Nuorten Luonto

Hauras kuin perhosen siipi

Julkaistu: 27.9.2010

Teksti Sofia Virtanen

Aikamme on materialistinen ja maallistunut. Myytit eli maailmaa selittävät, vailla tieteellistä tietoa syntyneet uskomukset ovat mennyttä maailmaa: niitä voi yhä kertoa jännittävinä tarinoina, mutta eihän kukaan niihin enää oikeasti usko. Vai olisiko nykyajan myytittömyys myytti itsessään?

Harvassa lienevät ne suomalaiset, jotka eivät olisi lapsena laskeskelleet leppäkertun ikää sen pisteiden lukumäärästä. Tämä nykyajan luontomyytti on kuitenkin kuin joulupukki: viimeistään noin kymmenvuotiaina lapset ”saavat parempaa tietoa” ja voivat siirtyä isojen joukkoon, naureskelemaan nuorempien tietämättömyydelle.

Eräs perhosia koskeva myytti säilyy sen sijaan monen mielessä totena koko eliniän. Kaikkihan ”tietävät”, että perhosen siipiin ei sovi hipaistakaan: kauniin liihottajan siivet menevät pilalle kun niissä olevaa jauhetta sotkee, ja perhonen menettää lentokykynsä. Symbolinen opetus: kauneus tuhoutuu kosketuksesta.

Itse opin vasta yliopiston biologian kursseilla, että kosketuksen tuhovoima perhoseen on mitä arkipäiväisin myytti. Kenttäkursseilla perhonen haavittiin talteen, otettiin siivestä kiinni ja parhaassa tapauksessa toiseen siipeen kirjoitettiin numero ohuella kynällä jatkotutkimuksia varten. Sitten hyönteinen pääsi taas liihottelemaan vapaana, ja toden totta: useimmiten sen lentokyky ei näyttänyt kärsineen lainkaan.

Montako kertaa elämässäsi olet vilustunut: saanut liikaa kylmää ja nuhan kaupan päälle? Et välttämättä koskaan: flunssakaudet johtuvat kiertävistä viruskannoista. Tutkimusten mukaan kylmyys voi hieman heikentää ihmisen vastustuskykyä, muttei koskaan sinällään aiheuttaa kunnon nuhaa (toki kylmä saa usein nenän hieman vuotamaan). Silti on mukavaa tarinoida kavereille: ”Kyllähän sillä retkellä tuli paleltua, ja siinä tämä flunssa sitten iski…”

Nykyajan suosittu suomalainen luontomyytti on ajatus, että metsä kuolee jos sitä ei hoideta. Myytin viljelijöiden en ole koskaan kuullut esittäneen tarinaa, joka laajentaisi sen kunnolliseksi selitykseksi. Miten muinaiset metsät levisivät jääkauden jälkeen Suomeen, kasvoivat ja kukoistivat ennen ihmisasutusta? Ja kuka on ”hoitanut” vuosituhansien ajan Lapin koskemattomia ikimetsiä?

Kenties metsänhaltioita on sittenkin olemassa…

Luontoa kuvaamaan!

Julkaistu: 10.5.2010

Kohteen tasolle laskeutumalla saa usein mielenkiintoisimman kuvan. Sammakkoperspektiiviä huhtikuussa 2009.

Monen mielikuva luontokuvaajasta on joulupukin parralla varustettu äijänköriläs, joka asuu viikkokausia piilokojussa keskellä tietöntä korpea. Todellisuudessa luontoa voi kuitenkin kuvata kuka tahansa ikään, sukupuoleen, paikkakuntaan tai välineisiin katsomatta. Parhaimmillaan luontokuvauksesta saa elinikäisen harrastuksen, joka palkitsee vielä vuosikymmenten jälkeen uusilla mieleenpainuvilla kokemuksilla ja hienoilla kuvilla.

Välineet tarpeen mukaan

Vakavammin kuvaavan työkalu on järjestelmäkamera, jonka valttina ovat mm. kuvanlaatu, nopeus ja monipuolisuus. Kukin voi hankkia objektiiveja tarpeensa mukaan, ja kalustoa voi päivittää pikku hiljaa harrastuksen edetessä. Tavallisella pokkarillakin pääsee kuitenkin hyvin alkuun, sillä käytännössä kaikki nykyiset digikamerat ovat riittävän hyviä satunnaisen harrastajan tarpeisiin. Valokuvauksen perusasiat, kuten aukko, valotusaika, herkkyys ja polttoväli on toki hyvä opetella, jos haluaa saada kamerastaan kaiken irti. Internet on pullollaan valokuvausvinkkejä, ja lähikirjastosta löytynee aiheesta opas jos toinenkin.

Nykyään välineiden merkitystä painotetaan usein liikaa. Paljon tärkeämpää on kuvaajan oma luovuus, ahkeruus ja luonnontuntemus. Parhaan kuvan saa se, jolla riittää intoa liikkua maastossa – ei se, joka ihailee kotona kalliita objektiivejaan. Vaikka toki lentävien lintujen kuvaaminen vaatii melko hyviä laitteita, luonnossa on kuitenkin myös paljon sellaista, mitä kuka vain voi kuvata. Esimerkiksi kasvit, maisemat ja kaikenlaiset yksityiskohdat ovat jokaisen ulottuvilla, eikä kaikkien eläintenkään kuvaaminen ole mahdotonta. Kuvausretkelle ei tarvitse edes välttämättä lähteä kauas kotoa, sillä pieni lähimetsäkin on täynnä mielenkiintoisia kohteita.

Harrastusta ympäri vuoden

Meillä Suomessa on loistavat kuvausolosuhteet vaihtelevien sääolojen ja vuodenaikojen ansioista. Vaikka keväällä ja kesällä luonto on kukkeimmillaan, löytyy kuvattavaa myös muulloin. Hyviä aiheita ovat esimerkiksi ruskan väriloisto, ensilumen valkaisemat metsät, jäämuodostumat, huurteiset talvimaisemat ja pakkasessa höyryävät kosket. Ennen kuin aloitin kuvausharrastuksen, en pitänyt lainkaan synkästä loppusyksystä. Kameran läpi katsottuna marraskuun hiljaisessa hämärässäkin on kuitenkin karua kauneutta.

Taustaan kannattaa kiinnittää huomiota kuvatessa. Kalalokkeja ja kevätillan aurinkoa huhtikuussa 2009.

Ratkaisevan hetken metsästys

Keskipäivän auringonpaisteessa on mukava ulkoilla, mutta valo on silloin turhan jyrkkää kuvaamiseen. Parhaat hetket kuvata ovat aamu ja ilta, jolloin valo on pehmeää ja kaunista. Matalalta paistavan auringon punertava valo luo rajattomasti kuvausmahdollisuuksia. Valolla on usein ratkaiseva merkitys tunnelman tavoittelussa, mutta toisaalta myös muut kuin poutasäät, esimerkiksi ukkonen tai sankka lumipyry, tarjoavat hyviä tilaisuuksia mielenkiintoisten kuvien ottamiseen.

Oma suosikkiaikani kuvata on aamu. Lintujen kevätkonsertti, nousevan kesäauringon kultaama usva, kasteisen metsän raikas tuoksu ja hallan huurruttama syysmaisema ovat jo itsessään näkemisen ja kokemisen arvoisia, vaikka kuvia ei syntyisikään.

Lähes kaikki mieleenpainuvimmat tilanteet ovat sattuneet juuri aamuisin. Esimerkiksi viime kesänä olin neljän aikaan aamulla menossa kuvaamaan sudenkorentoja, kun vastaan rymisteli yllättäen hirvi. Toissa vuonna taas pääsin kuvaamaan kuikkia ihan vierestä. Yöunet jäävät joskus vähiin, mutta kertaakaan en ole jälkeenpäin katunut aikaista kuvausreissua.

Kukin taaplaa tyylillään

Luontokuvauksen ei tarvitse olla vakavamielistä puurtamista, vaan se voi olla yhtä hyvin rauhallisen luontoretken dokumentointia. Itselleni se on ennen kaikkea tekosyy lähteä ulos kummallisiin kellonaikoihin, mahdollisuus kokea asioita, joita ei muuten tulisi koettua sekä tapa rentoutua luonnon helmassa. Kuvausreissulla voi hetkeksi unohtaa kaikki arjen kiireet ja keskittyä vain ympäröivään luontoon. Kameran kanssa kulkiessa saa unohtumattomien kokemusten lisäksi vielä muistoksi kauniita kuvia. Voisiko mukavampaa harrastusta olla?

Kirjoittaja on aktiivinen luontokuvaaja ja Luonto-Liiton vuoden 2008 kuvakilpailun voittaja. Katso Teemun valokuvia osoitteessa www.luonnonvalo.net.

Viisi vinkkiä

1. Älä kiirehdi – rauhallisesti kulkemalla näkee enemmän. Jos kohde ei karkaa, sommittele rauhassa erilaisia kuvia.

2. Tarkkaile taustaa. Miellyttävä tausta on vähintään yhtä tärkeä asia kuin kuvan pääkohde.

3. Mieti sommittelua. Yleensä kohteen (tai maisemakuvissa horisontin) sijoittaminen keskelle kuvaa ei toimi.

4. Laskeudu kohteen tasolle. Näyttävimmät kuvat syntyvät esim. vesilintuja kuvattaessa aivan vedenpinnan tasolta.

5. Pohdi valon suuntaa. Myötävalo on joskus paikallaan, mutta sivu- tai vastavalo antaa usein kiinnostavamman tuloksen.

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta

Kaikki joet vievät mereen

Julkaistu: 10.5.2010

Pohjaa hädin tuskin näkee laiturinnokasta, eikä uiminen enää houkuttele. Ennen niin kirkkaasti mökkirannassa välkehtinyt vesi on nyt sameaa. Mitä on tapahtunut?

Noin kymmenen vuotta sitten neljäsluokkalaiset kerääntyivät opettajan johdolla Kymijoen rantaan heittämään pullopostia. Monenkokoiset ja -väriset muovipullot viesteineen lähtivät virran mukana matkalle kohti tuntematonta. Tuskin kukaan meistä ymmärsi tuolloin, että pullojen viimeinen leposija saattaisi olla Itämeri. Parin sadan kilometrin matkalla Suomenlahteen Kymijoki saa kuljetettavaksi terveisiä maataloudelta, teollisuudelta – ja satunnaisilta pullopostin lähettäjiltä.

Rehevöityminen uhkaa vesistöjä

Suomen vesistöt ovat keskimäärin hyvässä kunnossa, mutta rehevöitymisen uhka leijuu silti jatkuvasti niiden yllä. Etenkin Itämeren tilanne on huolestuttava. Rehevöitymisen pääaiheuttajat ovat typpi ja fosfori, joita päätyy vesistöihin sekä valuman että ilman kautta.

– Ravinteet kulkeutuvat valuma-alueen eri osista ensin pintavaluntana puroihin, järviin ja lopulta jokien kautta mereen, kertoo Suomen ympäristökeskuksen tutkija Auri Sarvilinna.

Järville haitallisempi ravinne rehevöitymisen kannalta on fosfori ja Itämerelle typpi. Vesipinta-alaa kohti järviin kohdistuva kuormitus on usein jopa suurempi kuin meressä. Ravinteiden runsastuessa kasvit ja levät lisääntyvät nopeasti ja eliölajisto muuttuu. Aluksi muutokset voivat vaikuttaa myönteisiltä, mutta pian tilanne kääntyy päälaelleen. Lajirunsaus pienenee, vaikka eliöyksilöiden määrät kasvavat. Rehevöitymisen yhteydessä voi esiintyä myös epätavallisen voimakkaita sinileväkukintoja.

Veden äkillinen samentuminen on yleensä merkki kasviplanktonin lisääntymisestä. Samea vesi ei päästä riittävästi valoa lävitseen, mikä on kohtalokasta pohjan eliöille. Pohjalle voi muodostua happikato, jonka seurauksena pohjasedimenteistä alkaa vapautua sinne aiemmin varastoituneita ravinteita kuten fosforia. Tämä sisäinen kuormitus kiihdyttää edelleen rehevöitymistä, ja noidankehä on valmis. Aina veden sameudesta ei kuitenkaan tarvitse huolestua, sillä metsäisillä ja soisilla alueilla järvet ovat luonnostaan tummavetisiä.

Haavoittuvainen Itämeri

Itämeri on herkkä ja haavoittuvainen vesialue ja myös yksi maailman huonokuntoisimmista meristä. Itämeren valuma-alueella asuu 14 maassa yli 90 miljoonaa ihmistä. Itämeren vesi on kerrostunutta murtovettä, ja se on luonnostaankin rehevä vesistö. Ihmisen toiminta on kuitenkin kiihdyttänyt rehevöitymistä entisestään.

Suomi kuuluu aivan pohjoisimpia osia lukuunottamatta Itämeren valuma-alueeseen. Tämä tarkoittaa, että lähes kaikki vesistömme ovat yhteydessä Itämereen. Itämerta kuormittavat erityisesti maatalous, teollisuus, haja-asutus, metsätalous ja kalankasvatus. Jokien valuman ja ilmalaskeuman kautta Itämereen kulkeutuu runsaasti ravinteita pitkienkin matkojen takaa. Suuri osa mereen ilman kautta päätyvästä typestä on peräisin fossiilisten polttoaineiden käytöstä.

Mökkeilyä ja vesiensuojelua

Oman mökkeilyn vaikutuksia vesistöön ei useinkaan tule ajatelleeksi. Havahtuminen saattaa tapahtua vasta sitten, kun uiminen sameassa vedessä ei enää houkuta.

– Suomessa suurin osa järviin tulevasta ravinnekuormasta on maa- ja metsätalouden sekä haja-asutuksen aiheuttamaa hajakuormitusta, Sarvilinna toteaa.

Lähivesistön tilaa tarkkaillessa kannattaa tutkijan mukaan kiinnittää huomiota etenkin seuraaviin järven rehevöitymiskehityksestä kertoviin seikkoihin: vesikasvillisuuden runsastuminen ja kasvilajiston muuttuminen yksipuoliseksi, levien määrän kasvu ja leväkukinnat, veden värin muuttuminen ja näkösyvyyden pieneneminen, kalanpyydysten ja rantakivien limoittuminen ja muutokset vesistön kasvillisuudessa, kalastossa ja linnustossa.

– Jos epäilee järven rehevöitymistä, kannattaa ottaa yhteyttä alueen ympäristökeskuksen vesistöjen kunnostusasioista vastaavaan henkilöön tai kunnan ympäristönsuojeluviranomaiseen. He tietävät, onko järveltä tehty muita vastaavia havaintoja ja miten asiassa voisi lähteä liikkeelle, Sarvilinna opastaa.

Tehokkain keino torjua rehevöitymistä on vähentää valuma-alueen kuormitusta. Käytännössä se voi tarkoittaa viljelymenetelmien muuttamista sekä suojavyöhykkeiden perustamista peltojen ja vesistöjen väliin tai tehokasta jätevesien puhdistamista.

Oman mökkirannan vesiäkin voi suojella yksinkertaisin keinoin esimerkiksi lajittelemalla jätteet, sijoittamalla ulkohuussin riittävän etäälle rantaviivasta ja imeyttämällä pesuvedet maahan.

Vesistöjä voidaan kunnostaa

Kun rehevöityneitä vesistöjä halutaan kunnostaa, pitäisi menetelmä valita kyseisen vesistön ongelmien ja kunnostukselle asetettujen tavoitteiden perusteella. Kunnostamisella voidaan esimerkiksi parantaa vesistön ekologista tilaa ja virkistyskäyttömahdollisuuksia sekä veden laatua.

Omaa lähijärveäkin voi hoitaa tarkkailemalla sen tilaa, noudattamalla hyviä vesiensuojelukäytäntöjä ja siivoamalla ranta keväisin. Sarvilinna muistuttaa, että suurempiin kunnostustöihin ei kuitenkaan pidä ryhtyä omin luvin.

– Kunnostukset tulee aina suunnitella ja toteuttaa yhdessä vesistöjen kunnostamiseen perehtyneiden asiantuntijoiden kanssa, jotta ei vahingossa aiheuteta haittaa lintujen pesinnälle tai uhanalaisille kasvi- ja hyönteislajeille.

Näin tunnistat sinilevän:

Keppitesti: Kokeile vedessä kelluvaa levää kepillä. Onko levämassa kiinteää ja voiko sitä nostaa? Jos levämassa jää roikkumaan keppiin, kyseessä on rihmamainen levä, joka ei ole myrkyllistä.

Lasitesti: Ota leväistä vettä purkkiin ja anna sen seistä noin tunnin ajan. Jos veden pinnalle nousee vihreitä hiukkasia, kyseessä on sinilevä.

Lähde: Suomen ympäristökeskus

Haluatko oppia hyvässä porukassa lisää Itämerestä?

– Itämeri-kesäkurssi 20.–26.8. Venäjällä

Kurssin järjestävät Luonto-Liiton Itämeri-ryhmä ja pietarilainen Friends of the Baltic.

Suunnitteilla sukeltamista, Itämeri mediassa -pohdintaa, keskustelua ympäristökasvatuksesta, ekologian ja biodiversiteetin tutkimista ja naurua kulttuurien vaihdossa! Kesäkurssilta saat pätevyyden toimia Itämeri-lähettiläänä.

Kurssihakemus osoitteessa: tinyurl.com/yd5aoyf

Lisätietoja: elisa.niemi(at)luontoliitto.fi
Teksti ja kuva: Miina Rautiainen

Intoa ja ideoita Aktivistipäiviltä

Julkaistu: 10.5.2010

Viimevuotiset Aktivistipäivät saivat jatkoa lauantaina 20.3. reilun neljänkymmenen luontoliittolaisen kokoontuessa Helsinkiin vaihtamaan ajatuksia.

Tiivis, mutta sisällöltään rikas ja antoisa aikataulu haukkasi kokonaisen päivän aamuyhdeksästä iltaan asti, mutta paikan päällä udellun palautteen perusteella tämä nähtiin vain hyväksi asiaksi: yksipäiväisenä kynnys osallistumiseen on huomattavasti matalampi kuin koko viikonlopun mittaiseen tapahtumaan.

Tänä vuonna keskiössä olivat matalan kynnyksen aktivismi ja mediakampanjan toteuttaminen. Ensin mainittua alusti Minna Sumelius, jälkimmäisestä esitelmöimään oli saapunut Oikeutta eläimille -järjestön aktiiveja.

Inspiroivien esitelmien synnyttämiä ideoita työstettiin pienryhmissä ja vaikuttaisi päiviltä tarttuneen monenlaista käytännönkin ajatusta nykyiseen ja tulevaan toimintaan. Siinä määrin runsasta satoa tuntui jo pienen hetken pohdinnan tuloksena karttuneen. Juuri tässä Aktivistipäivät osoittavatkin arvonsa, ne toimivat tilannekatsauksena nykyiseen ja innostuksena tulevaan.

Virallisemman ohjelman jälkeen siirryttiinkin päivän viihtellisempään osuuteen, nimittäin poskettomaan Aktivistinapakymppiin! Tässä koko perheen pläjäyksessä kanssatoimijankipeät aktivistit etsivät rinnallensa toimintatukea juontaja ”Karin” ja sukupuolineutraalin teknologian johdattelemina. Pääpalkintona voittajaparille ojennettiin yhteinen matka Äänestä ydinvoima historiaan -mielenosoitukseen. Lisäksi Aktivistipäivillä myönnettiin Luonto-Liiton perinteikkäät ansiomerkit. Onnea ja kiitos tunnustetuille aktivisteille!

Teksti: Harri Kuokkanen

Luontoliittolaiset lintuparatiisin lumoissa

Julkaistu: 10.5.2010

Mikä olisikaan parempi kohde arktisen muuton seuraamiseen kuin Matsalun kansallispuisto, Viron tunnetuin ja maailman mittakaavassakin merkittävä lintupaikka? Vietimme alueella toukokuussa viisi toinen toistaan hienompaa kevätpäivää, joita kelpaa muistella vielä pitkään.

Saapuessamme ilta-auringon kultaamaan Tallinnaan oli oppaamme ja kuskimme Jyrki jo paikalla pikkubussin kanssa. Automatkan aikana havaitsimme jo ensimmäiset kattohaikarat, joita Virossa yleisesti pesii. Suomessa ne ovat vuosittaisia harhailijoita.

Saavuimme Matsalun lahden rannalle Haeskaan illan pimetessä. Mustaviklon huudot, suosirrien surinat ja punajalkaviklon liukuvat sävelet tervehtivät viittä innokasta retkeilijää. Majapaikkanamme toimi kuvassa näkyvä Tuulingu Puhkemaja, joka totisesti ylitti kaikki odotuksemme niin sijaintinsa kuin ylellisyytensäkin puolesta. Euroopan paras lintutorni sijaitsi vain kivenheiton päässä majasta.

Kiljuhanhien jäljillä

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena, ja kaikki olivat jo viideltä lintutornissa ahkerasti kiikaroimassa. Lahdella yöpyneet tuhannet valkoposkihanhet tarjosivat ennennäkemättömän luonnonnäytelmän pyrähtäessään samaan aikaan lentoon läheisille pelloille ruokailemaan. Kaakatus oli korvia huumaava.

Päivän aikana kiertelimme lähiseudun lintuapajia mukavia havaintoja tehden. Sutlepan ruovikoista kuului ruokosirkkalintujen vaimeata surinaa ja rantametsästä kantautui pussitiaisen korkeata ääntä. Päivän parasta antia olivat ehdottomasti Tahun tornista havaitut 30 kiljuhanhea, mikä on suurin Virossa havaittu parvi kymmeneen vuoteen! Toki Matsalusta löytyi myös tavallisempia lajeja kuten niittykirvisiä, kivitaskuja, keltavästäräkkejä ja runsaasti vesilintuja.

Suula!

Päätimme suunnata seuraavana aamuna Virtsuun, joka on tunnettu huikeista arktisten lintujen muuttomääristä. Näimme jälleen parin tunnin aikana kymmeniä tuhansia muuttavia valkoposkihanhia. Virtsusta havaitsimme myös retken parhaan lajin: suulan! Saimme seurata komeaa aikuispukuista lintua kaukoputkella 20 minuutin ajan, kunnes se katosi metsän taakse suuntanaan pohjoinen. Tätä Atlantilla pesivää lajia ei Virossa ole tavattu yli kymmentä kertaa. Havainnosta tyytyväisinä jatkoimme Puhtulaidin upeaan lehtoon.

Pitkän päivän päätteeksi oli mukava palata Haeskan majapaikkaan kokkaamaan herkullista ruokaa ja kertaamaan päivän tapahtumia valokuvia katsellen. Suunnittelimme myös seuraavan päivän suoretkeä autuaan tietämättöminä luvatuista rankkasateista.

Valkoposkihanhia Matsalun lahden yllä auringon laskiessa. Haeskan lintutornista avautui huikea näköala lahdelle.

Sateisen suon taikaa

Niinhän siinä sitten kävi, että melkein kaikki retkeläiset olivat jättäneet sadevarusteensa joko autoon tai majapaikalle suolle lähdettäessä. Saimme tuntea suon kostean kosketuksen sanan todellisessa merkityksessä. Mukavan liukkaat pitkokset takasivat unohtumattoman retken. Tilanteessa oli kaikesta huolimatta jotakin todella tunnelmallista, ja armottoman sateen piiskaama suo teki ainakin minuun lähtemättömän vaikutuksen. Lintujakin kuului ja näkyi ilahduttavan paljon, mm. suokukkoja, kapustarintoja, teeriä, isolepinkäinen, mustapyrstökuiri ja pikkukuovi.

Haikeat jäähyväiset

Viimeisenä aamuna tarkkailimme vielä paikallisia lintuja Haeskan tornista. Tornin juurelle ilmestyi kuin tyhjästä upea punakuirikoiras ja ruovikon reunaa pitkin tepasteli villisika. Matkallamme takaisin Tallinnaan ajoimme vielä Viron luoteisnurkan, Põõsaspean, kautta. Lintujen ohella saimme ihastella täydessä kukassa olevia ahokylmänkukkia.

Haikein mielin jätimme Viron lintuparatiisin taaksemme ja palasimme takaisin Suomeen. Retken aikana havaitsimme 164 lajia, joiden joukosta löytyy niin tavallisia kuin harvinaisempiakin lajeja. Huippuretken mahdollisti myös mukava retkiseura ja tietysti oppaamme Jyrki, jota ilman mielenkiintoiset paikat ja lajit olisivat jääneet näkemättä.

Luonto-Liiton Uudenmaan piirin retkiryhmä järjestää aktiivisesti 15–30-vuotiaille suunnattuja retkiä kaikenlaisiin luontokohteisiin.

Teksti: Hanna Hyvönen, Kuvat: Teemu Saloriutta

260

Julkaistu: 10.5.2010

Saimaannorppa on vähälukuisempi kuin esimerkiksi vuorigorilla, isopanda ja siperiantiikeri. Norpan suojelulla onkin nyt kova kiire.

Kuva: Hanna Kaisa Hellsten

Suomalaisen luonnonsuojelun tunnuseläimellä menee kehnosti. Norppakannan jatkuvuus vaatisi 400 yksilön populaatiota, mutta tällä hetkellä Saimaalla uiskentelee ainoastaan 260 hyljettä. Sen tulevaisuus on suomalaisten vastuulla, sillä saimaannorppaa ei esiinny missään muualla maailmassa.

Joka toinen kuutti hukkuu

Saimaannorppa kehittyi omaksi lajikseen noin 8000 vuotta sitten jääkauden loppupuolella. Populaatio on ollut koko ajan pienehkö, mutta varsinaisen romahduksen sille on aiheuttanut ihmistoiminta. 1800-luvun loppupuolella norpasta maksettiin jopa tapporahaa, jonka sai lunastaa toimittamalla nimismiehelle norpan kallon.

Tapporahan maksaminen lopetettiin vuonna 1948. Metsästyksen sijaan norppaa uhkaavat tällä hetkellä  elinympäristössä tapahtuvat muutokset sekä verkkokalastus. Rantarakentaminen vie norpalta elintilaa ja ilmastonmuutos vaikeuttaa talvista pesintää. Kaikista tuhoisinta on kuitenkin verkkojen käyttö kalastuksessa, sillä jopa joka toinen kuutti hukkuu takerruttuaan niihin.

Tällä hetkellä saimaannorppa on maailman luonnonsuojelujärjestö IUCN:n uhanalaisuusluokituksen mukaan äärimmäisen uhanalainen. Suurin osa suomalaisista hyväksyisikin verkkokalastuksen rajoituksia Saimaalle norpan suojelun edistämiseksi, ja vain noin kymmenen prosenttia vastustaa ajatusta. Tästä huolimatta maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila on suhtautunut nihkeästi verkkokalastuskiellon asettamiseksi, ja toivoo, että kalastajat vaihtavat vapaaehtoisesti katiskoihin.

Suomen luonnonsuojeluliitto on vauhdittanut asiaa lahjoittamalla katiskoita Saimaan rantakalastajille ja herätellyt ministeriä mielenosoituksin ja lausunnoin. Myös yksittäiset kansalaiset ovat olleet aktiivisia: marraskuussa 2009 ministeri Anttilalle luovutettiin noin 5 000 ihmisen allekirjoittama addressi saimaannorpan puolesta.

Työ tuottaa tulosta

Saimaannorpan suojelutyö käynnistyi 1970-luvun lopulla, jolloin Maailman luonnonsäätiön Suomen rahasto perusti saimaanhyljetyöryhmän. Tilanne oli kriittinen: vuonna 1980 norppakanta oli vaivaiset sata yksilöä. Norpan suojelu aloitettiin, ja heikoksi pudonnutta kantaa yritettiin elvyttää myös tarhauskokeiluilla. Ne kuitenkin epäonnistuivat. Kokeilusta saatiin kuitenkin arvokasta tietoa: Saimaannorppaa on suojeltava sen omassa elinympäristössä.

Myös suojelutyötä on kohdistettu norpparantojen turvaamiseen. Koloveden kansallispuisto perustettiin vuonna 1990 pitkälti Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisen työn tuloksena. Myöhemmin luonnonsuojeluliitto osti saimaannorpan pesinnän kannalta keskeisen saaren Etelä-Karjalasta.

Toimet verkkokalastuksen kieltämiseksi ovat myös hyvässä vauhdissa. Hallitus on esittänyt eduskunnalle kalastuslain muutosta, joka mahdollistaa tietynlaisten pyydysten tai kalastustapojen käytön kieltämisen määräajaksi. Kielto asetetaan kun uhanalaisen eläinlajin suojeleminen sitä edellyttää. Lakimuutos etenee nyt maa-ja metsätalousvaliokuntaan, ja se tulee myöhemmin eduskunnan käsittelyyn.

Norppafaktaa

Saimaannorppa, Pusa hispida saimensis on kiehkuraishylkeeksi kutsutun norpan alalaji. Se on lähisukulaisiaan laatokannorppaa ja itämerennorppaa kookkaampi, aikuisen saimaannorpan ruumiin pituus on 130–145 cm ja paino 50–90 kg. Sen kallo on lähisukulaisia leveämpi, ja sen aivot myös suuremmat. Saimaannorpan karvapeitteestä erottuvat selkeästi yksilölliset rengaskuviot.

Norpat elävät pieninä osapopulaatioina eri osissa Saimaata, kanta on pääosin keskittynyt Savonlinnan ympärille Keski-Saimaalle. Ne pysyvät uskollisena kotiseudulleen ja pesivät samoilla seuduilla vuodesta toiseen.

Teksti ja kuva Hanna Kaisa Hellsten