalastettua.

Monien pienikokoisten kalalajien kalastus Itämerestä ja rehevöityneistä järvistä poistaa ravinteita vesistöstä, ja niiden käyttö ruoaksi onkin todellinen ekoteko – ellei kalakanta satu olemaan muuten huonossa tilassa.

Monet särkikalat, kuten särki ja lahna, ruokailevat hamuamalla pikkueläimiä pohjamudista. Särkikalojen kalastus vähentää rehevöitymistä tuplatehokkaasti, koska tonkiessaan kalat vapauttavat veteen levien kasvua lisäävää fosforia, joka muuten sedimentoituisi pohjaan.

Suurin este monien kalojen hyödyntämiseen ihmisravinnoksi on asenteissa: muutamassa vuosikymmenessä Suomessakin on totuttu ajattelemaan esimerkiksi hauen ja lahnan olevan liian ruotoisia ja vaivalloisia syötäväksi – ja jotenkin mystisesti huonon makuisia.

Ruodittavana luksusherkku

– Monissa Pariisin huippuravintoloissa listan kallein annos on haukea. Ihmiset maksavat siitä mukisematta enemmän kuin jostain naudan sisäfileestä, ravintola Nokan keittiöpäällikkö Ari Ruoho kertoo.

Ruohon mielestä ruokakulttuureissa näkyykin helposti saatavien lähiraaka-aineiden käytön vastapainona se, että jokin kaukaa ulkomailta tuotu tuppaa olemaan hienompaa ja parempaa kuin vastaavat lähituotteet.

– Hauki viedään Ranskaan täältä Pohjoismaista. Suomeen taas tuodaan kasvatettua lohta Norjasta ja paljon eksoottisempiakin kaloja pöytään. Lähestulkoon ollaan unohdettu, miten kotimaisista kaloista kokataan herkkuja, Ruoho sanoo.

Esimerkkikalamme hauki on hänen mukaansa yksinkertainen fileoida täysin ruodottomaksi, mutta se vaatii hieman harjoittelua ja hyvän veitsen, ja lisäksi pieni osa kalan lihasta menee väistämättä hukkaan fileoinnissa.

Keittiöpäällikkö Ruoho on itse harrastanut pitkään kalastusta. Parikymppisenä 1990-luvulla hän oli myös mukana Taimeninstituutin talkoissa, joissa kunnostettiin Espoon Monikonpuroa takaisin luonnontilaan.

– Nykyään minulla on ammattikokkina ja arvostetun ravintolan keittiöpäällikkönä harvinainen mahdollisuus edistää positiivisia mielikuvia kotimaisesta kalasta, hän sanoo.

Kun asiakkaat tulevat Nokkaan syömään, he odottavat saavansa jotain todella hyvää. – Ja kun se hyvä on vaikka haukea tai särkeä, moni saa vakuuttavamman herätyksen kotimaisen kalan herkullisuuteen kuin jos joku ystävä vain kehottaisi valmistamaan niitä kotona.

Ravintolan luottokalastaja

Nokassa kokeillaan jatkuvasti uusia reseptejä ja kalalajeja sen mukaan, mitä on saatavilla. Tärkeä edellytys kotimaisen kalan saamiseksi on oma luottokalastaja, Mika Norring, joka toimittaa ympäri vuoden kalaa Nokkaan, muutamiin muihin ravintoloihin sekä muun muassa Korkeasaaren hylkeille.

Norringin työpäivä painottuu varhaiseen aamuun ja myöhäiseen iltaan: haastattelupäivän aamunakin hän on lähtenyt merelle kello 4.30. Suurimman osan työpäivistään hän kalastaa Helsingin edustan merialueilla.

Norring on ollut ammattikalastaja yhdeksän vuotta. Ammattikunnan tulevaisuus huolettaa: ammattikalastajien keski-ikä Suomessa on 57 vuotta, eikä tietä kalastajaksi ole viitoitettu yhtä selvästi kuin niihin töihin, joihin järjestetään virallista ammattikoulutusta.

Jo nyt monia ulkomaisia viljelykaloja on helpommin kuluttajan saatavilla kuin kotimaista kalaa. Jos ammattikalastajat tietotaitoineen katoavat, saammeko jatkossa kotimaista kalaa vain silloin, kun itse kalastamme sitä kesämökeillä? Kalastuselinkeinolla on muitakin murheita kuin vanheneva ammattikunta.

– Merikalastajat on leimattu hylkeiden vihaajiksi, kun he valittavat miten hylkeet rikkovat verkot ja vievät saaliit. Hylkeitä kuitenkin on nykyään oikeasti niin paljon, että ne aiheuttavat merkittävää vahinkoa ja kalaparvet pakenevat alueille, jotka on rauhoitettu kalastukselta. Jos hylkeitä saisi edes rajoitetulla kaudella ja rajoitetun määrän metsästää siellä, missä kalat liikkuvat, se auttaisi tilannetta huomattavasti, Mika Norring arvelee.

Mitä kalaa lautaselle?

Syödäkö kasvatettua vai villikalaa? Ympäristön kannalta ratkaisu ei ole yksiselitteinen. Villin kalan suositeltavuus riippuu täysin sen kantojen kunnosta. Monet esimerkiksi sushiin käytetyt suuret tonnikalalajit ovat valtamerissä ylikalastettuja ja erittäin uhanalaisia. Turskan kohdalla taas joidenkin merialueiden populaatiot ovat uhanalaisia, toiset vakaalla pohjalla. Suositun kalapuikkokalan seitin kalastus puolestaan on lähes kaikkialla kestävää.

Kotimaisista kaloista arvostetut lohi, nieriä ja taimen ovat villikannoista pyydettyinä usein arveluttavia aterian osia. Ahven, hauki, lahna, silakka ja monet muut taas ovat erittäin suositeltavaa lähiruokaa.

Kansainvälinen kestävän kalastuksen MSC-merkki (Marine Stewardship Council) on riippumattoman organisaation takuu siitä, ettet ole syömässä uhanalaista kalaa. Merkkiä näkee Suomessakin muun muassa tonnikalapurkkien kyljessä.

Viljellyn kalan ekologisuus on niin ikään tapauskohtaista: rannikkoalueilla kalanviljelyaitauksia on usein keskellä luonnonvettä, ja kun kaloille tuodaan ruokaa muualta, ne voivat olla aikamoinen paikallinen rehevöitymisongelma. Kalarehun alkuperäkään ei toisinaan kestä päivänvaloa. Suomessa kalanviljelyä kehitetään kuitenkin koko ajan kestävämpään suuntaan. Täällä, toisin kuin usein kehitysmaissa, myös viranomaisvalvonta määräysten noudattamisesta yleensä toimii.

Muutoksia rannikkovesillä

Ylikalastus ei ole aina syy kalakantojen heikkenemiseen: myös rehevöityminen, ympäristömyrkyt ja kalojen ravintokohteiden yleistyminen tai harvinaistuminen vaikuttavat kantojen muutoksiin.

Torsten Sjölund, joka on kalastanut Tammisaaren edustan rannikkovesillä kymmeniä vuosia, kertoo lajiston muuttuneen tänä aikana paljon.

– Esimerkiksi lahnaa ei ollut lainkaan ulkosaaristossa 50 vuotta sitten. Pikkuhiljaa sitä alkoi jäädä verkkoihin sielläkin, ja nykyään lahnaa on saaliina ihan riesaksi asti.

Hän uskoo ahventen muuttaneen käyttäytymistään sen vuoksi, ettei rakkolevää ole enää entiseen malliin niiden suojapaikoiksi.

– Ahvenia on täällä kesäisin, mutta ne lähtevät syksyllä pois. Ennen vanhaan niitä saattoi kalastaa vielä uutena vuotenakin. Silakkakanta taas näyttää toipuneen 5–10 vuoden takaisesta. Silloin tuli aika laihaa silakkaa saaliiksi, mutta ehkä niiden ravinto on taas parantunut senaikaisesta, Sjölund aprikoi.

Yksi selvä kärsijä Tammisaaren vesillä on. Kampeloita nimittäin oli vielä 20 vuotta sitten melkein kymmenkertaisesti nykyiseen verrattuna.

Kohti parempaa kalakulttuuria

Ari Ruohon mukaan viralliset tahot ovat alkaneet ymmärtää kotimaisen ja ekologisesti hankitun kalan merkityksen.

– Pelkkä kuluttajien ja ravintoloitsijoiden asennekasvatus ei kuitenkaan riitä, jos kalan käytännön saatavuus on heikkoa.

Tuotantoketjuun pitäisikin panostaa alkupäästä, kalastajista lähtien. Paljon on vielä tekemistä kalatarjonnan muuttamiseksi, mutta onneksi jokainen meistä voi osallistua tekemällä hyviä valintoja aina kun mahdollista – kalastaapa sitten itse tai syö kalaa vain ravintolassa tai koulun ruokalassa.

Kommentti

Itsekin olen kuluneena kesänä huomannut merkkejä hyvän tahdon ja käytännön tilanteiden ristiriidasta: toukokuisten Kotkan kalamarkkinoiden teemana oli särki, mutta sitä en nähnyt myynnissä missään muodossa yhdessäkään ohittamassani kalakojussa. Helsinkiläisen kalaan erikoistuneen kahvilaravintolan seinän ruokalistassa taas ainoat lajilleen nimetyt annokset olivat lohta.

Yksi Ari Ruohon gourmet-resepteistä on hauki voissa piparjuuren kera. Oma suosikkini on itse ongittu ahven tai särki nuotiolla paistettuna. Ehkä jonakin päivänä olemme tilanteessa, jossa särkeä saa niin gourmet-ravintoloista kuin grillikioskeista sen sijaan, että turkiseläimille syötettäisiin valtaosa saaliista.

Tietokulma

Kun valitset kalaa…

-Suosi paikallista ja kotimaista
-Suosi pienikokoisia lajeja, joita nykyään käytetään lähinnä rehuksi
-Tsekkaa MSC-ympäristömerkityt tuotteet!
-Älä osta alamittaisia luonnonkaloja. Jos sellainen (petokala) tarttuu omaan koukkuusi eikä ole pahasti vahingoittunut, päästä se takaisin veteen
-Vaihtele kalalajeja, joita syöt: et lisää painetta jonkin yksittäisen suositun kalalajin pyyntiin
-Vältä syvänmerenlajeja ja uhanalaisia lajeja

Syö hyvillä mielin ainakin näitä: ahven, kilohaili, hauki, kampela, karppi, kuha, kuore, lahna, made, muikku, seiti, silakka, suutari, särki, säyne, MSC-merkitty tonnikala.

Vältä ainakin näitä: ankerias, hait ja rauskut, piikkikampela, kissakala, kultaotsa-ahven, merikrotti, meriantura, miekkakala, marliini, niilinahven, puna-ahven, ruijanpallas, tilapia, sinievätonnikala.

Tietokulman lähteenä on käytetty ympäristöjärjestö WWF:n Kalaopasta 2011. Sieltä löytyy paljon lisää tietoa eri kalalajien tilanteesta ja suosituksia ruokakaloiksi.

► WWF:n kalaopas internetissä: wwf.fi/maapallomme/itameri/kestava-kalastus/kalaopas/
► Kalojen alamitat ja rauhoitusajat: www.ahven.net/suomi/alamitat.php

Vastuunkantoa ja yhteistyötaitoja Itämeri-kesäkurssilta

Julkaistu: 16.9.2011

Teksti ja kuva Emilia Raunio

Vuosittain järjestettävän Itämeri-kesäkurssin tavoitteena on pohtia kansainvälisessä ilmapiirissä Itämeren tilaa sekä kehittää Itämeri-lähettiläskoulutusta. Viime vuonna kurssi järjestettiin Pietarin pohjoispuolella Karjalan Isthmuksessa sijaitsevassa leirikeskuksessa, joka toimii paikallisen yliopiston virkistys- ja tutkimuskäytössä.

– Työpajat olivat yksi parhaimmista asioista kesäkurssilla, kertoo kurssille osallistunut Miina Rautiainen, joka opiskelee Aalto-yliopistossa vesi- ja ympäristötekniikkaa.

– Luennoilla käsiteltiin vanhastaan tuttuja asioita, mutta opin myös paljon uutta esimerkiksi luomutuotannosta ja uusiutuvista energianlähteistä.

Leirin aikana tutustuttiin myös venäläiseen NoMoreWaste-järjestöön. Keräysryhmät hajaantuivat alueelle ja noukkivat maasta kaikki vastaantulevat roskat. Lopulta jätteet lajiteltiin ja vietiin jatkokäsittelyyn ja kierrätykseen: säkeittäin tölkkejä, muovipulloja, paperia, lehtiä, rautalankaa ja lasinsirpaleita.

Itämeren ystävä saattoi jo matkalla Pietarista leirikeskukseen havaita rannalla öljyläikkiä, rehevöitymisestä kertovaa indikaattorilajia pikkulimaskaa sekä runsaasti roskia.

Lisämaustetta kansainvälisyydestä

Työpajoissa pohdittiin muun muassa, miten kirjoittaa lehdistötiedote, miten kehittää Pietarin jätteenkäsittelyä tai miten järjestää Itämeri-lähettiläskoulutus. Lisäksi tehtiin vene- ja vaellusretkiä, piirrettiin sarjakuvia, painettiin omat Itämeri-aiheiset t-paidat sekä mitattiin vedenlaatua ja mikroskopoitiin vesinäytteitä.

Iltaisin kokoonnuttiin nuotiolle ja laulettiin ja tanssittiin. Yhtenä iltana saatiin maistella venäläistä kaalipiirakkaa ja ihailla perinteisiä venäläisiä tansseja.

Leiriläinen oppi viikon aikana Itämerestä ja sen ainutlaatuisuudesta. Hän oppi lisäksi vastuunkantoa sekä eri kulttuureiden kanssa työskentelyä. Monia mielenkiintoisia venäläisen keittiön ruokiakin tuli maistettua. Keittiö selviytyi hienosti haasteesta, jonka leiriläiset heille antoivat ilmoittaessaan, että noin kolmannes osallistujista söisi vegaanista ruokaa.

Toivottavasti leiri järjestetään tulevaisuudessa myös Suomen rannikolla.

Paremman maailman puolustaja

Julkaistu: 16.9.2011

Teksti ja kuva Emilia Pippola

Oman maalin lisäksi jääkiekkoilija Tommi Kovanen puolustaa eläimiä ja luonnollisempaa elämää.

Kokenut puolustaja Tommi Kovanen, 36, juhli keväällä HIFK:n riveissä jääkiekon SM-liigan mestaruutta. Elokuun alussa joukkueet käynnistelevät uuden liigakauden harjoituksia, mutta jäähallin käytävien sijaan tapaan Tommin Mikkelin Naisvuorella.

– Olen pari viimeistä kesää halunnut olla maalla, enkä ole paljoa jääkiekkoa miettinyt muuten kuin pitämällä kunnostani huolta, Tommi kertoo.

Tänä kesänä Tommin elämän on täyttänyt Mikkelin lähellä Ristiinassa sijaitseva torppa, jota hän remontoi vanhaa kunnioittaen ja mahdollisimman ekologisesti yhdessä vaimonsa Merjan kanssa.

– Emme ole muuta tehneet kuin menneet aamulla tontille. Kodin tekeminen, tämän hetken työ ja harrastus, on mahtavaa. Vaikka väsyttäisi, niin heti kun menee torpalle puuhastelemaan, saa voimaa. Siellä on energiat kohdallaan, Tommi kuvailee.

Torpalle Tommi ei kuitenkaan aio koko talveksi jäädä. Hän on jo aloittanut jääharjoittelun itsenäisesti ja aikoo ehdottomasti pelata alkavallakin kaudella.

– Olen hyvässä kunnossa ja haluan pelata niin pitkään kuin se vain tuntuu hyvältä. Kiva visio olisi pelata ulkomailla talvet ja tulla kotiin Suomen kesään – etenkin nyt, kun meillä on taas oma paikka.

Huopikasluistimilta ammattilaiseksi

Pienenä Tommi oli innostunut kaikesta urheilusta. Pieksämäen Pallo-Seppojen jääkiekkoharjoituksiin hän lähti 5-vuotiaana naapurin Janin perässä.

– Ei minulla ollut edes luistimia, mutta äiti keksi että isosiskollahan on! Ne olivat tietysti naisten ja hirveän isot, mutta keksittiin, että laitetaan huopikkaat luistinten sisään. En tainnut kauaa luistella niillä, mutta ne olivat ensimmäiset kiiturini, Tommi nauraa.

Harrastuksen muuttuminen ensin vakavammaksi ja myöhemmin ammatiksi kävi Tommin kohdalla luontevasti. 13- tai 14-vuotiaana hän alkoi kulkea harjoituksissa Varkaudessa, josta löytyi seuran lisäksi jäähallikin. Pois kotoa Kuopioon Tommi muutti 16-vuotiaana haaveenaan kiekkoilijan ura.

Nyt jääkiekko on ollut Tommin ammatti jo lähes 20 vuotta. Pienestä asti hänen pelipaikkansa on ollut puolustaja. Joukkueet ja paikkakunnat ovat sen sijaan vaihtuneet useaan otteeseen.

– Minusta on kiva nähdä paikkoja ja tutustua ihmisiin. On hienoa, että ammatti myös antaa sellaisen mahdollisuuden. Toisaalta kodin kanssa siirtyminen tuntuu välillä raskaalta eikä se mikään helpoin juttu vaimollekaan ole.

Possuille parempi yhteiskunta

Tommin perheeseen on aina kuulunut eläimiä, tälläkin hetkellä löytöeläintalosta pelastetut kissat Pekka ja Rauha. Kuitenkin vasta myöhemmällä iällä hän havahtui siihen, kuinka tuotantoeläimet on valjastettu markkinatalouden ja ihmisten ”mukamas-hyvinvoinnin” pönkittäjiksi.

Viimeinen niitti olivat Oikeutta Eläimille -yhdistyksen julkaisemat videot sikatiloilta loppuvuodesta 2009. Nykyään Tommi tunnetaankin jääkiekon lisäksi eläinten oikeuksia puolustavana kasvissyöjänä sekä Animalian sikakampanjan kummina.

– Minusta on aina ollut tylsää, kun jääkiekossa puhutaan vain siitä, miten peli meni. Miksei voisi sanoa vaikka: älä syö possua, koska se on täysin väärin!

Lihansyönnin lopettamisesta Tommi on saanut pääosin myönteistä palautetta jääkiekkopiirejä myöten.

– Kun ihmiset tuntevat minut ja näkevät, kuinka pelaan ja jaksan, niin kyllä asenne on yleensä positiivinen. Pelikentällä olen joskus kuullut, että mene syömään porkkanaa tai jotain muuta typerää machoilua, mutta ei se hirveästi hipaise, Tommi kertoo.

– Tämä on oma tieni ja minulle hyvä. Toki kannustan muitakin vähintään miettimään, sillä kyse on pienistä valinnoista, joiden vaikutus on suuri. Eihän tarvitsisi tehdä kovinkaan paljoa, että yhteiskunnasta tulisi parempi esimerkiksi meidän eläimille!

Irti oravanpyörästä

Tommin maailmanparannushalut eivät rajoitu ainoastaan eläinoikeuksiin, vaan hän peräänkuuluttaa luonnollisuutta kaikessa.

– Jokaisen pitäisi palata juurille. Miettiä, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle ja miten täällä kannattaisi elää, Tommi rohkaisee.

– Suomessa mennään oravanpyörän läpi ja kuusikymppisinä ollaan ihan loppu. Sitten havahdutaan, että pitääkin mennä maalle. Ehkä sen voisi tehdä suoraan ja elää hyvin samanlaista, mutta antoisampaa elämää vähän pysähdellen. Sehän on mahtavinta, mitä voi tehdä: asua maalla ja luonnossa! Eikä se tarkoita, että palataan kivikaudelle, vaan esimerkiksi kulttuuri, muoti ja yhteiskunnalliset asiat ovat yhä aivan ulottuvilla.