Nuorten Luonto

Taidematkalla Suomessa

Julkaistu: 10.5.2011

Mustarinda yhdistää taidetta ja ekologiaa

Julkaistu: 10.5.2011

Teksti: Hanna Kaisa Hellsten

Kuva: Xavier Locquet-Vandenberghe

Hyrynsalmella Kainuussa sijaitsevan Mustarinda-talon ensimmäinen näyttely avattiin viime kesänä. Kyseessä on  taiteilijapariskunta Antti Majavan ja Alma Heikkilän hanke, jonka tarkoituksena on lähentää taidetta ja ekologiaa, erityisesti metsien suojeluun liittyviä kysymyksiä. Paljakan luonnonpuiston kupeessa sijaitsevassa entisessä koulurakennuksessa on useita ateljeetiloja kuvataiteilijoille, ja osa talosta on matkailukäytössä.

– Teemme paljon yhteistyötä ulkomaisten nykytaiteilijoiden kanssa, ja he ovat olleet vaikuttuneita vanhan metsän tarjoamasta ainutlaatuisesta ympäristöstä, Antti kertoo.
Antti on kuvataideakatemian tuntiopettaja ja sieltä valmistunut nykytaiteilija. Hän hyödyntää työskentelyssään ekokritiikin menetelmää, joka tutkii ihmisen ja luonnon suhdetta kulttuurin näkökulmasta.

– Koko Mustarindan perustamisajatuksena on kiinnittää huomiota siihen, miten sekä kulttuurinen että biologinen monimuotoisuus on ajettu ahtaalle. Pyrkimyksenämme on koota saman katon alle sekä taiteen, tieteen että luonnonsuojelun toimijoita pohtimaan uudenlaisia ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi, Majava toteaa.

Mustarinda-talon taustalla toimii Mustarinda-seura, jossa on mukana nuoria nykytaiteilijoita, ympäristötoimijoita sekä tutkijoita. Talon taiteilijaresidenssissä vierailee tänä vuonna lähes 30 taiteilijaa. Talossa on myös järjestetty erilaisia kursseja ja tapahtumia, ja viime syksynä Luonto-Liiton metsäryhmä kartoitti lähistön arvokkaita alueita.

Uusia näkökulmia metsiensuojeluun

Mustarinda-talon tekee erityiseksi sen sijainti Kainuulaisen metsäluonnon keskellä. – Rahoitamme toimintaamme osaksi luontomatkailun avulla. Pihaltamme lähtee latu, ja keväällä avaamme metsien kulttuurista merkitystä käsittelevän luontopolun, Majava kertoo.

Seura ei aio edistää moottoreihin perustuvaa turismia. – Aito luontomatkailu tarjoaa elämyksiä ilman, että ympäristö kärsii toiminnasta. Tällaista arvostetaan erityisesti Keski-Euroopassa, ja on ihmeellistä, ettei Kainuussa ole alettu tosissaan kehittämään upeisiin metsiin perustuvaa matkailua, Majava toteaa. Hän on  huolissaan alueen metsien tulevaisuudesta.

– Viimeisiä vanhoja metsäalueita hakataan, vaikka metsäteollisuudesta ei ole alueen talouden turvaajaksi. Samalla viedään mahdollisuudet luontomatkailuun ainakin seuraavan sadan vuoden ajaksi. Ihmiset hakevat elämyksiä, ja aidon erämaan tuntua on vaikeaa saavuttaa hakkuuaukeiden täplittämillä alueilla.

Metsät tarjoavat myös uudenlaista näkökulmaa taiteeseen. Luonnontilaisten alueiden muodot ja yksityiskohdat poikkeavat merkittävästi ihmisen kädenjäljestä, ja luonnon rakenteen ja toiminnan havainnoiminen voivat antaa myös tuoreita näkökulmia yhteiskuntaan.

– Lähtökohtanamme on vaalia alkuperäisyyttä sekä luonnon että paikalliskulttuurin osalta. Mustarindakin on vanha karhusta käytetty kiertoilmaus, joka esiintyy paikallisessa karttanimistössä, Majava kertoo.

Vaihtoehtoja luomassa

Vetäytymisen tarve on kautta historian saattanut taiteilijoita ja ajattelijoita luonnon helmaan. Eräs Mustarindan esikuvista on Yhdysvalloissa 1940- ja 1950 -luvuilla toiminut Black Mountain College. Pohjois-Carolinan maaseudulla sijainnut college muodosti eristyksissä kehittyvän taideyhteisön, jossa eri alojen toimijat kehittivät uudenlaisia, poikkitieteellisiä avauksia. Vaikutus näkyi sotien jälkeisessä taiteessa ja jopa popkulttuurissa.

Majava toivoo, että eri alojen luova yhdistäminen voisi tuoda uusia lähestymistapoja kuvataiteeseen.

– Kuvataiteen perusopintoihin kuuluu ihmisen anatomian opiskelu. Mielestäni olisi aivan yhtä tärkeää opiskella luontoa, ja tutustua myös ihmistä ympäröivien organismien toimintaan. Kuvataide on tyypillisesti ihmiskeskeistä, ja ympäristön ja ekologian teemojen nostaminen tärkeäksi teemaksi on mielestäni välttämätöntä, Majava toteaa.

Ympäristö inspiroi

Taiteilija Elina Tuhkasen työskentely Mustarindassa on alkanut kansainvälisissä merkeissä. – Residenssissä on ollut samaan aikaan kanssani hollantilainen ja japanilainen taiteilija, ja ensi viikolla tänne saapuu kaksi suomalaista, hän kertoo.

Mustarindaan Tuhkanen tutustui ensimmäistä kertaa kuvataideakatemian kurssilla ja on sitä kautta tullut mukaan Mustarinda-seuraan. Hän on aiemmin opiskellut taiteen ohella ekologiaa. Tällä hetkellä hän hyödyntää työssään Mustarindan ympäristöä.

– Parhaillaan rakennan teosta, jonka elementteinä ovat pihalla kulkeva latu, vanhat sukset ja ullakkogallerian rakentamisesta syntyvä kierrätysmateriaali, Tuhkanen kertoo.

Tuhkanen aikoo olla Mustarindassa vappuun asti. Siinä vaiheessa hiihtokausi Paljakanvaaralla on luultavasti jo ohi.

Lumpusta loistoleningiksi

Julkaistu: 10.5.2011

Teksti ja kuva Emilia Raunio

Lattialle on levitetty monimuotoisia, erivärisiä kankaita ja vaatteita. Vielä pari päivää sitten vaatteet olivat matkalla polttouuniin, mutta vikkelät vaatesuunnittelijat noutivat ne tapansa mukaan talteen ennen kuumaa käsittelyä.

Vuosittain Fida kerää arviolta noin 700 000 kiloa vaatteita kehitysmaihin vietäväksi ja myymälöihinsä myytäväksi. Kaikki eivät pääse myyntiin saakka. Vaatteista lähes viidennes päätyy polttouuniin. Myymälöiden kiihtyvät sesongit ja kertakäyttökulttuuri ovat riistäytyneet käsistä. Remake Design pelastaa polttouuniin tuomittuja vaatteita ja loihtii niistä tyylikkäitä, persoonallisia luomuksia.

Toisen lumppu on toisen aarre

Myymälän alakerran kellarissa hyrisevät ompelukoneet ja teepannu pulputtaa. Viime viikolla uusi lasti vanhoja vaatteita on haettu uudelleenmuokattavaksi. Pienilläkin toimenpiteillä vaatesuunnittelija saa ihmeitä aikaan. Vain mielikuvitus on rajana.

Yksi Remake Designin perustajista, Mirjami Malleus-Lemettinen, on leikannut vanhan mummoleningin kahtia ja asettanut sen mallinuken päälle.

– Vaatteen luominen lähtee tyhjästä. Ei saa ajatella liikaa eikä kuunnella epäilyksen ääniä, opastaa Mirjami vaatekasojen joukossa istuvia vaatesuunnittelijoita.

– Harvemmin vaatetta tarvitsee purkaa. Leikkaaminen sen sijaan on suositeltavaa, Mirjami jatkaa. Kymmenessä minuutissa kaapumaisesta mammamekosta on valmistunut kauniisti leikattu leninki.

– Ylijäämää vaatteesta ei jää, sillä loppumateriaalista voi tehdä vaikka hiuspannan tai laukun, joka sopii vaatteeseen, Mirjami vinkkaa.

Remakessa kaksi vuotta sitten harjoittelijana aloittanut Päivi Leino on jo kokenut remakelainen ja on valinnut muokattavakseen harmaan puuvillapaidan. Päivän käsittelyn jälkeen tanttamaisesta kaavusta on loihdittu jännittäviä yksityiskohtia kantava tunika.

– Ylijäämää ei jäänyt, hihakankaista tein taskut, Päivi kertoo.

Muokkaukseen meni yksi työpäivä. Polttouunista pelastettu vaate sai uuden elämän, ja pian tunika erottuu Hakaniemen hulinassa edukseen jonkun onnellisen päällä.

Musiikki herättää ja parantaa

Julkaistu: 10.5.2011

Muusikko, laulaja ja lauluntekijä Tuija Rantalainen hakee monen muun tapaan musiikista iloa, lohtua ja voimaa.  – Huomaan itsekin usein alkavani hyräillä vaikean paikan tullen. Musiikki auttaa vaikeuksissa ja aukoo solmukohtia tiukoissa paikoissa, Tuija toteaa.

Lempeää vaikuttamista

Ruokolahdelta kotoisin oleva musiikintekijä on tehnyt lauluja viimeisen kymmenen vuoden ajan. Pianonsoiton opettaminen ei vastavalmistuneelle Tuijalle riittänyt, vaan laulaminen tuli luonnollisena osana mukaan muusikon arkeen. Esikoisalbumi ilmestyi 2007 ja lastenlevy Vahtikoiran vapaapäivä viime syksynä.

Musiikki on lempeä tapa vaikuttaa ja muuttaa elämänpiiriä.

– Olen yrittänyt joskus tehdä laulun jostain yhteiskunnan epäkohdasta, mutta ei se niin vain luonnistunut. Laulu tulee ajallaan ja omalla painollaan. Lähden liikkeelle tavallisista ja arkisista asioista, Tuija pohtii. Kenties juuri siksi hänen lauluihinsa on helppo samaistua ja ihastua.

– Luonto on ollut minulle aina hyvin tärkeä, ja musiikki on hyvä keino vaikuttaa ja herättää myös muita ajattelemaan.

Vahtikoira Veikon matkassa kuulija pääsee ihmettelemään nykyajan nopeaa elämänrytmiä ja muita elämän tärkeitä kysymyksiä. – Lastenmusiikki ei saa aliarvioida kuulijaa, Tuija painottaa.

Lauluntekijä saa tehdä omanlaistaan musiikkia ilman ulkoisia paineita. Omakustanne antaa siihen mahdollisuudet.

– Levyä tehtiin kirpparimeiningillä, mikä sopi meille loistavasti, Tuija naurahtaa. – Ruohonjuuritasolla tapahtuvat  mielenkiintoisimmat asiat, niin myös musiikkialalla.

Laulu lääkitsee mieltä

Musiikki on oiva väline mielen lääkitsemiseen. Musiikki luo kohteessaan mielihyvää ja välittää tunteita ja ajatuksia. Se voi myös tuoda apua ahdistukseen tai mielen ailahteluihin.

– Olen havainnut omakohtaisesti, että kun omaan maailmaan uppoutuneelle vanhukselle lauletaan ja soitetaan musiikkia, tapahtuu pieniä ihmeitä ja heräämisiä. Lauluhetki voi olla viikon kohokohta.

Kiireinen elämänrytmi on tuttua muusikolle. Kova tahti näkyy myös kouluissa. Mahdetaanko musiikintunneilla enää laulaa laisinkaan?

– Haluaisin kannustaa positiivisen palautteen antamiseen, sillä meillä kiinnitetään yleensä huomio siihen, mitä ei vielä osata. Kun herkkää mieltä loukataan, voi laulu loppua kokonaan, Tuija harmittelee.

Musiikkiharrastuksesta haaveilevia nuoria Tuija kannustaa aloittamaan työtä pelkäämättä.

– Kun haluaa jotain kovasti, on annettava aikaa ja oltava uskoa. Unelman eteen on uskallettava tehdä töitä.

Tuijan aurinkoisesti alkanut vuosi vierähtää musiikkia tehden ja Vahtikoira Veikon kanssa keikkaillen. Matkallaan parivaljakko tuo elämyksiä monen kuulijan elämään – vaikuttaen ruohonjuuritasolla, siellä missä jännittävimmät asiat tapahtuvat.

IHMEELLINEN MAA

Anja Erämaja

Maa ihmeellinen maa,

siellä valaan laulu soi

siellä kuuta jumaloi

susi laumassansa näin

auuu ihmeellinen maa

jossa aallot rantaan lyö

jossain levoton on yö

lapsi syntyy parkaisee!

Maa ihmeellinen maa

ahven nukkuu alla jään

mustalintu painaa pään

lehtikuusen latvukseen

Oi ihmeellinen maa

jossain aamu jossain yö

joku murojansa syö

joku leipää jonottaa

joku lottovoiton saa

joku tornin rakentaa

ruohokin se kurkottaa

ja kukat pensaat ylöspäin

joukossa ja yksittäin

juurista ne voiman saa

ja maa pitää huolen lapsistaan

ei ne putoa ne vaan vapaalipuin matkustaa

kun maa kiertää radallaan

auringon ympäri matkustaa pieninkin kehdossaan

Maa ihmeellinen maa

joku kääntää kylkeään

joku etsii itseään

peilistä ja huokaisee

Oi ihmeellinen maa

joku töistä myöhästyy

pihalla kun hämmästyy

irtoo puusta omena

ei avaruuteen katoa

ei mikään koskaan katoa

kaikki kiertää vuorollaan

nousee krookus mullasta

ja lapsi pihanurmella

ottaa ensiaskeltaan

ja maa pitää huolen lapsistaan…

Rakkauden evoluutio

Julkaistu: 10.2.2011

Teksti Jutta Setälä, kuvat Emilia Nypelö

Mikä saa ihmisen etsimään kumppania ja hankkimaan lapsia? Entä mikä saa meidät tuntemaan kiintymystä ja jopa rakkautta puolisoamme kohtaan? Perimmäinen syy saattaa löytyä geeneistämme.

Geenien tärkeimpänä tavoitteena on lisääntyä ja siirtyä seuraavaan sukupolveen. Ne saavuttavat päämääränsä vain, kun ihminen parittelee vastakkaista sukupuolta olevan kumppanin kanssa ja saa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, jotka taas löytävät sopivat puolisot ja lisääntyvät ja niin edelleen. Ovatko suuret tunteet, kuten rakkaus ja mustasukkaisuus vain evoluution kehittämiä juonia päästä päämääräänsä? Kuinka paljon geenimme oikeastaan vaikuttavat siihen, että rakastumme?

Sen oikean etsintä

Tavallinen tarina, poika tapaa tytön ja he rakastuvat toisiinsa. Poika sanoo rakastuneensa ensi silmäyksellä. Tytön mielestä poika on se oikea. Sen vain tuntee, tyttö selittää. Miksi juuri he kokevat olevansa luotuja toisilleen? Miksi kuka tahansa ei ole se oikea?

Ihmisen geenit ovat kaukonäköisiä. Niille ei riitä, että ihminen parittelee, vaan ne tähtäävät mahdollisimman onnistuneeseen parinvalintaan. Geenit haluavat varmistaa, että parittelusta syntyy varmasti lisääntymiskelpoisia jälkeläisiä. Suuret tunteet ovat ehkä kehittyneet esihistoriallisella ajalla auttamaan parinvalintaan liittyvien ongelmien ratkaisussa.

Ihastumisen ja rakastumisen tunteet sekä seksuaalinen kiinnostus saattavat olla evoluution kehittämä nerokas juoni, jonka tarkoituksena on turvata yksilön ja hänen geeniensä lisääntymistä geenien kannalta sopivan puolisoehdokkaan osuttua kohdalle. Ehkä siksi rakastumista ei aina osaa selittää tai perustella, puoliso vain tuntuu oikealta.

Ah, hän on niin kaunis!

Mihin vastakkaisessa sukupuolessa ihastutaan, jos geenit saavat sen päättää? Tyttö on pojan mielestä kaunis. Tytöllä on pitkät hiukset ja vihreät silmät. Tyttö pitää pojan urheilullisuudesta eikä hän voi vastustaa pojan hymyä.

Evoluution tavoitteena ei ole ollut varmistaa onnellista elämää, vaan onnistunut lisääntyminen. Siksi geenit ohjaavat meitä viehättymään miellyttävästä ulkomuodosta. Kaunis ulkonäkö ei kerro, kuinka sopuisaa parin yhteiselämä tulee olemaan, mutta se paljastaa jotain terveydestä, hedelmällisyydestä ja sopivista geeneistä. Geenien tehtävä on ohjata meitä löytämään mahdollisimman lisääntymiskykyinen puoliso. Miehet pysyvät hedelmällisinä varhaisteinistä vanhukseksi asti, mutta naisten kohdalla kannattaa olla tarkempi.

Saattaakin olla juuri geenien syytä, että kaunis ja nuorekas ulkonäkö vetoaa erityisesti miehiin. Miehet eivät pysty kantamaan, synnyttämään tai imettämään lasta, joten esihistoriallisen ajan ihmiskoiraiden kannatti kumppania valitessa varmistaa, että naaras on hedelmällisessä iässä ja terve. Nuoresta iästä kertoi sileä iho ja pitkät hiukset olivat merkki hyvästä terveydestä. Isot rinnat todistivat, että nainen ei ole nälkiintynyt. Miehen kannatti myös pitää huoli siitä, ettei nainen jo kanna lasta toiselle miehelle ja hoikka vyötärö oli tästä näkyvin todiste.

Jokaiselle stereotyyppiselle kauneusihanteelle tuntuu löytyvän selitys evoluutiosta. Onko geeneillä todella näin suuri merkitys siihen, mitä pidetään kauniina ja seksikkäänä?

Elämän tärkein valinta

Poika saa tytön nauramaan. Hänen mielestään tyttö on hellä ja suloinen. Tytön mielestä pojasta tulee jonain päivänä hyvä isä.

Valitessamme kumppania itsellemme, valitsemme samalla vastapareja omille geeneillemme ja geenejä jälkeläisillemme. Siksi sopivan kumppanin valitseminen on niin monimutkainen tehtävä ja haluamme löytää juuri sen oikean.

Onneksi ulkonäön lisäksi myös sisäisellä kauneudella on väliä evoluution kannalta. Geenien tavoitteena ei kuitenkaan ole onnellinen parisuhde, vaan hoivan, suojan ja ravinnon varmistaminen jälkikasvulle. Ehkäpä siksi molemmat sukupuolet etsivät kilttejä, älykkäitä ja rakastavia kumppaneita.

Rakastatko myötä- ja vastamäessä?

Tyttö ja poika ovat seurustelleet vasta vuoden, mutta he aikovat olla yhdessä ikuisesti. Ostamme yhteisen asunnon ja menemme naimisiin, poika suunnittelee yhteistä tulevaisuutta. 80-vuotiaina kävelemme käsikädessä vanhainkodin käytävillä, tyttö haaveilee.

Miten geenit suhtautuvat vakituiseen parisuhteeseen? Jos miehen tärkein tehtävä on siittää mahdollisimman monta jälkeläistä, hänen ei kannata sitoutua vain yhteen naiseen. On kuitenkin todisteita siitä, että evoluutio suosii yhteishuoltajuutta. Kun molemmat vanhemmat sitoutuvat toisiinsa ja syntyvään jälkeläiseen, lapsen selviytymismahdollisuudet parantuvat. Vastasyntyneet ihmislapset ovat avuttomia ja vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Esihistoriallisen ajan synnyttäjä ja imettävä äiti ei pystynyt metsästämään ja hankkimaan ruokaa, joten miehestä oli apua ja turvaa. Jälkeläisen selviytyminen on aina ollut myös isän ja tämän geenien etu.

Esihistoriallisella ajalla kysyntä uskollisille ihmiskoiraille oli suuri. Ihmisnaaraat etsivät merkkejä sitoutumisesta ja vain uskollisuuttaan ja uhrautuvuuttaan vakuuttavat koiraat pääsivät lisääntymään. Tästä syystä evoluutio on ilmeisesti saanut miehet rakastumaan keskimäärin naista nopeammin. Toisaalta esihistoriallisten ihmiskoiraiden arvostamat ominaisuudet, kuten nuoruus ja ulkonäkö ovat nopeammin arvioitavissa kuin uskollisuus ja luotettavuus.

Luonnon ehkä nerokkain juoni saada puolisot pysymään yhdessä oli piilottaa ihmisnaaraiden ovulaatio eli munasolun irtoaminen. Kun kumpikaan, ei nainen eikä mies tiennyt, milloin hedelmöitys tapahtuu, heidän oli kannattavaa pysyä yhdessä ja paritella säännöllisesti. Vain näin mies saattoi olla varma, että syntyvä jälkeläinen oli hänen omansa. Samoihin aikoihin seksistä tuli nautinnollista ja sitä alettiin harrastaa muilta salassa. Yhdynnän tarkoituksena ei enää ollut ainoastaan hedelmöittäminen vaan uskollisuuden, luottamuksen ja rakkauden osoittaminen.

Mustasukkaiset geenit

Poika on mustasukkainen, kun tyttö lähtee juhlimaan ystäviensä kanssa. Tyttöäkin joskus harmittaa, kun poika juttelee entisen tyttöystävänsä kanssa. Mustasukkaisuus aiheuttaa välillä riitoja, mutta niistä selvitään.

Rakkaudeksi kutsumamme tunteen tarkoituksena saattaa olla ollut muodostaa vakituinen parisuhde. Parinvalinta ei kuitenkaan ole ohi, kun kumppani on löydetty. Tässä suhteessa esihistoriallinen aika muistutti meidän aikaamme. Rakkauden lisäksi kumppanin syrjähyppyjä estämään ja parisuhdetta suojelemaan onkin ehkä kehittynyt mustasukkaisuus.

Evoluution näkökulmasta miesten ja naisten mustasukkaisuuden täytyy olla erilaista, koska heillä on erilaiset tarpeet parisuhteelle. Esihistoriallisen ihmiskoiraan geenien kannalta pahin uskottomuuden muoto oli puolison seksuaalinen uskottomuus. Mikäli nainen oli paritellut vieraan miehen kanssa, puoliso ei voinut olla varma isyydestään. Hän riskeerasi vuosikausien investoinnit vieraan koiraan jälkeläiseen.

Nainen sen sijaan voi aina olla varma, että jälkeläinen on hänen omansa. Niinpä esihistoriallinen ihmisnaaras piti pahempana uhkana sitä, että hänen puolisonsa sitoutuisi toiseen naiseen ja tämän jälkeläisiin. Tällöin oli vaarana, että naaras menettäisi oman koiraansa tarjoamat resurssit itseltään ja lapsiltaan.

Geenit vastaan kondomit

Jos tyttö ja poika olisivat tavanneet ja rakastuneet esihistoriallisella ajalla, tyttö olisi todennäköisesti tullut jo raskaaksi ja synnyttänyt lapsen. Pojan täytyisi metsästää ja hankkia ruokaa sillä välin kun tyttö hoitaisi kotona lasta.

Vaikka geenit ovat olleet kaukonäköisiä, niillä ei kuitenkaan ole ollut ennustajan lahjoja. Ne eivät ole osanneet ottaa huomioon nykyajan tehokkaita ehkäisymenetelmiä tai sitä, kuinka hyvin lajimme pääsi selville lisääntymisfysiologiastaan. Siispä tyttö ei vielä olekaan raskaana, vaan opiskelee matematiikkaa yliopistossa. Poika valmistuu pian sairaanhoitajaksi. Tyttö aikoo opiskella vielä monta vuotta, jonka jälkeen hän haluaa löytää hyvän työpaikan. Lapsille ei ole vielä aikaa.

Pystymmekö sittenkin vastustamaan geeniemme halua lisääntyä? Vai keksivätkö geenimme taas uuden, vielä nerokkaamman juonen huijata meitä?

Lähde:

Osmo Tammisalo 2005: Rakkauden evoluutio. Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita.

Intohimona sarjakuva

Julkaistu: 10.2.2011

Teksti ja kuva Emilia Pippola

Sarjakuvapiirtäjä-kuvittaja-graafikko Milla Paloniemi puolustaa eläinten oikeuksia ja rakastaa piirtämistä, sarjakuvahahmojaan, valaita sekä kolmea lemmikkiään: koiraa, kissaa ja poikaystävää.

Helsingin Ala-Malmi on joulukuisena maanantaina kaunis. Puut notkuvat lumisina, aurinko pilkistelee. Sarjakuvapiirtäjä Milla Paloniemen ruskea puutalo häämöttää lumikinosten takaa. Millan lisäksi ovelle vastaan tassuttelevat Veera-koira sekä Monni-kissa. Eteisessä törmään vielä talon neljänteen asukkiin: Millan poikaystävään Jussiin.

Kohta istumme värikkäässä olohuoneessa höyryävät teekupit käsissämme. Pöydällä lojuu Millan toimittama uunituore vegaaninen Sarjakuvakeittokirja. Milla on juuri palannut Itä-Suomen kiertueelta, kaksi siilikirjaa on työn alla, blogi päivittyy tiuhaan tahtiin ja muitakin rautoja on tulessa.

– Kirjat pitäisi saada helmikuuksi valmiiksi. Olen jo nyt myöhässä, mutta kiirettä ei ole, kun sitä ei ajattele, Milla toteaa.

Tarinankertoja pienestä pitäen

Jalasjärveltä kotoisin oleva 27-vuotias Milla on parhaiten tunnettu Kiroileva siili -sarjakuvastaan. Ensimmäisen siilikirjan hän teki graafisen suunnittelun opintojen lopputyönä. Suositun siilisarjakuvan lisäksi Milla tekee paljon muutakin.

– En kerta kaikkiaan halua piirtää vain yhtä sarjista, kun useaan samanaikaiseen projektiin kerran on mahdollisuus. Sarjakuvien lisäksi teen myös logoja ja taittoja, mutta ne eivät ole päätyöni, Milla kertoo.

Sarjakuva on kiinnostanut Millaa aina. Jo viisivuotiaana hän täytti vihkoja tarinoilla.

– En varsinaisesti ole valinnut sarjakuvaa. Mun on vain ollut pakko tehdä niitä. Enkä malta pysähtyä yhteen kuvaan. Kaikella on oltava tarina.

Milla löytää aiheita ja inspiraatiota mistä vain, ja tekeminen innostaa tekemään aina vain lisää.

– Kun pitää silmät auki eikä aseta itselleen liikaa paineita, into välittyy kuvaan. Luulen, että se on valttini – en yritä liikaa, Milla pohtii.

Lumoavat valaat

Milla on mukana Luonto-Liiton Salakaadot seis -kampanjassa, jonka inspiroimana syntyi sarjakuva isosta pahasta sudesta. Aiemmin hän on tehnyt Luonto-Liitolle siili-aiheisia sarjakuvakortteja Itämeren suojeluun. Milla haluaa vaikuttaa sarjakuvillaan – jatkuvasti enemmän ja varsinkin eläinten oikeuksien puolesta.

– Kiroileva siili oli aluksi hauskanpitoa, mutta pikkuhiljaa siiliinkin on alkanut tulla omaa arvomaailmaani mukaan.

Luonto ja eläimet ovat aina olleet Millan sarjakuvien aiheina. Eläimistä valaat ovat hänen intohimonsa. Hän on nähnyt valaita kolme kertaa ja yrittänyt piirtääkin niitä.

– Valaat ovat mystisiä. Niistä ei tiedetä hirveästi, ja niillä on omanlaisensa maailma. Varsinkin miekkavalailla on omat sosiaaliset ympyrät. Ne ovat myös tosi fiksuja: käyttävät omaa kieltä ja niillä on eri kulttuureja.

Kettu ja minä

Millan tekemisiin voi helposti tutustua hänen omaelämänkerrallisessa sarjakuvablogissaan ja nettisivuillaan. Painetuista teoksistaan hän suosittelee Kettu ja minä -kirjaa.

– Toivoisin, että jokainen ostaisi kettukirjani omakseen. Siitä tulee valmis vasta, kun sinne on pistänyt omia ajatuksia väliin.

Sarjakuvan tekemisestä haaveilevia nuoria Milla kannustaa unohtamaan paineet.

– Sarjakuvaan ei ole olemassa sääntöjä. Voi kokeilla mitä tekniikkaa tahansa, eikä kalliita välineitä tarvita. Inspiraatiota voi hakea arjen asioista. Sarjakuvan ei tarvitse olla hauskaa! Myös vakavia ja koskettavia asioita voi kertoa sarjakuvan keinoin.

Linkit

► norpatti.sarjakuvablogit.com

► www.norpatti.fi

► www.kiroilevasiili.fi