Nuorten Luonto

Tulevaisuus on vaihtoehtojen kirjoa

Julkaistu: 30.11.2010

Tuuli Turtola

Kuva Patrik Johansson

Kautta aikain ihmisiä on kiinnostanut nähdä tulevaisuuteen. Tulevaa on ennustettu ja ennustetaan milloin eläinten, planeettojen asentojen, numeroiden kuin unien, ja jopa teenlehtien avulla.

Tulevaisuudentutkimuskin kuulostaa äkkiseltään lähes science fictionilta. Kuinka sellaista voi ylipäätään tutkia, mitä ei ole vielä olemassakaan?

– Tulevaisuudentutkimus ei ole mitään kristallipalloon katsomista. Tulevaisuudentutkimus on tiedonala, joka nykyisin pyrkii olemaan myös oma tieteenalansa, ja se pysyy täysin erillään esimerkiksi astrologiasta, kertoo Sirkka Heinonen.

Heinonen toimii Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen professorina. Tutkimuskeskus on organisoinut Tulevaisuudentutkimuksen Verkostoakatemian, jonka kautta yhdeksässä yliopistossa ja korkeakoulussa annetaan alan opetusta.

Tulevaisuudentutkimus selvittää yhteiskunnallisten ilmiöiden mahdollisia, todennäköisiä, toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuskuvia. Kaikista muista tieteenaloista tulevaisuudentutkimus poikkeaa siinä, että tulevaisuustietoa ei voida testata nykyhetkessä, koska se ei ole vielä tapahtunut.

Tulevaisuudentutkijat eivät ole mitään selvännäkijöitä, vaan tyypillisesti heillä on esimerkiksi yhteiskunnallinen, humanistinen, taloudellinen tai taideteollinen koulutus. Varsinaisia tulevaisuusennustuksia tekevät usein muut kuin tulevaisuudentutkijat itse.

Mahdollisia maailmoja

Hieman yllättäen tulevaisuudentutkimuksen perusideana on, että tulevaisuutta ei voi ennustaa, jolloin myöskään tarkkoja ennusteita ei voi tehdä. Ei ole myöskään vain yhtä tulevaisuutta, vaan tulevaisuus on vaihtoehtojen kirjo, joista jotkut osat totetuvat. Lisäksi tulevaisuuteen voi vaikuttaa, sillä tulevaisuus tehdään nykyhetken valinnoilla ja päätöksillä, Heinonen selvittää.

– Tulevaisuutta ei voi täsmällisesti mitata ja siksi sitä ei myöskään tarkkaan ennusteta, vaan ennakoidaan eli luodataan mahdollisia maailmoja, Heinonen sanoo.

Tulevaisuus sinänsä on vaikeasti määriteltävä käsite, toisaalta tulevaisuutta on kaikki aika tästä eteenpäin. Kuinka pitkälle tulevaisuutta voi ennustaa?

– Tulevaisuudentutkimuksen aikajänne voi olla hyvinkin pitkä, jopa satoja vuosia. Tyypillisesti se on kuitenkin 15–40 vuotta. Esimerkiksi hallituksen uusin tulevaisuusselonteko eduskunnalle energia-ja ilmastopoliittisista asioista tähtää vuoteen 2050 saakka.

Heinosen mukaan jälkikäteen voidaan arvioida, ovatko ennusteet tai ennakoinnit osuneet kohdalleen.

– On kuitenkin huomattava, että myös toteutumatta jäänyt tulevaisuuskuva on tärkeä silloin, jos kyseessä on ollut negatiivinen kehityskulku, joka onkin saatu ehkäistyä tai hillittyä juuri tuon tulevaisuusnäkemyksen esittämisellä.

Astrologiakaan ei ennusta tulevaa

Horoskoopeissa on kumma vetovoima. Kaikki niitä lukevat ja silti kukaan ei tunnusta uskovansa niihin!
Astrologia perustuu uskomukseen, että auringosta, kuusta ja planeetoista maahan virtaava energia vaikuttaa niin elolliseen kuin elottomaankin luontoon.

– Astrologiaa käytetään yritysten, valtioiden ja yksityisten ihmisten ajanlaadun tutkimiseen. Jotkut astrologit ovat perehtyneet myös luonnonilmiöiden ennakoimiseen, astrologi Seppo Tanhua kertoo.

Älä pelästy, jos horoskooppi ennustaa jotain epämiellyttävää. Nykyisen astrologisen käsityksen mukaan ihmisen kohtalo ei ole ennalta määrätty, ja toisaalta horoskooppeja voivat kirjoittaa astrologiaan perehtymättömät henkilötkin.

– Astrologian tai minkään muunkaan menetelmän avulla ei voi ”ennustaa” tulevaisuutta. Pikemminkin sen avulla voi ymmärtää menossa olevaa aikaa hiukan paremmin.

Astrologiassa uskotaan, että avaruudesta virtaava energia ainoastaan vaikuttaa niihin yksilöllisiin ominaisuuksiin, joiden puitteissa ihminen toimii. Loppujen lopuksi ihminen kuitenkin luo itse oman elämänsä ja tulevaisuutensa.

Vaikuttaa siltä, ettei millään menetelmällä voi varmuudella raottaa tulevaisuuden verhoa – mikä ehkä onkin hyvä asia.

Naiivin naisen tulevaisuuspohdintaa

Julkaistu: 30.11.2010

Johanna Jämsä

Minä en ajattele tulevaisuutta.

Olen saanut huomata, että hetkessä elävä ja huoleton ihminen saa helposti naiivin ja vastuuttoman ihmisen maineen. Silti olen ehdottomasti sitä mieltä, että elämästä nauttii eniten keskittymällä nykyhetkeen. Aina en kuitenkaan ole ollut näin vastuuton.

Joskus tapanani oli suunnitella paljon ja luoda kuvia tulevasta. Mietin polkuani eteenpäin ja kävin juoksemassa tienviittoja valmiiksi paikoilleen, että osaisin sitten tehdä oikean valinnan risteyksen tullessa tielleni.

Silloin en vielä ymmärtänyt, kuinka nopeasti ihminen muuttuu, jos muutokselle uskaltaa antaa tilaa. Vielä nykyäänkin huomaan törmääväni polullani entisen – tulevaisuuteen tähtäävän – itseni rakkaudella asettelemiin, jo sammaleen peittämiin tienviittoihin. Niiden sanoma on lähes poikkeuksetta auttamattoman vanhentunut. Voi olla myös, etten enää edes ymmärrä, mitä kyltissä lukee. Olen saattanut ottaa jo kokonaan uuden kielen käyttöön.

Kaikki muuttuu. Sanotaan, että vain muutos on ikuista. Nykyään pidetään oletusarvona, että ihmiset tähyilevät pitkälle tulevaisuuteen. Teemme ei vain viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmia, vaan ennustamme ja mallinnamme esimerkiksi ilmaston muuttumista tuhansia vuosia eteenpäin. Asetamme itsemme vastuuseen paljosta: ympäristön tilasta, lastemme tulevaisuudesta, urastamme, ystävyyssuhteiden kestämisestä…

Vastuu tuntuukin olevan taikasana, joka saa meidät luopumaan nykyhetkestä. Ja kuitenkin, elämä on nyt. Tässä sinulle hyvin vastuuton ehdotus: luota elämään. Valmiiksi tallattuja polkuja on ehkä helpompi kulkea, mutta elämän ihmeellisyys aukeaa todella vasta, kun eläytyy täysin tähän hetkeen. Tee päätökset sydämelläsi risteyksen tullessa vastaan. Uskalla olla kyltittämättä polkuasi valmiiksi.

Metsän kuninkaan monet kasvot

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Jutta Setälä
Kuva: Antti Leinonen

Suomalaisilla on aina ollut erityinen suhde karhuun. Karhun monimerkityksellisyys kiehtoo: Se on Suomen kansalliseläin ja kunnioitettu metsän kuningas, mutta myös pelätty petoeläin. Samalla se on myös rakastettu eläinsatujen hahmo ja turvaa tuova pehmonalle.

Vaikka karhujen ja ihmisten elinpiirit eivät nykyisin usein törmää, karhu on löytänyt tiensä metsien siimeksistä suomalaisten jokapäiväiseen arkeen: Tiekarhu auraa katumme lumesta ja maksamattomasta laskusta meille lähetetään karhukirje. Hiihdämme Kontio-merkkisillä suksilla, keitämme aamupuuroa Nalle-hiutaleista ja juomme Karhu-saunakaljan. Karhu merkitsee suomalaisille paljon muutakin kuin eläintä. Missä piilee karhujen viehätys ja mitä karhu merkitsee? Karhun vuosi -näyttely museokeskus Vapriikissa Tampereella johdattelee kävijät karhumetsään ja paljastaa, mitä muinaiset suomalaiset ovat uskoneet karhujen olevan ja minkälaisia merkityksiä he ovat niille antaneet.

Karhunpalvonnasta uskomuksiin

Suomessa karhua on kunnioitettu ja kohdeltu muista eläimistä poikkeavalla tavalla kivikaudelta vielä 1800-luvulle asti. Metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä eläneet Suomen varhaisimmat asukkaat palvoivat karhua jumalana ja esi-isänään. Ennen kristinuskon tuloa suomalaisten ajanlasku perustui vuotuiskiertoon ja aikaa laskettiin muun muassa karhun talviunen, keväisen heräämisen ja uudelleen maata panemisen mukaan. Metsän piirissä eläneiden suomalaisten oli otettava huomioon karhun liikkeet ja käyttäytyminen. Karhu määritti siis paljon ihmisten elämää.

Kun suomalaiset alkoivat saada elantonsa karjankasvatuksesta ja maanviljelystä, karhua ei enää haluttu ihmisten läheisyyteen. Karhuihin liitettiin kuitenkin edelleen uskomuksia, ja ihmisten ja karhujen rinnakkaiselo vaati erilaisten yhteisön elinvoimaa lisäävien ja vaaroja torjuvien karhumenojen noudattamista. Kristinusko korvasi karhuvuoden tärkeät päivät pyhimysten merkkipäivillä, mutta monella pyhäpäivällä on muinaiseen karhukulttiin perustuva tausta. Esimerkiksi joulunalusaikana 21.–24.12. vietettiin karhun pesäpäiviä, jolloin aurinko oli kolme päivää pesässä eli päivä ei pidentynyt. Tuolloin oli varottava kehräämästä villaa tai hakkaamasta tuoretta puuta, muutoin karhu tuli seuraavana kesänä tappamaan karjaa.

Missä on Ohto synnytetty, mesikämmen käännytelty?

Muinaisia suomalaisia kiehtoi karhun syksyinen katoaminen talviunille ja ilmaantuminen uudelleen keväällä pentujen kanssa. Katoamista selitettiin karhun yliluonnollisella alkuperällä: karhun uskottiin kuolevan syksyllä pesäänsä ja uudelleensyntyvän keväällä. Jokakeväinen ylösnousemus teki karhusta jumalallisen ja sen alkuperää selitettiin erilaisilla myyteillä.

Pohjoisen mytologiassa karhu on syntynyt taivaassa, Otavassa, josta se laskettiin hongan latvaan hopeavitjoissa ja kultakätkyessä. Karhulle löytyi taivaalta kaksi vastaparia, Iso Karhu ja Pieni Karhu, jotka ovat pohjoisen pallonpuoliskon tunnetuimpia tähtikuvioita. Taivaallisella alkuperällä perusteltiin karhun surmaamista, jossa karhu palautettiin takaisin yläilmoihin. Kun suomalaiset alkoivat viljellä maata, kulttuuri ja vähitellen myös käsitys karhun alkuperästä muuttuivat. Alettiin uskoa, että karhu on syntynyt maan päällä: kuusen juuressa, Tapiolassa tai pimeässä Pohjolassa.

Kolmannen uskomuksen mukaan karhu sai alkunsa veteen heitetyistä villoista, jotka ajelehtivat tuulen mukana Pohjolaan. Siellä villoista tehtiin tai niistä syntyi karhu. Koska karhu oli syntynyt villoista, myytin mukaan myös sen kynnet, hampaat ja viha olivat villaa, joten se ei pystynyt vahingoittamaan karjaa tai ihmisiä.

Karhun hammas onnea tuomassa

Koska karhu oli erityinen, jopa jumalallinen, sitä pidettiin myös noitien tärkeimpänä avustajaeläimenä. Karhun eri ruumiinosilla ajateltiin olevan maagisia voimia ja niitä käytettiin amuletteina ja taikakaluina, joihin uskottiin karhun mahdin varastoituneen.

Noidat käyttivät taikakaluissa olevaa karhun voimaa ihmisten ja tärkeiden kotieläinten parantamiseen ja suojelemiseen. Esimerkiksi karhun käpälä oli voimakas taikakalu, jolla siveltiin kipeitä kohtia ja suojattiin karjaa karhuilta.

Karhun hampailla parannettiin hammassärkyä ja kurkkutorvella kurkkukipua. Karhun kynsistä oli apua synnytyskivuissa ja ne myös suojasivat lasta taudeilta. Metsämiehet kantoivat onnenkaluina karhun kulmahammasta, sappea tai sydäntä viinaan sekoitettuna.

Inhimillinen kantaisä

Monet pohjoisen kansat uskoivat karhun olevan heidän kantaisänsä: ihmisen suku oli saanut alkunsa karhusta ja kantaäidistä, metsään eksyneestä ihmistytöstä, jonka karhu on ottanut puolisoksi. Esi-isänä karhua ei tapettu, vaan ”kaadettiin” tiukkojen rituaalien mukaisesti. Uskottiin, ettei karhu koskaan kuole, vaan sen henki elää ikuisesti. Samasta syystä kaadettu karhu kannetaan edelleenkin metsästä kunnioittavasti pää edellä, sillä vain vainajaa kannetaan jalat edellä.

Ihmiset ovat kautta aikojen nähneet karhussa inhimillisiä piirteitä, mikä selittää kantaisäuskomusta. Karhu nousee kahdelle jalalle ihmisen lailla ja katselee ympäristöään kannoillaan keinuen. Se on ihmisen tapaan kanta-astuja ja sen jalanjälki muistuttaa ihmisen jalanjälkeä. Myös nyljettynä karhun ruumis muistuttaa ihmistä.

Karhun kasvoissa nähdään inhimillisiä piirteitä ja ilmeitä: sen sanotaan osaavan viheltää ja kyynelehtiä, mikä on eläimelle harvinaista. Myös karhun käytöksessä ja elämäntavoissa on paljon ihmisillekin tyypillistä: Karhu juoksee, ui ja kiipeää puuhun. Karhu myös metsästää, kalastaa, sienestää ja marjastaa – aivan kuten ihminenkin. Sekä karhut, eli mesikämmenet, että ihmiset ovat makean ystäviä. Karhua pidetään myös hyvin älykkäänä ja emokarhu kasvattaa poikasiaan kuten äiti lapsiaan.

Älä sano ääneen, ettei karhu kuule

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta karhulla on monia nimiä sen vuoksi, että sana karhu oli entisaikaan tabu. Eläintä ei saanut kutsua karhuksi, sillä muuten karhu hyökkäsi sanojan päälle tai osasi varoa metsästäjiä. Karhulle keksittiin kiertoilmaisuja, joista tunnetuimpia ovat mesikämmen, otso ja kontio. Suomen kielestä löytyy karhulle yhtä monta nimeä kuin vuodessa on päiviä. Karhun monet nimet viittaavat mm. karhun jumalalliseen alkuperään, pyyntionnen turvaajaan tai kertovat eläimen fyysisistä ominaisuuksista.

Oikeastaan jopa sana karhu on kiertoilmaus; se tulee sanasta karhea ja viittaa karhun karheaan turkkiin. Sanaa otso pidetään karhua vanhempana nimityksenä, mutta alkuperäinen karhua tarkoittava sana on kokonaan kadonnut. Kontio tulee verbistä kontata, koska karhun asento muistuttaa konttausasentoa.

Mitä karhu merkitsee?

Kristinusko leviäminen Suomeen teki karhusta pakanuuden symbolin ja vuonna 1347 siitä tuli ensimmäinen laissa määritelty vahinkoeläin maassamme. Karhukultti nähtiin kristinuskon vihollisena ja karhusta alettiin maksaa tapporahaa. Metsästysvimma hävitti karhut lähes sukupuuttoon 1800-loppuun mennessä, mutta sittemmin kanta on päässyt elpymään ja nykyään karhuja on Suomessa arviolta 1600.

Nykypäivänä karhu merkitsee monelle lähinnä positiivisia asioita: voimaa, viisautta, suomalaista sisua ja peräänantamattomuutta. Karhun nimet ovat suosittuja miesten nimiä: Ohto, Osmo, Otso ja Otto viittaavat karhun jumalaiseen alkuperään kun taas Tapio on karhunakin tunnettu metsän jumala. Nimen avulla vastasyntyneelle halutaan ehkä antaa ripaus karhun voimaa aivan kuten entisaikaan karhuamuletilla.

Karhu on erämaiden herra, joten on sopivaa, että karhu on valittu myös rajavartiolaitoksen tunnukseksi. Karhu, Otso ja Kontio ovat myös suomalaisia jäänmurtajia. Poliisille eteen sattuvia kiperimpiä tilanteita kutsutaan hoitamaan Karhu-ryhmä. Karhu-urheiluvaatemerkin ja Kontio-suksimerkin lisäksi moni urheiluseura kantaa karhun nimeä – metsän kuninkaan nimellä uskotaan ehkä vieläkin olevan yliluonnollisia voimia.

Karhun vuosi -näyttely Tampereen museokeskus Vapriikissa 9.1.2011 asti.

Lisätietoja: www.vapriikki.net/karhunvuosi

Metsän vihreä noituus

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Päivi Lakka
Kuva: Riina Koljonen

Metsä tarjoaa vierailijalle rentoutumista vihreässä hämyssään, mutta sen puilta ja kasveilta on haettu parannusta ja ratkaisuja moneen vaivaan jo vanhassa suomalaisessa kulttuurissa. Apua on haettu niin fyysisiin vaivoihin, suojelukseen, lemmen tuskaan, mielitietyn viettelyyn kuin tulevan ennustamiseen. Metsä kukkineen, puineen, pensaineen ja marjoineen sykkiikin arvaamatonta maagista voimaa.

Pihlajaa on pidetty pyhänä sen onnea tuottavan vaikutuksen vuoksi. Pihapuu suojelee kodin piiriä ja sen seppeleet lisäsäävät hedelmällisyyttä. Marjoista tehdyn kaulanauhan kerrotaan parantavan kantajansa.

Puusta valmistetuilla aurinkoristeillä vältytään salamaniskuilta ja laivassa ne torjuvat myrskyjä. Uskomuksen mukaan runsasmarjainen pihlaja lokakuussa enteilee sateista syksyä ja vähälumista talvea.

Koivu taas on usein yhdistetty valoon, päivien pidentymiseen kevään kynnyksellä sekä uusiin alkuihin. Maaäidin uskotaan kuuntelevan pyyntöjä henkilökohtaisesti, jos ne esitetään koivun alla.

Hevosiin ripustettiin koivusta vuoltuja säikeitä pelottamaan haltijat pois niiden selästä, ja puun oksilla lyömällä karkoitettiin muita pahoja henkiä.

Koivu saa arvostamaan kauneutta ja sen oksista punottu seppele on perinteinen rakastajan lahja. Koivu-uute takaa levolliset yöunet, mutta puun uskottiin myös parantavan änkytyksen.

Mustikalla on uskottu olevan vahva pahalta suojeleva vaikutus. Lapsia voi varjella värjäämällä heidän kätensä ja jalkansa mustikalla. Kodin ovimaton alla mustikat pitävät kutsumattomat vieraat loitolla.

Sananjalan polttamisella tai itiöiden ilmaan heittämisellä kutsutaan sadetta. Juhannuksena ilmaan heitettyjen itiöiden taas uskottiin laskeutuvat sinne, missä aarre sijaitsee.

Tyynyn alla sananjalka saa näkemään enneunia sekä auttaa ratkaisemaan ongelmia. Kevään ensimmäisten saniaisenversojen puraisu pitää hammassäryt loitolla, kivikkoalvejuuri taas on tehokas ainesosa lemmenjuomissa.

Alvejuuren itiöt ovat niin pieniä, että niiden nielemisen luultiin tekevän näkymättömäksi. Kertoman mukaan itiöitä kuitenkin suojelevat keijut, joten niiden kerääminen ja käyttäminen ei ole täysin riskitöntä puuhaa.

Lähteet: Sinikka Piippo: Kasvien salaiset voimat, Luonnon lääkeyrtit

Vedestä kaikki lähti

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Päivi Lakka
Kuva: Jirka Silander

Alussa oli vain synkkä ja aaltoileva alkumeri. Erään suomalaisen maailman syntytarinan mukaan Väinämöinen nosti polvensa vedestä ja vesilintu teki sen päälle pesänsä. Linnun munat vierivät alas veteen ja halkesivat. Näistä palasista muodostuivat maa, tähdet ja kuu.

Maansukellus-tarun mukaan jumala ja paholainen osallistuvat luomistyöhön yhdessä: jumala hyvää luoden ja paholainen tätä häiriten. Paholaisen käskettiin hakea mutaa merenpohjasta. Hän päätti kätkeä ylimääräistä poskiinsa ja ulos rykäisty muta muodosti maailman.

Muinaisessa Suomessa vesi oli kunnioitettu ja vaalittu elementti. Kansanrunousarkiston tutkijan Irma-Riitta Järvisen mukaan veden rooli oli tärkeä etenkin vanhoissa uskomuksissa ja rituaaleissa.

– Vastasyntyneen kylpy, saunominen, tytön lemmenosto, morsiamen puhdistautuminen, tautien parantaminen ja kuolleiden viimeinen pesu. Kodin piirissä vesi on nähty pyhänä, puhdistavana, suojelevana ja myönteisenä elementtinä, Järvinen summaa.

Kunnioitusta ja puhtauden vaalimista

Veden noutamiseen tuli aina pyytää lupaa veden kansalta. Järvisen mukaan taikavoimia omavaa veden väkeä tuli varoa loukkaamasta.

– Ihmisille oli annettu vedet, metsät ja suot käytettävikseen, mutta niitä tuli kohdella kunnioittavasti. Vanha karjalainen nainen kävi suolla pyytääkseen anteeksi suon väeltä, koska oli poiminut marjansa sen mailta, Järvinen kertoo.

Lapsia varoiteltiin Näkistä ja Vetehisestä, jotka vaanivat veden liepeillä ja houkuttelivat mukaansa pinnan alle.

– Myöskään kaivoille ei Karjalassa saanut eksyä liian myöhään illalla, ettei olisi häiriöksi veden asukeille, Järvinen lisää.

Osoittaakseen arvostuksensa vettä kohtaan, se tuli pitää puhtaana. Kerrotaan, että muuan poika sairastui virtsattuaan järveen ja nainen joutui parantajalle huuhdottuaan pyykkinsä vedessä.

Veteen piirretty raja

”Vesi vetäy viestin”. Veden uskottiin mahdollistavan viestien kuljettaminen eläviltä Manan majoille. Venäjän Karjalassa vainajat olivat vielä uskomuksen mukaan tavoitettavissa ja omaisilla oli tapana rukoilla heitä.

Järvinen kertoo, että Vainajalan uskottiin sijaitsivat veden toisella puolella, saaressa tai toisella mantereella. Karjalan kalmistotkin rakennettiin perinteisesti veden äärelle.

– Mikäli kalmisto ei ollut lähellä, pystyi veden ääreltä lähettämään viestejä ja uhraamaan piiraan. Vesi vie viestin eteenpäin niin joen, järven kuin vaikka kaivonkin ääreltä.

Myös Kalevala-myyteissä ihmisten sielun matka elävien maailmasta kohti tuonpuoleista kulkee tumman virran poikki.

Mihin unohtui veden väki?

Karjalaisen vanhan käsityksen mukaan luonto on ihmisen suojelushaltija. Nykymaailmassa roolit ovat kuitenkin kääntyneet päälaelleen: ihminen on ryhtynyt luonnon haltijaksi, jolta suojelu tuppaa unohtumaan.

Nykyiset vesistömme ovatkin saastuessaan siirtymässä ajasta ikuisuuteen. Itämeren pohjassa, mistä paholaisen ammoisina aikoina kerrotaan hakeneen maailman mudan, on nyt jäljellä vain hapeton ja kuollut alue.

Suomessa ei veden hyvän saatavuuden vuoksi kitsastella sen kulutuksessa. Harva meistä lausuu rukoustaan veden väelle avatessaan kuumat vesihanat talvipäivän kohmettamien varpaiden kylvettämiseen.

Suomalaiset kansantarut ovat jo aikoja sitten korvautuneet uusilla maailmankatsomuksilla. Muinaisten suomalaisten ja veden yhteyden pohtiminen ei kuitenkaan tekisi pahaa kenellekään, edes ajatusleikkinä.

Pihka-kuulumisia

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Mirelle ja Milla Aalto

Reilu vuosi sitten saimme uuden näkökulman luontoharrastukseen ilmoittauduttuamme Pihkan suorittajiksi. Nuorten luonnonharrastusmerkki Pihka oli tuolloin vasta julkistettu. Sen idea tuntui hurjan mukavalta ja tartuimme toimeen innokkaasti. Aloittaminen kävi helposti. Nettilomakkeen täytettyämme saimme valita ensimmäisiä tehtäviä.

Aluksi tehtävät vaikuttivat yksinkertaisilta ja helpoilta kokeneemmalle luontoharrastajalle, mutta syvällisempi katsaus Pihkan tehtävävalikoimaan osoitti, ettei asia ollut ollenkaan niin. Sieltä löytyikin yllättävän monia aivan uusia juttuja – eihän sitä kaikkea ole millään voinutkaan ehtiä tehdä. Lisäksi vanhat tutut luontopuuhat näkyvät uudessa valossa, kun ne on asetettu tehtävän muotoon. Pihkan tehtävävalikoiman laajuus ja eritasoisten tehtävien runsaus yllätti.

Vauhtiin päästyämme havaitsimme Pihkan tehtävien ikään kuin itsekseen suoriutuvan muun elämän ohessa: kun näkee taivaalla sateenkaaren tai auringon ympärillä halon, kun ruokkii lintuja tai tekee niille pesäpöntön, kun seuraa sammakoiden ja vesiliskojen elämää pihalammella… koko ajan suorittaa Pihkaa. Tähtiä kertyi, ja ilokseme näimme, miten paljon luontoa huomaamatta olemme harrastaneet.

Pihka on saanut tekemään myös vanhasta poikkeavia juttuja, ja tehtävien ohessa oppii uutta. Esimerkiksi pilvibongaus oli todella avartava kokemus, ja tehtävän aikana omaksuttu pilvien havainnointi jäi tavaksi. Nyt katsomme taivaalle muuttunein silmin ja analysoimme pilviä yrittäen tunnistaa niiden tyypin.

Pihkaraporttien myötä on tullut kirjoitettua pitkät pätkät tekstiä sellaisistakin asioista, jotka ovat vuosien saatossa muuttuneet osaksi arkea niin, ettei niihin ole enää edes kiinnittänyt huomiota.

Onko Pihka lisännyt luontoharrastustamme? Varmasti, monin tavoin. Esimerkkinä toimikoon vaikka Kevätseuranta-tehtävä: jos muuten olisi ollut laiska viikonloppu, niin Pihka kannusti lähtemään luontoon, jotta muiden viikonloppujen tunnollinen retkeily ei valuisi hukkaan tehtävän jäädessä vajaaksi. Niinpä edellisenä keväänä retkeilimme poikkeuksellisen säännöllisesti.

Vuosi on nyt kulunut, ja tähtiä on pienin ponnistuksin kertynyt viisitoista – hauskoja muistoja ja uusia oivalluksia luonnosta varmasti sataviisitoista. Ja kun Pihka-hihamerkin lopulta saa kiinnittää vaatteeseen, tietävät muut ilman yhtään ääneen lausuttua sanaa, minkä sortin ihminen kohdalle sattui.