Nuorten Luonto

Rokinkestävä luontoihminen

Julkaistu: 13.5.2011

Teksti: Sofia Virtanen

Kuva: Emilia Pippola

Von Hertzen Brothersin veljesbändin kuopus Jonne halusi biologiksi, mutta rock vei miehen mukanaan.

Von Hertzen Brothers paistattelee suosionsa huipulla. Kansainvälistä läpimurtoa yrittävän bändin Stars Aligned -levy julkaistiin maaliskuussa ympäri maailmaa. Von Hertzenien veljessarjan nuorin, 33-vuotias Jonne von Hertzen, ei mielellään puhu itsestään. Luontoa arvostava basisti-laulaja viihtyy parhaiten saaristossa lintuharrastuksen parissa.

– Taisin täyttää 15 vuotta, kun perheystävä Risto Willamo antoi minulle synttärilahjaksi osallistumisen lintukurssille. En muista enää varmasti, mutta Luonto-Liiton tai Tringan kurssi se taisi olla, Jonne muistelee.

–Tutustuin siellä moniin suunnilleen ikäisiini tyyppeihin, joista tuli hyviä kavereitani.

Noiden samojen kavereiden, vajaan 10 hengen ydinporukan kanssa Jonne retkeilee ja harrastaa lintuja edelleen. Varsinkin Hangon lintuasemasta on tullut hänelle tärkeä paikka.

– Sinne lähden keväisin ja syksyisin aina kun vain on aikaa.

Pianotunneilta rocklavoille

Lapsuuden musiikkiharrastuksesta tuli ammatti kaikille kolmelle von Hertzenin veljekselle. Jonnelle ja isoveli Mikolle etydit ja asteikot tulivat tutuksi pienestä pitäen.

– Aloitin jo tosi nuorena pianonsoiton opiskelun Länsi-Helsingin musiikkiopistossa. Minulle ja Mikolle klassisesta musiikista tuli pitkäaikainen harrastus myöhäisiin teinivuosiin saakka.

Vanhin velijistä, Kie, ei jatkanut musiikkiopistossa kovin pitkään, mutta treenit jatkuivat isän kitaralla. Myöhemmin Kie päätyi Don Huonot -yhtyeen kitaristiksi.

– Musiikilla on aina ollut perheessämme iso osa. Molemmat vanhempani, mutta etenkin isä, ovat pitkän linjan musiikin harrastajia. Isän piti aikanaan tehdä uravalinta musiikin ja muiden töiden välillä. Ammattitaiteilijaa hänestä sitten ei tullut, Jonne kertoo.

Päiväkodista joogakouluun

Jonne aloitti nykyisen instrumenttinsa basson soiton käydessään Sibelius-lukiota. Vasta lukion loppupuolella alkoivat ensimmäiset rokkiviritelmät kavereiden kanssa. Muusikonura ei kuitenkaan vielä siintänyt silmissä, ja tuoreena ylioppilaana Jonne suoritti siviilipalveluksen päiväkodissa.

– Sitten hain ja pääsin yliopistoon opiskelemaan lastentarhanopettajaksi, mutta puolen vuoden jälkeen tiesin, ettei se ole minua varten. Opettaminen kiinnostaa minua enemmän kuin peruskasvatustyö.

Opiskelukokeilun jälkeen Jonnen elämässä alkoivat “joogavuodet”: astangajoogaharrastus ja -elämäntapa veivät mukanaan, ja hän päätyi muutamaksi vuodeksi töihin Helsingin astangajoogakoulun kaupan myyjäksi. Siinä samalla musiikkiprojektit elivät omaa elämäänsä, ja vuosituhannen taitteessa Jonnesta tuli basisti Jonna Tervomaan bändiin.

Biologin identiteetti

– Eräänä toukokuun päivänä 2002 katselin ajatuksissani meren pohjaa Hangon lintuaseman edustalla. Sinä hetkenä minulle kirkastui hyvin selvästi, että minun on päästävä opiskelemaan biologiaa, Jonne hymyilee.

Intensiivisen pääsykokeisiin lukemisen jälkeen ovet Helsingin yliopiston biologian koulutusohjelmaan aukesivat pari vuotta myöhemmin.

– Olin onnellinen sinä päivänä, kun kuulin että pääsin sisään! Panostin sisäänpääsyyn tosissani – jätin jopa työt joogakaupassa katkolle lukeakseni täysipäiväisesti.

Kaksi ensimmäistä vuotta Jonne opiskeli intensiivisesti. Kaiken muun ohella sukellusta harrastavalle miehelle valikoitui pääaineeksi luontevasti hydrobiologia.

Sitten viisi vuotta aiemmin perustetun Von Hertzen Brothersin suosio alkoi kasvaa niin että muuhun kuin bändin asioihin jäi yhä vähemmän aikaa. Viimeistään kolmannen levyn myötä 2008 musiikista tuli Jonnelle täysipäiväinen työ, ja opinnot jäivät käytännössä katkolle.

– Minulla on silti vahva biologin identiteetti ja olen vakuuttunut, että jonakin päivänä suoritan opinnot loppuun. Ehkä musiikkiuran jälkeen voisin ryhtyä vaikka biologian opettajaksi, Jonne pohtii.

– Mutta vaikken koskaan tekisi virallisesti päivääkään töitä biologina, olen todella iloinen kaikesta siitä mitä olen oppinnut.

Musiikki vei toistaiseksi voiton biologiasta, mutta ei toki kokonaan. Keikkojen välipäivinä Jonnen voi löytää Hangon lintuasemalta, sillä kevätmuutto alkaa olla parhaimmillaan.

Toiveammatti: taiteilija

Julkaistu: 13.5.2011

Teksti: Jutta Setälä

Kuva: Mona Torniainen

Piirtäminen, laulaminen, näytteleminen, valokuvaus – taide on monen nuoren harrastus. Taideharrastus voi samaan aikaan olla mielekästä ajanvietettä, tärkeä itseilmaisun keino ja tapa kehittää itseä. Omat harrastukset ovat tärkeitä ja tekevät meistä sen kuka olemme. Entäpä kun tulee ammatinvalinnan aika? Muuttuuko oma harrastus ammatiksi – ja millaiseksi ammatiksi? Nuorten Luonto tapasi kolme nuorta taiteen harrastajaa, jotka haluavat puuhailla harrastuksensa parissa tulevaisuudessa myös työkseen.

Sami Ahonen on opettajansa luonnehdinnan mukaan 16-vuotias kitaristi-laulaja-säveltäjä. Hän on Järvenpään lukion musiikkilinjalla.

Myös 21-vuotias Anna Paatero on opiskellut samalla musiikkilinjalla. Anna asuu nykyään Lahdessa, jossa hän opiskelee varhaisiän musiikkikasvatusta. – Minusta tulee muskaritäti, hän selventää. Enemmän Annaa kuitenkin kiinnostaa laulajan ura.

18-vuotias Meeri Heikkilä lopettelee abivuottaan Torkkelin kuvataidelukiossa Helsingissä. Meeri harrastaa kuvataidetta monipuolisesti, mutta hänelle mieluisin laji – ja tulevaisuudessa mahdollisesti myös työ – on valokuvaus.

Taiteellisten perheiden kasvatit

Taideharrastus alkaa usein jo varhain. – Aloin laulamaan heti kun opin puhumaan, ellei jo aikaisemminkin, Anna nauraa. Esiintymään hän uskaltautui kuitenkin paljon myöhemmin, vasta yhdeksännellä luokalla.

– Opettajan piti tuoda mikrofoni luokan perälle, jossa lauloin pää painuksissa piilossa muilta. Sivusilmällä huomasin kuinka päät alkoivat kääntyä ihmeissään, hän kuvailee ensimmäistä esiintymiskokemustaan.

Musiikki on ollut lapsesta asti osa myös Samin elämää. Hän on soittanut kitaraa alakoulusta asti. – Jostain syystä soittaminen alkoi silloin kovasti kiinnostaa, Sami muistelee. Meerikin kertoo, että taidetta on harrastettu jo pitkään. – Olen piirtänyt aina – ihan aina, hän toteaa painokkaasti.

Vanhempien vaikutusta lasten taideharrastuksiin ei voi unohtaa. Sekä Sami, Meeri että Anna kertovat, että myös muusta perheestä löytyy taiteellista lahjakkuutta. – Isä soittaa melkein joka soitinta, Sami kertoo.

Vaikka Meeri itse harrastaa kuvataiteita, hänenkin perheessään on musikaalista lahjakkuutta. – Ja yksi muotoilija, hän tarkentaa.

Myös vanhempien tuki on hyvin tärkeää. Anna kiittää äitiään siitä, että tämä on rohkaissut tytärtään musiikin pariin. Anna aloitti viulunsoiton 5-vuotiaana ja äidin idea oli myös hakea lukiossa musiikkilinjalle, hän kertoo. Myös Meeri kuuli vanhemmiltaan kuvataidepainotteisesta lukiosta ja muutti 450 kilometrin päästä Pietarsaaresta Helsinkiin opiskelemaan.

Siitä tulee hyvä fiilis

Tärkeintä harrastamisessa ja taiteen tekemisessä on oma kiinnostus. Harrastuksesta tulee hyvä mieli ja se antaa paljon. Kuten Anna toteaa: – Totta kai tykkään tehdä sitä, missä olen hyvä.

Esiintyminen on tärkeä osa musiikkia ja sekä Sami että Anna kertovat nauttivansa siitä. – Tykkään esiintyä. On kiva päästä näyttämään! Sami kommentoi. – Ja soittamisesta tulee hyvä fiilis. Annan mielestä esiintymisessä parasta ovat ihmisten reaktiot. – Olen aina tykännyt olla huomion keskipisteenä, hän jatkaa.

Monet nuoret saavat toteuttaa itseään ja harrastustaan taidepainotteisissa kouluissa: on eri taidelajeihin painottuneita peruskouluja, opintolinjoja, musiikkiluokkia, kuvataide- ja ilmaisutaidon lukioita, opistoja ja kursseja. Sami käy Järvenpään lukion musiikkilinjaa ja Meerin lukio on kuvataidepainotteinen. Musiikkilinjalla on enemmän musiikkikursseja ja opiskelijoille tarjoutuu paljon esiintymismahdollisuuksia, Sami kertoo. Viimeksi pari viikkoa aikaisemmin hän esitti omia sävellyksiään koulun tilaisuudessa.

Meeri on osallistunut reilun vuoden kestäneelle makrovalokuvauksen kurssille. Hän kertoo kuvaavansa paljon myös vapaa-ajalla. – Kuvaan kaikkea: kavereita, luontoa, ihan mitä vaan. Annakin tekee musiikkia suurimmaksi osaksi kotona itsekseen. – Minulla on kotona sellainen säälittävä sähköpiano, jota pimputtelen itsekseni, hän virnistää.

Haluan taiteilijaksi!

Moni nuori haaveilee, että harrastuksesta voisi tulevaisuudessa tulla myös ammatti. Kilpailu taidealoilla on kovaa, mutta Sami, Meeri ja Anna ovat kuitenkin luottavaisia tulevaisuutensa suhteen.

Sami käy vasta ensimmäistä lukiovuottaan, joten hänellä on vielä aikaa miettiä tulevaa ammatinvalintaa. Musiikin tekeminen kiinnostaa jatkossakin. – Olisi hienoa säveltää omaa musiikkia ja tehdä keikkoja, mutta myös muu työ musiikin parissa kiinnostaa, esimerkiksi radiotyö tai musiikkiteknologia, hän pohtii.

Tekijöitä on paljon ja töitä ei välttämättä riitä kaikille. Meerin mielestä luovuutta ja taiteellista lahjakkuutta voi soveltaa monissa töissä. – Luulen, että työllistyminen riippuu paljon siitä, millaisia valokuvia ottaa: haluaako valokuvata taiteen itsensä takia vai kiinnostaako esimerkiksi mainoskuvaus. Meerillä on mielessä jo ammatteja, jotka häntä itseään kiinnostaisivat.

– Ihan selkeä juttu, haluan graafiseksi suunnittelijaksi, valokuvaajaksi tai sitten haluan yhdistää nämä kaksi ammattia. Haluaisin kuvata mainoskuvia, koska niissä on aina joku idea, hän kertoo.

Anna opiskelee varhaisiän musiikkikasvatusta, mutta mieluiten hän haluaisi esiintyä ammatikseen. – Haluaisin päästä tekemään omia biisejä ja esittämään niitä yleisölle, hän kertoo. Anna onkin tehnyt kovasti työtä haaveensa eteen. Hän on osallistunut viimeisen kolmen vuoden aikana kahdesti Idols-laulukilpailuun ja kerran X-Factoriin.

– Olen kova yrittämään ja minusta kaikkea kannattaa kokeilla, hän sanoo. Tänä keväänä Anna pääsi jo pitkälle, aina semifinaaliin saakka. Vielä levy-yhtiöt eivät ole kuitenkaan soitelleet perään.

– Tiedän itsekin, että on hyvä olla myös varasuunnitelma. On vaikeaa tehdä musiikkia ammatikseen, koska artisteja ja artistiksi haluavia on niin paljon.

Vaikka kilpailu on kovaa, itseen ja omaan juttuun kannattaa uskoa. Samin isän sanat ovat rohkaisuna kaikille taiteilijaksi haluaville: – Jos on jokin erikoinen kyky, sitä täytyy päästä hyödyntämään myös työelämässä.

Hullu kokki muistuttaa ruoan alkuperästä

Julkaistu: 12.5.2011

Teksti: Emilia Raunio

Madventures-matkailuohjelmastaan tutut Riku Rantala ja Tunna Milonoff ovat tehneet aluevaltauksen, joka ohjelman tavoin herättää keskustelua ja jopa provosoi. Mad Cook ottaa kantaa tehotuotannon ongelmiin ja osoittaa kuinka vieraantuneita olemme luonnosta. Keskeistä on myös länsimaalaisen kulttuurin ylivoimaisuuden kyseenalaistaminen.

– Palautteen mukaan mielenkiintoisimpia osia Madventuresissa olivat safkaamiseen liittyvät läpät. Ruokailu ja syöminen ovat valtavan henkilökohtaisia asioita, joista saa aikaan kiivaitakin keskusteluja, Tunna aloittaa.

Mad Cook -kirjassa käydään dialogia muun muassa eettisestä syömisestä sekä ruoan epätasaisesta jakautumisesta maailmalla. Kirjan julkaiseminen oli luonnollinen jatkumo Madventures – Kansainvälisen seikkailijan oppaalle.

– Olisimme voineet tehdä pelkän keittokirjan, mutta halusimme mennä toiselle tasolle, kaksikko selvittää.

Tehotuotannon vastustaminen ja luonnosta vieraantumisen osoittaminen ovat teemoja, joita kaksikko tuo esille kirjassa ja muutenkin. Luonnosta vieraantumisen osoittavat muun muassa katsojien reaktiot, joita kulkukoiran valmistaminen ruoaksi aiheutti. Samaan aikaan pakastealtaamme pullottavat tehotuotettua lihaa, jota kansa nautiskelee tunnontuskitta.

– Jotta ihminen voi syödä lihaa, hänen on tapettava eläin. Tämä tuntuu monelta unohtuvan lihamötikkää kaupasta ostettaessa.

Toisen ällö on toisen herkku

Riku ja Tunna maistelevat matkoillaan mitä kummallisimpia paikallisherkkuja. Eikö ole irvokasta yökkäillä toisten ruokakulttuurille?

– Kun matkustamme ja tutustumme meidän kulttuurillemme ällöttäviin ruokiin, kerromme aina paikallisille, mistä on kyse. Kivi-paperi-sakset -pelillä arvotaan, kumpi joutuu ruoan syömään. Paikallisten kanssa puhutaan kulttuurieroista ja todetaan, että meidän ruokaperinteessä on varmasti monia sellaisia ruokia, jotka heistä tuntuisivat ällöttäviltä, Riku kertoo.

Kulttuurien arvostaminen ja nöyryys ovat mukana matkalla, ja käytösetiketti opitaan kirjoista lukemalla, muita reissaajia kuuntelemalla sekä paikallisilta kysymällä.

– Jos on epävarma olo, miten tulisi käyttäytyä, ei ole väärin kysyä paikallisilta neuvoa, Riku toteaa.

Etiikkaa ja elämyksiä

Eettinen syöminen voi toisinaan olla vaikeaa. Jos esimerkiksi kaupassa tai lounaspaikassa on vain kassilohta tarjolla, niin minkäs teet. Valinnan mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa.

– Eettistä mäsäyttämistä on nähdä koko valintojen ketju, johon itse asiassa sitoudumme näennäisesti vain yhtä ateriaa syödessämme. Ruokateollisuus vaikuttaa kansanterveyteen, maailmanpolitiikkaan, ympäristöön, eläinten oikeuksiin tai vaikkapa köyhien riistoon, Tunna toteaa.

Nillittäminen ei kuitenkaan auta. Nillittävä vegetaristi on se, joka asettuu muiden yläpuolelle ja syyllistää. Hän pysyy omassa piirissään.

– Ei maailma muutu niin, että syyllistetään ja saarnataan. On annettava positiivisia esimerkkejä ja toimittava parhaansa mukaan, Riku toteaa. Syöminen olkoon mukava asia.

– Syödessä jaamme yhdessä elämyksiä, Tunna toteaa.

Kohtelias ei kieltäydy emännän tarjoamasta appeesta. Jossain tapauksissa tämä voi aiheuttaa ongelmia. Miten kasvissyöjä voi kieltäytyä kohteliaasti, kun afrikkalainen isäntä tarjoaa vuohta?

– Itse emme ole koskaan joutuneet kieltäytymään ruoasta tai ryypystä, vaikka Tunna syökin vain kalaa ja kasvisruokaa, Riku sanoo.

Hullu kokki haluaa vaikuttaa

Kaksikko pyysi kirjastaan palautetta kirjeitse tai postikortilla. Ja palautettahan tuli, paljon.

– Jos kirja avaa peruskarin tai perheenäidin silmät pohtimaan syömisen vaikutuksia ja tekemään muutosta omissa kulutustottumuksissaan, niin katsomme onnistuneemme, Tunna toteaa.

Suomessa elämme runsauden sarvessa. 2000-luvulla syömme muinaisten kuninkaiden ruokaa, ja vanhan kansan perinneruoat ovat nykyajan aliarvostettua pula-apetta. Yltäkylläisyyden seuraukset ovat nähtävissä. Runsaat valikoimat kuormittavat niin kehoamme kuin ympäristöämme. Siitä Hullu kokki meuhkaa, ja kuuluva ääni kantaa onneksi pitkälle.

Mad Cook – Kulinaristinen seikkailukirja. Tuomas Milonoff ja Riku Rantala. WSOY 2010. 270 s.

Madventuresin makumatkoista koottu Mad Cook – Kulinaristinen seikkailukirja ei kerro vain tarinoita maailman keittiöistä tai esittele eksoottisia reseptejä. Kirjan parasta antia ovat filosofiset pohdinnat ja syömisen etiikan tarkastelu. Reseptit on muokattu sellaisiksi, että niitä voi valmistaa kotoisista raaka-aineista.

Vaikka jykevä kirja aluksi hämmentää Madventursille tuttuun tapaan häröilevällä menolla, sen kantaaottavuus reilumman maailman puolesta saa lukijan palaamaan kirjaan uudelleen ja uudelleen. Parhaimmillaan kirja saa lukijan muuttamaan kulutustottumuksiaan reilumpaan suuntaan ja käymään dialogia myös muiden kanssa kestävämmän ruoantuotannon puolesta.

Hauskoja ovat myös käytännön ohjeet esimerkiksi tandooriuunin tekoon. Kirjan mukana on myös DVD, joka sisältää Mad Cook -raportit vuodesta 2002. Vuoden 2010 Matkakirjana palkittu Mad Cook – Kulinaristinen seikkailukirja on oiva oppikirja joka keittiöön. Mondo on suositellut sitä jopa ruokaan liittyvän etiikan ja ekologian oppikirjaksi. Eikä suotta.

Luovuutta luontokuviin

Julkaistu: 12.5.2011

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta

Luova kuvaaja katsoo luontoa kokoelmana visuaalisia elementtejä, jotka sopivalla tavalla sommiteltuna muodostavat taideteoksen. Ruohonkorret, kastemadot ja töyhtöhyypät koostuvat pohjimmiltaan väreistä ja muodoista. Heitä siis todellisuus romukoppaan ja päästä sisäinen Picassosi valloilleen!

Ehkä hieman yllättäen avain taiteellisiin kuviin on tekniikan hallinta. Kameraa voi verrata taidemaalarin siveltimeen: jotta upea teos voi syntyä, on työvälinettä osattava käyttää oikealla tavalla. Asiaa ei kannata pelästyä, sillä kamera ei ole yhtään monimutkaisempi laite kuin pesukone tai pölynimuri.

Erityisesti valotusajan ja aukon käsitteiden ymmärtäminen on tärkeää, sillä niillä on ratkaiseva vaikutus kuvan visuaaliseen ilmeeseen. Vähintään yhtä keskeistä on hallita hieman kuvataiteen perusteita, kuten sommittelun sääntöjä.

Kuvankäsittely on yhtä erottamaton osa digikuvausta kuin aikanaan oli kuvan kehittäminen pimiössä. Käsittelyn ei tarvitse olla sisällön manipulointia, vaan jopa ihan tavallisilla sävyjen ja kontrastin säädöillä voi korostaa omaa näkemystään. On hyvä muistaa, että valokuva valehtelee aina enemmän kuin tuhat sanaa.

Abstraktioita etsimään

Vesi on kaikkien abstraktien aiheiden äiti. Sen heijastavuus ja elävyys eri tilanteissa tarjoavat äärettömästi mahdollisuuksia. Veden kuvaamisessa olennaisin asia on oikea valotusaika – kokeilu kannattaa! Talvella vesi muuttuu entistä kiintoisammaksi: lumi ja jää muodostavat kaikkialla tyylikkäitä ja uniikkeja kuvioita.

Kaikenlaisia pintoja kannattaa katsella “sillä silmällä”: aloittaa voi vaikka puiden rungoista ja uurteisista kallioista. Valon suunta ja väri vaikuttavat ratkaisevasti tekstuurin kuvauksellisuuteen. Valo – ja varjo – ovat aina tärkeä osa valokuvausta, mutta erityisesti taiteellisen vaikutelman luomisessa niiden rooli on hyvin keskeinen.

Lähikuvaus on hauskaa, sillä pienenpienet yksityiskohdat ovat monesti visuaalisesti jännittäviä. Luontokuvauksen klassikkoaiheita ovat kihokki ja karhunsammal; luova kuvaaja sommittelee rytmikkään valokuvan vaikkapa mädäntyneistä limanuljaskoista.

Vähän on paljon

Mitä vähemmän turhaa kuvassa on, sitä tehokkaampi siitä yleensä tulee. Karut maisemat auttavat minimalismin tavoittelijaa. Toisaalta sumuisena päivänä melkein mikä tahansa ympäristö kelpaa.

Talvella maisema muuttuu lähes mustavalkoiseksi, mikä luo edellytykset graafisille kuville. Vaikuttavimmat otokset saattavat syntyä esimerkiksi lumimyrskyssä, jolloin värejä on entistä niukemmin.

Luovaa kuvausta ei tarvitse rajoittaa pelkästään elottomiin kohteisiin. Esimerkiksi lintuja ei tarvitse kuvata välttämättä “lähikuvia sarjatulella” -periaatteella, vaan ne voivat esiintyä yhtä hyvin siluetteina aamu-usvassa tai varjoina kallioseinämää vasten.

Heilautuksia

Yleensä kamera pyritään pitämään kuvatessa mahdollisimman vakaana. Tahallinen heilautus voi kuitenkin johtaa mielenkiintoiseen lopputulokseen.

Panorointi – liikkuvan kohteen seuraaminen kameralla – tuottaa onnistuessaan näyttäviä kuvia: kohde piirtyy osittain terävänä ja taustalle tulee komeat vauhtiviivat. Metsäkuviin taas voi yrittää luoda salaperäistä tunnelmaa heilauttamalla kameraa pystysuunnassa. Sopiva valotusaika löytyy vain kokeilemalla.

Kameran onnistunut liikuttaminen kesken valotuksen vaatii runsaasti harjoittelua ja hyvää tuuria. Ero huippukuvan ja hutilaukauksen välillä on hiuksenhieno.

Kokeilu kannattaa

Tietenkään luontokuvausta ei voi jakaa jyrkästi dokumentti- ja taidekuvaukseen, sillä visuaalisuus on aina osa valokuvaa. Usein isoissa kilpailuissa menestyvät otokset, joissa luontokuvauksen tekninen, dokumentaarinen ja taiteellinen puoli yhdistyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Taiteellisen näkemyksen kehittäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin teknisen osaamisen. Perinteistä luontokuvaa arvostavankin on joskus hyvä katsoa tuttuja kohteita uudesta näkökulmasta, sillä vain rohkeasti kokeilemalla kuviin voi löytää tuoretta ilmettä.

Luettavaa: Antti Koli: Kuvaa luovasti lähiluonnossa

Kirjoittaja toimii Luonto-Liiton kuvakilpailun koordinaattorina ja arvostaa sekä perinteisiä että luovempia luontokuvia.

VINKKI: Osallistu Luonto-Liiton kuvakilpailuun!

Lue myös: Luontoa kuvaamaan! NL 2/2010

Tulen ja tuulen maa

Julkaistu: 12.5.2011

Teksti ja kuvat: Maija Taka

Parikymmenpäinen joukko maantieteen opiskelijoita yritti viikossa saada Islannista irti kaiken mahdollisen kokien vain murto-osan saaren taiasta. Rakkaus Islantiin ehti kuitenkin syttyä.

Islanti yllätti jatkuvasti. Vai tiesitkö, että Islanti on Euroopan suurimpia banaanintuottajia? Islannissa tuotetaan paljon sähköä geotermisellä energialla, joka kumpuaa maapallon kuoresta ja vaipasta. Islanti sijaitsee valtameren keskiselänteellä Atlantilla mannerlaattojen saumassa, jonne syntyy magmasta uutta merenpohjaa. Samalla Islanninkin pinta-ala kasvaa!

Islanti hyötyy valtavasti geotermisestä energiasta, jolla lämmitetään valtaosa kodeista ja käyttövedestä. Itse keitimme kananmunia kuumassa purossa ja kuulimme perinteestä valmistaa geotermistä leipää jättämällä leipätaikina astiassa maan alle yöksi. Taikina kypsyy yön aikana leiväksi, kun taas kananmunat valmistuivat puron pulinassa vartissa.

Geoterminen kuumuus oli Islannissa läsnä kaikkialla – taajaan maisemassa tuprusi vaaleaa vesihöyryä merkkinä kuumuudesta lähellä maanpintaa. Maastossa ei saanut poiketa polulta, jottei vahingossa astuisi kuumaan alta pettävään maahan.

Tulvat kylvävät tulivuorten tuhkaa

Toinen maisemaa hallitseva elementti ovat tulivuoret. Islannin olemassaolo on vulkanismin ansiota, joten myös tulivuoria on paljon. Itse tulivuorenpurkausten sijaan paikallisten uhkana purkauksissa ovat tulvat, jotka syntyvät kuuman purkauksen sulattaessa vuoren huipulta jäätä. Esimerkiksi viime kevään Eyjafjallajökullin purkausta seuranneet tulvat huuhtoivat lähialueille valtavia tuhkalasteja.

Vierailimme Ólafur Eggertssonin maatilalla Etelä-Islannissa tutustumassa Eyjafjallajökullin purkauksen jälkiin. Eggertssonin tila sijaitsee tulivuoren kupeessa ja tilalle huuhtoutui purkauksen myötä metreittäin tuhkaa, joka peitti alleen pellot ja rikkoi kuumavesiputkiston. Eggertssonin pelätessä peltojensa tuhoutuneen hän huomasikin kesällä yllätyksekseen pellon menestyvän tuhkan ravinteiden ansiosta.

Vikin kylän kupeessa Etelä-Islannissa rantaviiva on kulkenut satoja metrejä merelle päin purkaustulvien tuoman tuhkan vuoksi. Vanha rantatörmä, johon pari sataa vuotta sitten kiinnitettiin pursia, seisoo nyt yksinäisenä kaukana merestä. Rantaa peittää musta tuhka silmänkantamattomiin. Asukkaat toivovat uutta tulivuorenpurkausta ja tuhkakuormaa rannalle, jotta meri ei söisi rantaa ja kylää mukanaan.

Rentoa elämää Reykjavikissa

Reykjavik on kaupunkina pieni mutta lämmin. Lokakuun lopussa vanha kaupunki tuntui jo jouluisalta pikkupuoteineen ja villapaitaisine islantilaisineen. Kaupat sulkivat aikaisin ja ihmiset katosivat kotiin – tai paikallisiin maauimaloihin, missä altaissa pulppusi luonnostaan kuuma vesi. Islantilaiset tapaavat kokoontua uimaloihin ja rentoutua tuttujensa kanssa altaissa. Parin illan jälkeen olin aivan myyty islantilaisesta elämänmenosta.

Kaupunkikierroksella näimme paljon vanhoja katuja, havaitsimme pääministerin asuvan aivan muiden reykjavikilaisten seassa ja näimme Björkin mustan omakotitalon ikkunassa Muumi-verhot. Iltapäivällä kokeilimme islanninhevosten käyntiä, tölttiä. Pieni hevonen hyppyytti suomalaista ensikertalaista, mutta vei läpi hienojen maisemien hyvin tottuneesti.

Tutustuimme Thingvellirin kansallispuistoon, jossa valtameren keskiselänne lepää poikkeuksellisesti maanpinnalla. Alueella seisoessa voi siis nähdä toisella puolella Pohjois-Amerikan ja toisella Euraasian mannerlaatan. Laatat erkanevat toisistaan parin senttimetrin vuosivauhtia aiheuttaen koko maahan maanjäristyksiä. Kansallispuiston maisemaa rikkoivat lukuisat murrokset, kuin syvät haavat.

Nnnyt! Ei kun… nyt!

Geysir on kuuma lähde, joka ajoittain purkaa ilmoille kuumaa vettä. Tutustuimme aluksi lähteeseen, joka on antanut nimensä kaikille geysireille, mutta vietti jo vanhuuden rauhallisia päiviään. Sen sijaan vieressä velloi aktiivisia, jopa vilkkaita geysireita. Olisin voinut viettää koko päivän geysirin luona arvuutellen sen seuraavan purkauksen alkamista. Aikansa vettä vellottuaan aukko ampui korkean vesipatsaan suoraan ylöspäin. Uudestaan!

Navakasti puhaltavasta tuulesta välittämättä matkasimme Snaefellsnesin pieneen kalastajakylään ihastelemaan pyöreitä kiviä ja törmärannikoita. Huomasin myös, että puiden puuttuessa koirat leikkivät kivillä. Meitä ihmisiä sen sijaan hankaloitti vaikea kulku teräväsärmäisen laavan peittämässä maastossa.

Islannissa ei juuri kasva puita, joten tuuli on kaikkialla ja eläimistö on erilaista kuin metsissämme. Esimerkiksi lampaita vaelsi koko ajan maisemassa, milloin golfkentällä ja milloin ajotiellä.

Maidonvalkeaa vettä

Loppumatkasta tutustuimme kalankuivaamoon eli kenttään, missä puukehikoihin ripustetut kalanruodot kuivuivat ja levittivät ympäristöönsä pistävää hajua. Kuivatut kalat myydään Afrikkaan liemipohjaksi.

Päivän kruunasi pulikointi Blue Lagoonissa, joka seisoo lämpövoimalan kupeessa. Merivesi lämpiää maanalaisen kuumuuden ansiosta ja on paikoin todella kuumaa. Maidonvalkoinen vesi sisältää paljon mineraaleja ja on hyvin suolaista. Yllättäen valkoisen veden pohjalla oli pikimustaa pientä kivenmurua.

Tiesitkö, että islantilaisen sukunimi määräytyy aina hänen isänsä nimen mukaan? Esimerkiksi itse olisin Maija Pekkasdottir ja veljeni olisi Jukka Pekkasson. Näinpä islantilaisten puhelinluettelokin on järjestetty etunimien mukaan! Tämä on yksi niistä lukuisista asioista, joita islantilaiset haluavat vaalia ja varjella muun maailman vaikutukselta.

Linnunsulkia jäätyneellä lehdellä

Julkaistu: 12.5.2011

Milla Aalto

On sumuinen kevätaamu. Yöllä on ollut pakkasta ja pienet jääkukat ovat koristelleet maiseman. Nyt on hyvin valkoista. Huomaan pysähtyväni katselemaan kuivaa tammenlehteä, joka on pysynyt kiinni puun oksassa läpi talven. Elottoman käpristyneen lehden pinta on pikkuisten kimaltavien kiteiden peittämä. Ne ovat rakentaneet lehden täyteen kuvioita, sieviä linjoja, jotka piirtyvät tummalle taustalle terävinä mutta kuitenkin kovin hentoisina. Kuin linnunsulkia. Jäästä muodostuneita untuvia. Pysyn pitkän aikaa aloillani ihastelemassa luonnon tekemää taideteosta.

Me ihmiset teemme kuvataidetta monenlaisin keinoin, moniin eri tarkoituksiin. Haluamme luoda jotain kaunista, vaikuttavaa tai merkityksellistä. Haluamme ottaa kantaa; kertoa asioita, joita on vaikea kuvailla sanoin. Teemme sitä tarkoituksella, päämäärätietoisesti. Luonto taiteilee pelkästään sattumalta, eikä se (luultavasti) yritä kertoa mitään. Silti sen aikaansaamat teokset ovat ihmeellisen usein paljon lähempänä sitä, mihin me yritämme pyrkiä. Niitä voisi melkein sanoa täydellisiksi. Onko ihminen koskaan pystynyt tekemään mitään niin puhtaasti kaunista kuin sudenkorennon siivet tai hämähäkinseitti?

Luonnon tekemä taide on hyvin haurasta ja hetkellistä. Kukat lakastuvat ennen pitkää, jääkiteet sulavat ja hämähäkinseitti hajoaa kosketuksesta. Auringonlasku kestää vain hetken, eikä toista samanlaista enää tule. Muokatessaan ympäristöään ihminen usein tärvelee luonnon ainutlaatuisia luomuksia. Aikojen saatossa muovautuneet kalliot ja ikivanhat puutkaan eivät ole meiltä turvassa. Pystymme tuhoamaan niiden uniikin arkkitehtuurin hetkessä, emmekä välttämättä edes tiedosta, miten isosta asiasta on kysymys.

Kun kuvataiteilija istuu rannalla maalaamassa maisemaa tai valokuvaaja tallentaa auringonlaskun värit muistikortille, alun perin luonnon aikaansaamasta taiteesta tulee osa ihmisen tekemää taideteosta. Hetkellisestä ja helposti särkyvästä tulee pysyvää, sattumalta syntyneestä suunnitelmallisesti tuotettua. Kuvaksi taltioituna luonnon taideteos on nähtävissä myös niille, jotka eivät olleet paikalla teoksen syntymähetkellä, ja kuvaa voidaan ihailla, vaikka sen alkuperäistä kohdetta ei välttämättä enää olisi.

Kuvaan ei kuitenkaan voi sisällyttää kaikkea sitä, mitä luonnon synnyttämän kauneuden kohtaamiseen todellisuudessa sisältyy. Ainutkertainen hetki täytyy kokea olemalla itse läsnä, hengittämällä sitä.

Jos rakastat tähtikirkkaita täydenkuun öitä erämaassa nähtyäsi vain kuvia aiheesta, olet vielä matkan päässä todellisesta rakkaudesta.