Nuorten Luonto

Kasvit kummallisina

Julkaistu: 10.5.2010

Oletko miettinyt, mitä tervalepän lehtien punaiset nystyrät tai pikkuiset ananakset kuusen oksassa ovat? Ne ovat äkämiä, jotka erilaiset äkämänaiheuttajat manipuloivat kasvin itsensä kasvattamaan. Näihin erikoisuuksiin tutustuminen on kiehtova ja helppo harrastus.

Tammenlehdellä on pistiäisen Andricus foecundatrixin käpymäinen äkämä.

Mikä ihmeen äkämä?

Äkämä on epämuodostuma, jonka aiheuttaa bakteeri, virus, sieni, hyönteinen, punkki, sukkulamatotai mykoplasmoja muistuttavat eliöt. Nämä manipuloivat kasvin kudokset kasvamaan epänormaalisti esimerkiksi munien suojaksi. Äkämiä aiheuttavat eliöt ovat usein erikoistuneet yhteen kasvilajiin, mutta poikkeuksiakin on.

Äkämiä on hyvin eri näköisiä: linssimäisiä, pallomaisia, rupimaisia, käpymäisiä, epämääräisiä suhmuroita ja sellaisia, jotka saavat kukinnot tai lehdet kasvamaan pallomaisiksi. Niitä tavataan monilla kasvilajeilla ja lähes missä osassa kasvia vain. Ainoastaan jo puutuneet tai muuten kasvunsa lopettaneet osat ovat huonoa maaperää äkämille.

Alkuun pääsee vähin välinein

Äkämäharrastuksen aloittamiseen ei tarvita erikoisia välineitä. Tarvitaan kasvio isäntäkasvin määrittämiseen ja äkämäopas, esimerkiksi Carl-Cedric Coulianos & Ingmar Holmåsen: Galler. En fälthandbokom gallbildningar på vilda och odlade växter. Lisäksi lehtiö muistiinpanoille ja luonnoksille, muovipusseja ja pieni veitsi näytteenottoa varten. Äkämiä voi myös tallettaa kameralla.

Jos kyseessä ei ole rauhoitettu kasvi tai harvinainen äkämä, voi koko äkämäisen kasvinosan ottaa mukaansa ja jatkaa sen tarkastelua myöhemmin. Älä ota pelkää irrallista äkämää. Näytteet laitetaan pieneen muovipussiin, kukin omaansa. Äkämät säilyvät muutaman päivän, kunhan niitä ei talleta suorassa auringonpaisteessa. Jotkut lajit voi ilmakuivata, esimerkiksi kuvan Andricus foecundatrixkuivui itsekseen kirjoituspöydälläni kolmisen vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen juuri muuttunut.

Kaikkia äkämiä ei voi tunnistaa näkemättä sen aiheuttajaa, ja vannoutuneet harrastajat saattavatkin pitää ”äkämähautomoa” nähdäkseen, kuka äkämästä aikanaan ryömii ulos. Tosin sieltä voi tulla laji poikineen – myös äkämillä on loisia.

Tammi kiitollinen kohde

Tammi (Qercus robur) on monen äkämäpistiäisen suosikkipuu. Suomessa tavataan 21 tammen äkämäpistiäislajia, joista uusimmat kaksi löytyivät niinkin hiljan kuin vuoden 2007 kartoituksessa (kartoituksesta lisää http://www.helsinki.fi/science/metapop/tammi/).

Tammen äkämäpistiäiset ovat yleensä alle millimetrin mittaisia, kovasti toistensa näköisiä hyönteisiä.  Monet näitten lajien äkämistä ovat kirjavia helmiä, toiset muistuttavat himmeästi kiiltäviä samettinappeja. Muitakin variaatiota on – samalla lehdelläkin voi nähdä monen eri lajin äkämiä.

Tammi on äkämäbongarille kiitollinen kohde, koska äkämät erottuvat kohtuullisen helposti. Niitä on myös monia eri lajeja, ja niitä löytää myös pudonneista lehdistä. Näissä väri voi olla jo haalistunut, ja äkämän sivussa näkee pyöreän aukon, josta uusi hyönteinen on ryöminyt ulkomaailmaan.

Kuva ja teksti: Erika Weckström. Kiitokset Bess Hardwickille lajimääritysten varmistamisesta!

Minun luontoni

Julkaistu: 10.5.2010

Luontoharrastus tai luonnonharrastus viittaa hyvin monenlaiseen toimintaan retkeilystä luontokuvaukseen ja melonnasta puutarhanhoitoon. Monipuolinen harrastus kiehtoo myös nuoria. Aapo Mahlamäki, Taru Mäkelä ja Erno Korpela ovat nuoria luontoharrastajia, joilla kaikilla on oma tapansa toteuttaa harrastustaan.

Huonekasveja ja chilipaprikoita

– Aapo Mahlamäki (13)

”Olen harrastanut luontoa lapsesta asti. Perheelläni on aina ollut tapana retkeillä, käydä veneilemässä ja viettää paljon aikaa kesämökillä luonnon keskellä. Nyt olen kuitenkin löytänyt aivan uuden ulottuvuuden luontoharrastukseen kasvien kasvattamisen myötä.

Huonekasviharrastukseni alkoi viime keväänä, kun aloin hoitaa vanhaa huonokuntoista rahapuuta. Tajusin, miten hauskaa puuhaa huonekasvien hoitaminen on ja aloin hankkia niitä lisää. Pikkuhiljaa kokemusta ja tietoakin karttui lisää siinä samalla, kun hankin uusia siemeniä ja vaihtelin taimia. Syksyn koittaessa pöydät jo notkuivat erilaisia huonekasveja.

Vuodenvaihteen aikaan sitten innostuin chilipaprikoista. Luin paljon chilien kasvattamisesta ja rekisteröidyin asialle omistetulle foorumillekin. Samalla kolmekymmentäkaksi eri chililajiketta odotteli itämistä. Nyt ensimmäiset tekevät jo nuppuja, ja kaikki muutkin taimet ovat hyvässä kasvussa.

Huonekasvien hoitaminen on erittäin mukavaa ja rauhoittavaa. On palkitsevaa huomata menestyneensä jonkin kasvin hoidossa. Siitä tulee aina hyvä mieli, vaikka kyseessä olisi jokin aivan pieni juttu. Huonekasvit pitävät myös mielen virkeänä. Ikinä ei ole tylsää, sillä aina löytyy jotain hommaa. Ihaninta aikaa on kevät, jolloin kasvit heräävät ja alkavat kasvaa. Samaan aikaan saa aloittaa mullanvaihdon.

Pidän huonekasvien harrastamisesta juuri siksi, että niiden kanssa on aina jotain tekemistä. Harrastus on myös edullinen, eikä tarvitse olla mikään hortonomi osatakseen hoitaa huonekasveja. Huonekasvien löytäminen on syventänyt suhdettani luontoon.”

Mystinen inspiraationlähde

– Erno Korpela (19)

”Jollain tapaa tuntuu, että näen ja koen luonnon aivan eri tavalla kuin suurin osa nykyihmisistä ympärilläni. En ole hirveän uskonnollinen, enkä ainakaan tue kristillistä jumalakäsitystä, mutta luontoon liittyy minun kohdallani jotain sellaista, mitä joku voisi kuvailla uskonnollisuudeksi.

Metsää voisi tietyllä tavalla pitää kirkkonani. Menen sinne, kun haluan rauhoittua, meditoida, harhailla vailla päämäärää, seikkailla tai paeta todellisuutta.

Myös suomalainen muinaisusko on lähellä sydäntäni. Siinä kun kaikki henget ja jumaluudet olivat tiiviisti kytköksissä luontoon. Luonto itsessään nähtiin pyhänä.

Olen harrastelijamuusikko, jolle luonto on myös tärkeä inspiraationlähde. Samoilen usein metsässä ja päähäni jääneistä tunnetiloista kehittyy toisinaan musiikkia. Biisieni tunnelmat ja niiden herättämät mielikuvat sopivatkin monen mielestä ensisijaisesti juuri luontoon. Inspiraationlähteeni on kaiketi siis melko selkeästi aistittavissa musiikistani. Toki myös joidenkin biisien nimet viestivät osaltaan luontotematiikasta.

Luonto on kokonaisuudessaan aivan mahtava juttu. Se on jotenkin niin mystinen, ihmeellinen ja jännittävä. On sääli, että harvat tajuavat sen.”

Luontoharrastus elämäntapana

– Taru Mäkelä (19)

”Harrastan luontoa niin monella eri tavalla, että sen kaikkia ilmenemismuotoja on vaikea edes listata. Muun muassa retkeilen, teen vaelluksia, tarkkailen eläinten puuhia ja taivaan ilmiöitä, sienestän ja marjastan, valokuvaan luontoa ja katselen luonto-ohjelmia.

Luontoharrastuksessani on myös hieman omituisempia yksityiskohtia, joita kaikki eivät aina jaksa ymmärtää. Voin esimerkiksi istua yksinäni metsässä ja tuijottaa eteeni ilman mitään järkevää syytä. Se vain on hauskaa.

Vuodenkierron mukaan harrastukseni eri puolet tulevat esiin. Syksyllä esimerkiksi tarkkailen muuttolintuja, talvella eläinten jättämiä jälkiä hangella, keväällä vettä ja kesällä kaikkea, mikä liikkuu tai kasvaa. Harrastan luontoa melkein kaikilla sellaisilla tavoilla, joihin ei tarvita hienoja kalliita välineitä tai suurta vaivannäköä.

Luontoa seuratessa näkee ja kokee paljon jännittäviä ja kauniita asioita, kun taas ihmisten seuraaminen on mielestäni yleensä vain erittäin tylsää. Eipä ihme siis, että viihdyn parhaiten luontoharrastuksen parissa. Mikään ei voita luonnon helmassa ympäriinsä samoilua, vaikka sitä välillä häiritsisivätkin satunnaiset vastaantulijat.

Vaikka luonto on kokonaisuudessaan minulle hyvin merkityksellinen, eniten pidän kuitenkin eläimistä. Erityisen hienoja ovat petoeläimet, ja olenkin kiinnostunut suurpetoasioista ja Luonto-Liiton susiryhmän toiminnasta.

Luonto on minulle elämäntapa, jota ilman en selviäisi arjesta. En osaa sanoa, mistä lähtien olen harrastanut sitä. Kai se alkoi siitä, kun söin ensimmäistä kertaa mansikan.”

Teksti: Milla Aalto

Kaupungista luontoon ja takaisin

Julkaistu: 10.5.2010

Vähän aikaa sitten eräs radiotoimittaja kysyi asiantuntijaprofessorilta: Mitäs se haittaa jos sellaisia lajeja, joita me ei syödä, kuolee sukupuuttoon?

Kaupungissa ihminen elää monesti eristyksissä ympäröivästä luonnosta. Ohuessa, mutta tiiviissä kuplassa, jota voi olla vaikea puhkaista. Kaupungissa metsä unohtuu, eikä sen elintärkeää merkitystä näe ketjukahviloiden, elokuvien ja alennusmyyntien keskeltä. Luonto on suuri ja pelottava, koska se on tuntematon, eikä sitä voi hallita. Siksi sen olemassaolon unohtaa mielellään.

Suomessa kaupunkikulttuuri on kuitenkin verrattain nuorta ja kehittymätöntä. Voidaankin sanoa, että suomalaiset elävät vielä toinen jalka metsässä. Hyvä niin. Meillä on ehkä paremmat edellytykset pitää yllä jo aikojen alussa syntynyttä luontosuhdettamme kuin esimerkiksi keskieurooppalaisella. Jokamiehenoikeus on yksi arvokkaimmista asioista, mitä laki meille suojaa. Tämä etuoikeus tulisi käyttää hyväksi.

Kuitenkin sanotaan, että Manhattan on maailman ekologisin paikka asua. Mutta uskallan väittää, että juuri kaupungistuminen ja teollistuminen ovat suurimpia syitä moniin käsillä oleviin ekokatastrofeihin maapallolla. Ihmisen luontosuhteen katoaminen tai vääristyminen on ydinkysymys.

Syvän luontosuhteen saavuttaminen on vähintäänkin haastavaa. Sen eteen on ponnisteltava. Elävä luontosuhde voi syntyä metsään menemällä ja sitä kunnioittamalla, ei pelkästään aatelehtiä lukemalla tai vihreää t-paitaa pitämällä.

Kaupunkilaisen ensiapupaketti: lähde järvelle, joelle, suolle tai tunturille yksin, ilman mp3-soitinta, ilman kameraa. Yksin ollessasi olet todella läsnä, näet sen mikä sinua ympäröi.

Pysähdy. Kuuntele luontoa ja kuuntele itseäsi. Käy metsässä usein, edes pistäytymässä. Kalasta, metsästä, kerää marjoja tai yrttejä, mutta tee se kunnioittaen. Kun palaat kaupunkiin muista, että sama maa ja vesi virtaavat myös sen asfaltin alla, jonka päällä kävelet.

teksti: Vuokko Kurki

Oppaana kevääseen

Julkaistu: 10.5.2010

Neljäsluokkalaiset ja heidän opettajansa katsovat keskittyneesti kankaalle heijastuvaa esitystä, jossa seikkailee kevätkärpänen, maamehiläinen sekä joukko tuttuja kasveja, lintuja, matelijoita ja hyönteisiä. Pian käsiä alkaa yksitellen nousta kysymysten ja kommenttien kertomiseksi.

On se aika vuodesta, kun Luonto-Liiton lähettiläät ovat saapuneet luokkiin kertomaan kevään etenemisestä ja lasten kevätseurannasta, Kevättuulesta.

Kuva: Terhi Niinimäki ja Petro Pynnönen

Lähettiläät pitävät ensin luokassa pienen oppitunnin ja esittelevät kevään seuraamista sekä mukana olevat 12 lajia. Kiinnostusta, tietoa ja omia kokemuksia lajeista löytyy joka luokasta – sekä nokkelia kysymyksiä, joihin lähettiläälläkään ei aina ole tarjota vastausta.

Mukana on sekä monille koulusta tai kotoa tuttua perusasiaa että valtaosalle täysin uutta tietoa. Viime vuonna vetämilläni tunneilla kaikkein eniten hämmästystä ja epäuskoa tuntui herättävän nauhalta soitettu hullulinnun, siis töyhtöhyypän, soidinhuutelu. Eräs oppilas kuvasikin osuvasti sen muistuttavan linnun sijaan game boy -käsipelikonsolin äänimaailmaa.

Teoriapitoisemman osuuden jälkeen lähdetään ulos soveltamaan opittua. Toisten luokkien kanssa leikitään useampikin luontoleikki, toiset taas innostuvat seurantalomakkeesta ja ulkonaolosta niin paljon, ettei ohjattua toimintaa tarvita.

Pitämäni tunnit venähtivätkin usein aiottua pidemmiksi, lasten kirjatessa lomakkeen vapaille riveille mitä ihmeellisimpiä ötököitä. Linnunkakkakin kelpasi varmaksi kevään merkiksi, enkä halunnut väittää vastaan. Opettajat suhtautuivat lähettilästunteihin äärimmäisen positiivisesti ja kyselivät meiltä opetusvinkkejä biologian tunteja varten. Lapsilta saa myös sitä kuuluisaa suoraa palautetta: tunnin lopussa eräs innostunut tyttö tuli kertomaan, että isona hänkin haluaa töihin Luonto-Liittoon.

Olisi hienoa nähdä Kevättuulikiertueen leviävän ajan myötä jokaisen piirin alueelle. Kipinä innostua tarkkailemaan luontoa voi tulla juuri siitä hauskasta kevätretkestä, joka sattui piristämään muuten tavanomaista koulupäivää.

Teksti: Antti Salovaara

Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä – ja niitäkin harkiten

Julkaistu: 22.2.2010

Alppien jylhät maisemat houkuttelevat vuosittain miljoonia vaeltajia.

Luontomatkailu on voimakkaimmin kasvava turismin ala. Luonnonsuojelu ja luontomatkailu ovat käyneet pitkään käsi kädessä: Esimerkiksi Suomen kansallispuistoverkosto on luotu pitkälti luontomatkailua silmälläpitäen. Luontomatkailusta kertyvät rahavirrat hyödyttävät luontoa sekä suoraan erilaisten suojeluprojektien muodossa että epäsuorasti luonnon arvostuksen kasvun kautta, kun villi luonto matkailukohteena nähdään tuottavampana ja kestävämpänä tulonlähteenä kuin esimerkiksi maatalouden käyttöön valjastettu. Eko- ja seikkailumatkailun suosion viimeaikainen nopea kasvu on lisännyt kuitenkin erityisesti herkästi haavoittuviin elinympäristöihin kohdistuvaa painetta.


Puuttomat alueet kuten dyynit, tundra ja tunturit ovat erityisen alttiita eroosiolle. Esimerkiksi karun kauniissa, lähes täysin puuttomassa Islannissa matkailun aiheuttama eroosio on paikoin melkoinen riesa. Sisämaassa moniin paikkoihin pääsee vain syvät urat maastoon jättävillä maastureilla, mutta myös suosittu ratsastusvaellus on ongelmallista hevosen kavion pienelle pinta-alalle jakautuvan suuren painon vuoksi. Hevosten lannan mukana maaperään voi myös kulkeutua ylimääräisiä ravinteita ja vierasperäisten kasvien siemeniä.

Sankat kävijäjoukot kuluttavat tunturi- ja vuoristoalueita

Myös oma pohjoinen tunturiluontomme on erityisen herkkä matkailun vaikutuksille. Puuttomuuden lisäksi arktisille ja subarktisille alueille tyypilliset lyhyet, vähälajiset ravintoketjut lisäävät haavoittuvuutta, sillä yhdenkin lajin muutos heijastuu helposti muihin. Suurin osa maamme luontomatkailusta kohdistuu kuitenkin juuri pohjoiseen: Metsähallituksen mukaan luontomatkailu tuo vuosittain Lappiin satoja miljoonia euroja.



Toisinaan Lapin suosituilla retkeilyalueilla, esimerkiksi suurelta osin paljakalla kulkevalla Hetta-Pallas -reitillä, näkeekin polkuja, jotka ovat tuhansien kulkijoiden vaikutuksesta pahoin kuluneet.


Ohut kasvillisuuspeite kuluu retkeilijöiden askelten alla, jolloin suojaton pintamaa voi huuhtoutua veden mukana pois. Poluilla maa voi myös pakkautua niin tiiviiksi, ettei se enää kykene imemään vettä. Vettynyt polku on mutainen ja liukas kulkea, jolloin retkeilijät ohjautuvat polun sivuun, pahentaen maaston kulumista entisestään. Kulumista vastaan on koitettu taistella rakentamalla kuluneimpiin kohtiin pitkospuita tai soraa.



Retkeilijöiden jätteet voivat pilata ympäristöä ja olla vaaraksi eläimille. Erityisesti pohjoisilla alueilla ja suosituilla vuoristovaellusreiteillä esimerkiksi Nepalissa ja Alpeilla biojätteetkin voivat olla lähes ikuinen ongelma, sillä maatuminen on hidasta. Toisaalta jätteiden poisvientikään ei ole ongelmatonta: suurten jätemäärien noutaminen raskailla ajoneuvoilla ei käy jälkiä jättämättä.

Turismi voi tuhota herkän elinympäristön – mutta myös edesauttaa sen suojelua

Arktisten ja subarktisten alueiden lisäksi vaarassa ovat eristyneet elinympäristöt, kuten saaret.  Galapagos-saaret ovat monen luonnonystävän toivekohde, mutta turismi on saarten ainutlaatuiselle
luonnolle myös vakava uhka. Matkailijoiden mukana saarille on levinnyt mm. Culex quinquefasciatus-hyttynen, joka voi levittää saarten eristyksissä eläneille, vastustuskyvyttömille eläinlajeille kohtalokkaita tauteja.

Sukellusturismi on merkittävä tulonlähde erityisesti kehittyvissä maissa. Sen suosion kasvu on johtanut monissa paikoissa merenalaisten kansallispuistojen perustamiseen sekä riuttojen eliöyhteisöille tuhoisan dynamiitti- ja syanidikalastuksen kieltämiseen. Toisaalta usein samoilla alueilla rantaresorttien aiheuttamat ravinnepäästöt samentavat vettä heikentäen korallien elinmahdollisuuksia.

Pahimmillaan koralliriuttojen tuho voi vaikuttaa myös maalla. Kun koralliriutan muodostama luonnollinen aallonmurtaja tuhoutuu, ranta altistuu eroosiolle, mikä entisestään lisää maa-aineksen ja samentavien ravinteiden kulkeutumista meriin ja sitä myöten korallien tuhoa – ja noidankehä on valmis.

Katsoa saa, vaan ei koskea

Erityisesti aloitteva laitesukeltaja voi silkalla kömpelyydellään aiheuttaa melkoista tuhoa. Koralli kasvaa vain noin sentin vuodessa, joten pienenkin irronneen palan korvautuminen vie aikaa. Jopa
varomaton räpylänisku pohjahiekkaan voi olla kohtalokas: Jos koralli peittyy hiekkatomulla, sen sisällä symbioottisena elävä, korallin elinvoimaisuudesta vastaava levä ei valon puutteen vuoksi pysty yhteyttämään, vaan koralli kuolee.

Virkistyssukellusta harrastetaan useimmiten veneestä käsin. Veneiden ankkurit ja propellien aiheuttamat virtaukset voivat olla tuhoisia koralleille joko suoraan riuttaa kolhimalla tai
pohjasedimenttiä pöllyttämällä. Esimerkiksi Egyptissä vastuulliset sukellus- ja snorklausretkien järjestäjät ovatkin kiinnittäneet yhteistuumin sukelluskohteiden lähelle poijuja, jotta ankkureista on voitu luopua. Myöskään kalojen ruokinta ei kuulu ammattitaitoisesti järjestettyihin sukellus- ja snorklausretkiin. Sukeltajat eivät ole riutoille pelkkä riesa, vaan tekevät myös arvokasta työtä raportoimalla riutan eliöyhteisön tilasta.

Vinkkejä vastuulliselle luontomatkailijalle

-Pysy merkityillä poluilla erityisesti liikkuessasi eroosiolle herkille alueilla, kuten tunturissa ja dyynialueilla.

-Vältä moottoriajoneuvoja ja muita ympäristölle vahingollisia tapoja kulkea.


-Vie mukanasi kaikki tuottamasi jätteet. Moni vastuullinen retkeilijä ja sukeltaja on ottanut tavakseen kerätä mukaansa myös muiden jättämät roskat.


-Toisinaan matkanjärjestäjät ja oppaat käyttävät eko-termiä katteettomasti. Suosi vastuullisten matkanjärjestäjien palveluita ja vaadi eko:lle vastinetta!


-Kerro kokemuksistasi – niin hyvistä kuin huonoistakin – myös muille.

Teksti ja kuva Hemi Malkki

Vauhtimatkalla Japanissa

Julkaistu: 22.2.2010

Superjuna Shinkansen kiidättää turistia Japanin laidalta toisella nopeudella ja täsmällisyydellä, joista suomalainen junamatkustaja saa yleensä vain haaveilla. Nopea matkanteko antaa samalla aikaa pysähtyä.

Kansain lentokenttä – Kioto

Virkailijaa vaihtaa kuponkimme kiiltäviiin Japan Rail Passeihin. Suuren aallon kuvalla koristeltu läpyskä näyttää enemmän onnittelukortilta kuin kahden viikon rajattomaan matkustukseen oikeuttavalta junalipulta.

Asemalaiturilla asettelemme matkalaukkumme jonon jatkoksi sille kohtaa, mihin vaunun numero 3 on merkitty pysähtyvän (ja pysähtyykin, kymmenen sentin tarkkuudella!).

Sisällä junassa kilistelemme vihreä tee -pulloilla. Matka Japanin rautateillä on alkanut!

Kioto – Nara – Kagoshima

Kioton ja Naran temppeleiden tultua tutuksi odotamme innolla pääsyä shinkansen-luotijunan kyytiin. Kuuden päivän aikana olemme ajaneet vain paikallisjunilla, joten on korkea aika ottaa passeistamme hyödyt irti.

Osakassa luotijuna pysähtyy kaupungin pohjoispuolella omalla Shin-Osakan asemallaan. Pääsemme shinkansenien laiturialueelle Japan Rail Passeja vilauttamalla. Lippumme ovat sen verran hyvä diili, että niitä ei ole myynnissä Japanissa asuville matkustajille. Yksi pitkä, edestakainen luotijunamatka tulee jo kalliimmaksi kuin noin 350 euron hintaiset passimme.

Junamatkustaminen on Japanissa erittäin suosittua hintavuudestaan huolimatta. Maan vilkkaimmalla reitillä Tokion ja Osakan välillä liikkuu vuosittain yli 65 miljoonaa matkailijaa – enemmän kuin kaikilla maailman nopeilla rautatiereiteillä yhteensä.

Matkaevääksi sieppaamme Osakan aseman kuuluisat kahdeksankulmaiset ekibenit eli asemilla myytävät lounasrasiat. Ne ovat kuin pieniä taideteoksia lukuisine ruokalajeineen. Jokaisella asemalla on omat, paikallisista tuotteista kootut ekibeninsä.

Juna kiihdyttää vauhtiin niin, että korvat menevät lukkoon. Shinkansenit kulkevat yli 300 kilometrin tuntinopeudella. Tämähän on kuin lentokoneessa!

Paikkalipuista näemme, että meidän on vaihdettava junaa Shin-Yatsushirossa. Aikataulu alkaa hirvittää: vaihtoaikaa on vain 3 minuuttia. Aliarvioimme Japanin rautateiden täsmällisyyden: vaihto on suunniteltu niin, että harppaamme laiturialueen yli vastakkaisella raiteella olevan junan meitä lähinnä olevaan vaunuun. Kätevää!

Kagoshima – Nagasaki

Japanin Napoliksi kutsuttu rento Kagoshiman kaupunki ja sen naapuri, aktiivinen tulivuori Sakurajima jäävät taa, kun kahden viikon lomamme kääntyy loppupuolelleen ja suuntaamme takaisin kohti kaakkoa.

Varaamme paikkaliput Hiroshimaan, mutta kuinka ollakaan, junassa istuessa ajatus Nagasakista alkaa kiehtoa. Ei muuta kuin ulos junasta ja vaihtoyhteyden kyytiin. Odotella ei tarvitse, eikä paikkalippujakaan välttämättä kannata varata: tiheä vuoroväli ja paikkaliputtomille tarkoitetut vaunut helpottavat ex tempore -reissaajan elämää.

Junat ovat täynnä japanilaisia naisseurueita, perheitä ja yksinäisiä liikemiehiä. Japanilaiset matkailevat kotimaassa etenkin uuden vuoden aikaan ja loppukevään kultaisella viikolla. Silloin paikkaliput ja hotellit on varattava hyvissä ajoin etukäteen.

Nagasaki ­– Hiroshima – Osaka

Haikeana käännyn katsomaan taakseni ennen kuin käännymme kulman ympäri nagasakilaisella sivukadulla. Majapaikkamme isäntä seisoo yhä hyvästelemässä meitä ryokaninsa ovella. Ihmisten ystävällisyys tekee matkanteosta Japanissa miellyttävää, yhteisen kielen puutteesta huolimatta.

Matkalla Hiroshimaan tuijatan ulos junan ikkunasta ja toivon ajan pysähtyvän. Maisema kiitää ohi pikakelauksella. Kahdessa viikossa ehtii nähdä paljon, mutta liian vähän ymmärtääkseen Japania. Matkailija joutuu tyytymään tarkkailijan osaan.

Viimeinen etappi Osakan kautta lentokentälle vie meidät vielä Dotonborin ostoskadun kautta, jossa kiteytyy japanilaisen kulutuskulttuurin syvin olemus. Sydän ei jää Japanin valosmainosten sykkeeseen, vaan pikkukaupungin puutarhaan, jonka maiseman taustan muodostaa savua puhkuva tulivuori.

Kaukomatkasta jää iso hiilijalanjälki

Junamatkailu on ilmaston kannalta rutkasti lentämistä harmittomampaa. Reilun 2500 kilometrin ajelut Japanin rautateillä vastasivat korkeintaan kymmenesosaa matkan kokonaispäästöistä.

Lentomatkojen hiilijalanjäljestä internetin hiililaskurit antoivat reippaasti eroavia tuloksia. Laskurit huomioivat eri tavoin muun muassa koneen reitin, tyypin, täyttöasteen sekä muut hiilidioksidin ohella ilmastoa lämmittävät päästöt. Korkeimman päästöarvion antaneen Lentolaskurin tulokseen on laskettu myös muut ilmastopäästöt hilidioksidiksi muutettuna.

Matkan CO2-päästöt kahdelta hengeltä:

Lennot: 2288–6648 kg (Suorat lennot, 15500 km)

Hotellit: 415 kg (14 yötä)

Junamatkat: 300 kg (2500 km)

* Vaihteluväli eri laskurien antamista luvuista

Yhteensä: 3003–7363 kg hiilidioksidia

www.lentolaskuri.fi – Sivustolta lötyy laskurin lisäksi kattava lista muista hiililaskureista

Hiilidioksidipäästöjen kompensointi vaikeaa

Matkustamisesta aiheutuneita hiilidioksidipäästöjä voi yrittää kompensoida vapaaehtoisilla maksuilla organisaatioille, jotka rahoittavat metsien istuttamista, uusiutuvan energian tuotantoa, ekotehokkuuden lisäämistä tai ympäristöjärjestöjen ilmastotyötä. Kompensointi on kuitenkin ongelmallista monista syistä.

Lentämisestä aiheutuvat päästöt alkavat lämmittää ilmakehää heti, joten kompensoinnissa pitäisi ottaa huomioon kertyvä ”velka”. Esimerkiksi puita istuttamalla hiili sitoutuu ilmakehästä hitaasti – eikä mikään takaa ettei istutettua metsää kaadettaisi ja sen varastoima hiili päätyisi uudestaan kiertoon. Yksi vaihtoehto onkin tukea jo olemassaolevien metsien suojelua.

Jos kompensointia tehdään investoimalla rahaa uusiutuviin energialähteisiin, riskinä on ettei uusi energianlähde korvaa uusiutumattomia energianlähteitä, vaan ainoastaan lisää energiantuotatoa ja siten myös energiankulutusta.

Vaikka päästönsä kompensoisi, peruuttamaton on jo tapahtunut: Lentomatkustuksen päästöt ovat lähtöisin fossiilisista polttoaineista, eikä miljoonia vuosia sitten maaperään sitoutunutta hiiltä enää saada pois ilmakehästä takaisin maankuoren kerrostumiin.

www.lentomaksu.fi

www.sll.fi/tuejatoimi/metsakampanja/index_html

www.luontoliitto.fi/metsa/vaikuta/tuetoimintaa.html

Teksti Liisa-Maija Aukia

Kuva Ismo Puustinen