Nuorten Luonto

Nuorten luontopolku puhuu Inarin metsien puolesta

Julkaistu: 23.11.2009

Inarijärven alueen karu kauneus ja jylhät metsät tekivät vaikutuksen viikon Otsamotunturin läheisyydessä viettäneisiin suomalaisiin ja venäläisin nuoriin. Luontomatkailuun painottuneen leirin osallistujat toivovat alueen helmien – hienojen iäkkäiden metsäalueiden – säilyvän matkailijoiden nähtäväksi myös tulevaisuudessa.

– Kyllä täällä silmä lepää ja korvat nauttivat hiljaisuudesta, Tarmo Saastamoinen sanoo mietteliäänä.

Hän ja neljä muuta nuorta ovat saapuneet Inariin leirille Luonto-Liiton Pohjois-Suomen piiristä. Osallistujia on saapunut myös Venäjän puolelta, Murmanskista ja Arkangelista sekä eri puolilta Suomea oppimaan ja pohtimaan luontomatkailua ja sen kestävän kehittämisen mahdollisuuksia sekä tutustumaan Inarin alueen luontoon.

Alueen luonnon kauneus on selvästi tehnyt leiriläisiin vaikutuksen.

– Täällä ympäröivä luonto on upeaa verrattuna mihin tahansa pohjoiseen kohteeseen, missä olen aiemmin vieraillut. Kotiseudullani Murmanskissakaan harvemmin löytää tällaisia maisemia; jäkäliä, luppoa, vanhoja männiköitä, tuntureja. Ihmetyttää tosin, ettei alueella ole enempää merkattuja reittejä tai palveluita luonnosta kiinnostuneille matkailijoille, kertoo PiM-järjestön (Priroda i Molodezh eli luonto ja nuoret) aktiivi, itsekin oppaana työskennellyt Roman Antipin.

Inariin valtion retkeilyalue

Leiriläiset olivatkin yhtä mieltä leirillä vierailleiden paikallisten asiantuntijoiden kanssa siitä, että Inarin retkeilyalueella on selvästi potentiaalia olla vielä nykyistä paljon merkittävämpi luontomatkailukohde. Leirin aikana julkaistiin leiriläisten ja Inarin luonnonystävien yhteinen kannanotto valtion retkeilyalueen perustamiseksi Inariin.

– Kunnan kaavoitukset tulevalla retkeilyalueella ovat keskeyttäneet suunnitelmat valtion retkeilyalueen perustamiseksi. Kaavoitusprosessi tulisi mielestämme saada päätökseen pikaisesti ja toteuttaa vahingoittamatta retkeilyalueen ainutlaatuista luontokokonaisuutta. Metsänhoito alueella tulisi tehdä jättäen viimeiset säästyneet metsät rauhaan, summaa Inarin luonnonystävien Vesa Luhta kannanoton sisältöä.

Uudenlainen luontopolku esittelee pieniä luontoelämyksiä

Havainnollistakseen alueen mahdollisuuksia luontoelämyksiin leirin osallistujat suunnittelivat viikon aikana Rovavaaralle, Otsamotunturin läheisyyteen elämyksellisen luontopolun. Rovajärven kämpältä lähtevän polun avulla leiriläiset haluavat nostaa esiin hienoja luontokohteita, jotka saattaisivat muuten jäädä huomiotta. Toisaalta haluttiin osoittaa, että hienoille metsäalueille on hakkuita parempaakin käyttöä.

Suuniteltu polku ei ole perinteistä mallia, vaan niin sanottu virtuaalinen luontopolku. Metsään ei ole pystytetty erityisiä rakenteita, eikä erillistä reittiä raivattu polkua varten. Polun rastien sijainnit, niiden tiedot ja rastien tehtävät laitetaan kaikki saataville internetistä löytyvään esitteeseen. Rasteihin tutustuva retkeilijä voi tarpoa metsässä omia reittejään ja rastien luokse suunnistamisesta tulee osa elämystä.

– Rovavaaran maisemat ovat liian hienoja poluilla ja kylteillä pilattaviksi, tuumaa polun suunnitteluun osallistunut unkarilainen Nikolett Katona.

Leiri oli osa Luonto-Liiton tänä vuonna alkanutta yhteistyöhanketta, joka keskittyy kestävän luontomatkailun edistämiseen nuorten ja kansalaisjärjestöjen keskuudessa Barentsin alueella. Venäjällä hanketta toteuttavat nuorten ympäristöjärjestöt Aetas ja PiM. Leirin järjestämisen mahdollisti Euroopan komission Youth in Action -ohjelman sekä ulkoasiainministeriön tuki.

Kannanotto: Inarin retkeilyalue perustettava viipymättä

www.luontoliitto.fi/metsa/ajankohtaista/2009/08/kannanotto-inarin-retkeilyalue-perustettava-viipymatta

Teksti ja kuva Sini Eräjää

Tee itse virtuaalinen luontopolku

Virtuaalisen luontopolun tekeminen on helppo ja hauska tapa tehdä arvokasta luontokohdetta tunnetuksi. Sen kautta voit kerätä tukijoukkoja suojelukohteellesi tai vakuuttaa kunnan päätöksentekijät siitä, että virkistys ja luontomatkailu ovat parempia käyttömuotoja lähimetsällesi kuin uuden ostoskeskuksen rakentaminen.

Luontopolun tekemiseen tarvitset GPS:n, kameran, suunnistustaitoja ja vähän luovuutta.

Tee näin:

1. Valitse alue, jonka suojelua haluat edistää. Sopiva kohde ei sijaitse liian kaukana asutuksesta ja palveluista, ja sinne pääsee julkisilla kulkuneuvoilla.

2. Löydä polun rastit. Etsi erikoisia/kauniita/kivoja paikkoja alueelta ja ota ylös niiden GPS-koordinaatit. Samalla niistä kannattaa ottaa edustavia valokuvia muistin tueksi ja esittelytarkoitukseen.

3. Tee rasteista lyhyet kuvaukset. Esim. ”pieni suo, jolle aurinko paistaa iltaisin”, tai ”satakielen asuttama koivikko” ovat kuvauksia, jotka saattavat houkuttaa ihmisiä tutustumaan alueeseen.

4. Kokoa kuvaustekstit ja koordinaatit esitteeseen tai nettisivulle. Voit käyttää esimerkiksi ilmaista Google Earth (http://earth.google.com) -ohjelmaa polun reitin merkitsemiseksi.

5. Julkaise luontopolkusi mahdollisimman näkyvästi, esimerkiksi lehdistötiedotteen avulla. Voit myös esittää luontopolkua suoraan sen mahdollisille käyttäjäryhmille (kouluille, luonto- ja asukasyhdistyksille, retkeilijöille jne).

Luonto-Liiton metsäryhmältä voit saada lisäohjeita luontopolun tekemiseen ja julkaisemiseen.  Ajankohtaisia yhteistietoja löytyy metsäryhmän nettisivuilta: www.luontoliitto.fi/metsa

Teksti Birthe Weijola

Hevonkuusen kirjeenvaihtajalta

Julkaistu: 23.11.2009

Muutosta on aikaa jo muutama kuukausi. Juna kuljetti meikäläisen, ompelukoneen ja polkupyörän   Helsingin humusta Hyrynsalmen Paljakkaan, yli 20 kilometrin päähän kirkolta ja palveluista. Äläkä välitä, en minäkään osannut paikantaa tätä paikkaa aikaisemmin. Onhan tämä vähän kaukana.

Olen ollut vaikuttunut Kainuun mahtavasta luonnosta. Paljakan luonnonpuiston läheisyys takaa upeita lajilöytöjä suorastaan takapihalta, ja karhustakin on saatu useita havaintoja. Itse Kontio ei valitettavasti ole hennonnut näyttäytyä. Ilmeisesti metsässä liikkujan lauluntapainen pelottaa isommankin eläimen turvallisen matkan päähän, oli se sitten nuottikorvallinen ihminen tai joku vähemmän vaarallinen peto.

Upean luonnon ohessa on hevonkuusessa kehitettävä itse omat viihteet ja tekemiset. Kaupallista tarjontaa ei kerta kaikkiaan ole, kylän ainoa anniskeluravintolakin tuli tänä syksynä tiensä päähän. Kulttuuritarjonta on vähänlaista, ellei sitten varta vasten lähde käymään Oulussa tai Kajaanissa. Ulkona syöminenkin on hyvin harvinaista herkkua, vaikka Hyrynsalmen huoltoaseman burgeripuolelta saakin jonkinlaisen kasvispurilaisen. Itse tehty ruoka tulee helpommin, ja on usein myös aika maukasta ranskismuhjuun verrattuna.

Omassa ja luonnon rauhassa täällä kuitenkin viihtyy. Rahaa kuluu huomattavasti vähemmän kuin kaupungissa. Ihmisiä tavataan käymällä kylässä, ei neljän euron lattelasin äärellä, eikä päivittäisillä kulkureiteillä todellakaan tarjota mahtavia shoppailumahdollisuuksia. Olosuhteet pakottavat myös tietynlaiseen omavaraisuuteen, tai ehkä vähintäänkin omavarautumiseen: välillä lunta tulee niin paljon, ettei kotoa välttämättä pääse kylille vaikka miten olisi margariini tai polttopuu lopussa. Sama pätee myös muuhun liikkumiseen: jos tulossa on jotain tärkeää menoa, kannattaa tarkastaa säätiedotus etukäteen.

Olosuhteista johtuen täällä viihtyminen on lähinnä omasta itsestä kiinni. Kaupalliset tahot eivät tarjoa pakotteita eikä virikkeitä. Tee se itse -henkinen elämäntapa voi ajoittain olla vaativaa, mutta toisaalta palkitsevaakin. Ja vähintäänkin kokeilemisen arvoista.

Teksti Hanna Kaisa Hellsten

Pohjoinen metsätalous siirtyy etelään

Julkaistu: 23.11.2009

Metsähallitus hakkasi tämän vuoden syyskuussa Helarasin arvokasta vanhaa metsää aivan Riuskan luonnonsuojelualueen lähellä Kainuussa. Tilanne on omituinen, sillä pohjoisen puun kysyntä on vähentynyt, sellutehtaita on suljettu ja suuret metsäyhtiöt ovat siirtymässä Etelän markkinoille. Näissä olosuhteissa hakkuupaineiden luulisi helpottavan, erityisesti valtion mailla.

Asennemuutos metsätalouspuolella on kuitenkin hidas, ja suojelematonta ikimetsää on kaadettu jopa tienvarsien pöllipinoihin odottamaan “varmuuden vuoksi”. Muutosta ei kuitenkaan voi estää. Metsätalouden siirtyminen maapallon toiselle laidalle saattaakin ajan kanssa tehdä metsiensuojelusta helpompaa, kun on myös taloudellisesti entistä  perustellumpaa hakea metsistä jotain muutakin kuin hakkuutuloa.

Suotuisat kasvuolot ja suotuisa politiikka

Metsätalouden siirtymiseen on useita syitä. Eräs niistä on puun kasvutahti: siinä missä täkäläiset puulajit kasvavat sellupatakokoisiksi 70–90 vuodessa, on eukalyptus korjuukelpoista jo 17 vuoden kasvatuksen jälkeen.

Kasvatettavat lajit ovat usein tuontitavaraa. Australialaista eukalyptusta kasvatetaan nopeakasvuisuutensa vuoksi niin Kaakkois-Aasiassa kuin Etelä-Amerikassakin alkuperäisen metsän tilalla. Puuta tuotetaan valtavilla yksilajisilla puuplantaaseilla, joiden hoitaminen vaatii suuria määriä kasvimyrkkyjä ja lannoitteita. Jalostustyössä käytetään myös yleisesti geenimuuntelua.

Metsäteollisuuden muuton taustalla vaikuttavat myös taloudelliset ja poliittiset syyt. Työvoima on monissa maissa edullista, ja mittaville tehdashankkeille on saatavilla Suomen valtion myöntämiä vientitukia. Vaatimukset ympäristön huomioimiselle ovat useissa kehitysmaissa varsin kevyitä, jolloin sademetsän muuttaminen puupelloksi on mahdollista hyvinkin laajalta alueelta. Myös sellutehtaiden päästöjen valvonta on usein olematonta.

Metsäteollisuus tuo ongelmia

Trooppiset metsät ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeitä alueita. Sademetsät kattavat maapallon pinta-alasta vain vajaat kuusi prosenttia, mutta niissä elää yli puolet maapallon eläinlajeista. Alueiden säilyttäminen olisikin tärkeää luonnon monimuotoisuuden turvaamisen kannalta, mutta ne pienenevät jatkuvasti. Vuosittain sademetsää hakataan noin 150 000 km2 eli noin puolet Suomen pinta-alasta. Yksi syy hakkuiden taustalla on metsäteollisuus. Vaikka hakatun sademetsän tilalle kasvatettaisiin puuta, ei se korvaa alkuperäistä lajistoa.

Plantaasi- ja tehdashankkeiden vaikutukset ympäristöön ja sitä kautta myös ihmisten elämään ovat suuria.

Brasiliassa Bahian osavaltiossa sijaitseva Veracelin sellutehdas plantaaseineen on vienyt paikallisilta viljelyalueen, ja jopa hautausmaan reunaan on istutettu sellupuuta. Viljelmien vaatimat kemikaalit ovat pilanneet joen, josta paikallinen väestö on aiemmin ottanut juomavetensä. Vesi on muutenkin vähentynyt, sillä eukalyptus vaatii paljon vettä kasvaakseen.

Tarina ei ole poikkeuksellinen: suuret selluhankkeet ovat vaikuttaneet ympäristöönsä samantapaisesti eri puolilla Etelä-Amerikkaa.

Veracelin taustalla on Brasilialaisen Aracruzin lisäksi Stora Enso. Tehtaan tuottama valtaisa sellumäärä menee pääasiassa vientiin: tuotteet menevät Pohjoiseen, haitat jäävät Etelään. Veden ja maan menetys ajaa ihmisiä pois kotiseudultaan, ellei hallitus ole ehtinyt raivata heitä jo valmiiksi hankkeen tieltä. Metsäkysymykset ovatkin tiiviisti kytköksissä ihmisoikeus- ja demokratiakysymyksiin.

Takaisin Pohjoiseen

Metsäteollisuuden siirtyminen kehitysmaihin aiheuttaa merkittäviä ympäristöongelmia, joihin liittyy myös inhimillisiä tragedioita. Eikö olisi sittenkin parempi antaa moton laulaa pohjoisessa ikikuusikossa?

Viimeisten vanhojen metsien hakkuut eivät riitä pelastamaan sademetsiä, sillä niitä on jäljellä enää vähän. Vanhojen luonnontilaisten tai sen kaltaisten metsien osuus on Suomen metsistä alle prosentin, ja niistä suojelun ulkopuolella on noin puolet. Näillä metsillä ei päästä edes kunnolla alkuun globaalin paperintarpeen täyttämiseksi. Monimuotoisuuden kannalta niiden arvo on kuitenkin merkittävä.

Etelän metsien tilaan vaikuttavat ratkaisut tehdään täällä boreaalisten metsien suojelusta riippumatta.  Pohjoiset pankit ja valtiot rahoittavat tehdashankkeita, jotka jo kokonsa puolesta aiheuttavat merkittäviä muutoksia ympäristöön.

Myös tuotteet tulevat Pohjoiseen. Suomalaiset kuuluvat maailman kärkikastiin, kun katsotaan paperin ja kartongin kulutusta: World Resource Institutin mukaan kulutamme lähes 325 kiloa paperia ja kartonkia henkeä kohti. Ratkaisut globaaliin metsiensuojeluun lähtevätkin kulutuksen hillitsemisestä, sillä lähes puolet hakatuista metsistä päätyy paperiksi.

Paperia kulutetaan turhaan

Paperituotteiden kulutus on kuusinkertaistunut 1960-lukuun verrattuna. Kulutus on jakautunut epätasaisesti: noin kymmenen prosenttia maapallon väestöstä kuluttaa puolet paperista. Suurin osa tästä määrästä menee mainontaan – joko mainoksiin tai houkutteleviin pakkauksiin.

Kriittinen silmäys omaan tulostamiseen, mainoksista kieltäytyminen sekä ylipakattujen tuotteiden välttäminen ovat hyvä alku paperin tärväyksen välttämiseen.

Turhasta paperin käytöstä luopuminen on myös energiapoliittinen kannanotto: paperitonnin valmistus vie energiaa saman verran kuin terästonnin valmistaminen. Välttämättömissä paperihankinnoissa kannattaa suosia uusiotuotteita. Ostoksilla kannattaa olla tarkkana: uusiopaperi ei ole sama asia kuin esimerkiksi joutsenmerkitty tuote.

Teksti HK Hellsten

Metsien kartoittaminen sujuu aloittelijaltakin

Julkaistu: 23.11.2009

Metsäkartoitukset ovat Luonto-Liiton metsäryhmän ydintoimintaa. Kartoituksilla kerätään tietoa suojelemattomista metsistä aina Etelä-Suomen METSO-alueelta pohjoisimpaan Lappiin tai jopa ulkomaille saakka.

Metsäkartoittajan ei välttämättä tarvitse olla rautainen asiantuntija. Myös varsin vähäisillä pohjatiedoilla voi osallistua kartoituksiin tai kartoittaa itsenäisesti. Parhaassa tapauksessa kartoituksissa löydetyt hienot metsät päätyvät suojeluun – ja saattaahan kartoituksen lomassa välillä päästä vaikka saunaan.

Ensi kertaa kartoittamassa

Riina Kivilahti, 21, tanssin opiskelija, Joensuu

– Osallistumalla metsäkartoituksiin edistää metsien suojelua, oppii metsistä käytännössä ja saa olla luonnossa. Ummikkonakin voi lähteä mukaan, kunhan ennen kartoituksia hieman perehtyy metsätyyppeihin ja suunnistukseen, Riina Kivilahti kannustaa.

Riina osallistui ensimmäistä kertaa metsäkartoituksiin kesäkuussa. Viikon ajan hän liikkui kokeneempien kartoittajien mukana Metsä-Lapin suojelemattomissa metsäerämaissa Jooseppitunturin, Painopään ja Pokka-Puljun alueilla. Kartoituksissa tarkasteltiin metsän rakennepiirteitä sekä uhanalaisia ja vanhaa metsää indikoivia kääpiä.

– Pystyin auttamaan kartoittamisessa muun muassa kirjaamalla kääpähavainnot ja muita muistiinpanoja, Riina kertoo.

Aiempi toiminta ympäristöjärjestöissä antoi eväitä kartoittamiseen. Ennen kartoituksia Riina oli myös osallistunut viikonlopun mittaiselle METSO-kurssille. Kurssilla hän oppi, millainen on kartoituksen kulku, mitä piirteitä metsästä katsotaan sekä muita kartoittamiseen liittyviä käytännön asioita.

Lajien oppimisen vaikeus ja riemu

Kartoituskokemus Metsä-Lapissa rohkaisi Riinaa. Hän arvostaa muilta saamaansa kannustusta sekä tietoa ja taitoa.

– Huomasin, että lajien opettelu vaatii kärsivällisyyttä. Aloin kunnioittaa aiempaa enemmän heitä, jotka lajeja tuntevat, Riina toteaa.

– Mieleeni kartoitusreissulta on jäänyt hauskoja sanoja, esimerkiksi muhjustaminen. Samoin hetket, jolloin itse löysi ja tunnisti sirppikäävän, rusokantokäävän tai jonkun muun harvinaisen lajin, olivat merkittäviä.

Välillä reissulla tuli vastaan myös rankkoja kokemuksia.

– Mieleeni on vahvasti jäänyt hetki Jooseppitunturin Kirakkavaaroilla, kun vanhojen kilpikaarnaisten mäntyjen vierestä alkoi hakkuuaukea, jolla oli yhtä suurten mäntyjen kantoja. Kädet olisivat yltäneet kaadettujen mäntyjen ympäri, Riina suree.

Kartoitusreissuille Riina haluaa ehdottomasti uudelleen mukaan.

– Pohjoinen ja luonnontilaiset metsät kiinnostavat, mutta haluan myös oppia lisää Etelä-Suomen metsistä sekä METSO:sta.

Korpimetsät lumosivat

Tiina Jalkanen, 26, kirjallisuuden opiskelija, Oulu

– Pääsin tutustumaan metsäkartoitukseen kesällä 2008, kun Greenpeace ja Luonto-Liitto kartoittivat Metsä-Lapin suojelemattomia metsäerämaita muun muassa Kittilässä ja Sodankylässä, kertoo Tiina Jalkanen.

Hän oli viikon verran konkareiden mukana, ja palasi reissusta hämmentyneen riemuissaan: niin kauniita metsiä, niin paljon suojeltavaa – ja niin paljon opittavaa!

– Ensimmäisellä kerralla en tiennyt mistään mitään. Kirjurointi ja valokuvaaminen onnistuvat onneksi aloittelijaltakin. Samalla oppii yhtä sun toista lahopuujatkumosta, metsän erirakenteisuudesta sekä kaikenlaisista pohjanrypyköistä, mäntyraspikoista, riekonkäävistä ja muista.

Intoa sekä uskoa itseensä Tiina oli saanut samana keväänä Nuuksiossa järjestetyltä Luonto-Liiton metsäkartoituskurssilta. Sittemmin Tiina on tunkenut itsensä biologian kursseille yliopistossa sekä tutkinut ahkerasti kääpä- ja metsätyyppioppaita. Parhaiten hän kuitenkin myöntää oppivansa maastossa.

Salapoliisityötä ja hukkuneita kyniä

Tiina on ollut kolme kertaa kartoittamassa Metsä-Lapissa. Viime kesänä hän oli myös mukana kartoittamassa Oulun seudun metsiä METSO-kriteerein.

– Kaikki reissut ovat olleet huippuja! Ymmärsin, että Suomessa on vielä jonkin verran jäljellä arvokkaita metsiä, jotka kannattaa suojella. Tuli halu oppia lisää ja lisää, kun itse kartoituskin on niin kivaa, Tiina kertoo.

Joskus metsän katsominen tuntuu suorastaan salapoliisityöltä: mitä tässä metsässä on tapahtunut, onko tähän koskenut ihminen, kuinka vanhoja ovat nuo kannot?

Turhauttaviakin päiviä tulee joskus vastaan. Tuolloin hukkaa omat ja muiden kynät, ei muista mitään, tekee saman virheen yhä uudestaan, kamerasta loppuu patteri ja muutenkin kenkuttaa.

– Kerran oltiin rämmitty vesisateessa kolmatta päivää muistiinpanovihot muhjuna, auto sisältäkin märkänä sekä hirmuisen viluissaan. Ja kas! Metsän siimeksessä, pilvenraosta selviytyneen auringonvalon keskellä häämötti sauna! Ne olivat hyvät löylyt, muistelee Tiina lämmöllä.

Empimättä mukaan

Metsäkartoitusta Tiina pitää konkreettisena tapana vaikuttaa metsien suojeluun. Lisäksi metsissä kulkeminen on hauskaa puuhaa, jossa oppii paljon paitsi luonnosta, myös itsestään.

– Itse emmin turhaan vuosia ennen kuin tohdin lähteä mukaan. Aloittelijastakin on paljon apua! Tiina kannustaa.

– Tulevaisuudessa haluan oppia lisää Etelä-Suomen metsien kartoittamisesta ja yleensäkin sellaisista metsistä, joilla on metsänkäsittelyn historiasta huolimatta suojeluarvoa. Olisi kiva oppia myös lisää lajistoa ja soiden inventointia.

Ohjat omiin käsiin

Harri Kuokkanen, 24, matematiikan opiskelija, Helsinki / Joutseno

– Keväällä 2007 otin yhteyttä Luonto-Liiton nykyiseen puheenjohtajaan Mauno Särkkään, jonka olin kuullut kartoittavan Keski-Suomen metsiä sinä kesänä. Teimme toukokuussa yhdessä viikon reissun. Minä valokuvasin, Mauno huolehti varsinaisesta kartoittamisesta ja opasti minua, Harri Kuokkanen kertoo.

Seuraavana kesänä Harri osallistui vastaavalle reissulle. Kiinnostus jäi kytemään, ja tänä vuonna, kesäsuunnitelmien ollessa sopivasti auki, hän päätti rohkaistua ja aloittaa kartoitukset itsekseen. Kartoitusalueeksi valikoitui puutteellisesti kartoitettu Etelä-Savo.

Harri teki ensi kertaa kaiken alusta alkaen itse: kartta- ja ilmakuvatulkinnoista varsinaiseen kartoitukseen maastossa sekä kartoitusten kirjalliseen raportointiin. Kokemus oli opettavainen.

– Ilmakuvassa vanhan metsän erottaminen tiheästä kasvatusmetsästä on etenkin harjaantumattomalle silmälle vaikeaa. Jo ensimmäisillä maastokäynneillä huomasin ilmakuvien pohjalta tekemieni tutkimusrajausten puutteet, Harri toteaa.

Niinpä metsien perässä ajettuja kilometrejä kertyi arvioitua enemmän. Kilometrejä lisäsivät myös äskettäin hakatut metsät, jotka eivät näkyneet vanhentuneissa ilmakuvissa. Tällaisilta pettymyksiltä eivät edes kokeneet kartoittajat voi välttyä.

– Onneksi lähes jokaiselta reissulta on löytynyt edes jotakin arvokasta metsää, josta on saanut iloa ja voimaa.

Metsä lähentää

Harri teki ensimmäiset itse suunnittelemansa reissut yksin, jotta alkukankeus ei olisi turhauttanut kanssakartoittajaa. Hieman myöhemmin Heidi Kettunen lähti Harrin mukaan valokuvaamaan ja oppimaan.

– Kaverin ottamisessa mukaan on paljon hyviä puolia. Etenkin perättäiset pettymykset – vaikkapa juuri hakattu metsä tai toinen toistaan seuraavat onnettomat ruppametsät – eivät jaettuina syö voimia niin paljon. Toisinaan taas mustana kukkiva huumori voi selättää epätoivon, Harri kertoo.


– Lisäksi evästauoilla tai iltamurkinan äärellä käydyissä keskusteluissa on oma henkensä ja avoimuutensa. Metsä herkistää ihmistä ja lähentää kanssakulkijoita.

Valokuvia ja tekemisen meininkiä

Etenkin aloitteleville kartoittajille Harri korostaa valokuvien ottamisen merkitystä.

– Hyvä ja riittävä kuvamateriaali pelastaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kuukausia reissun jälkeen pähkäilee vanhojen muistiinpanojensa kanssa, mitä alueesta oikein raporttiin kirjoittaisi. Valokuvat voivat myös auttaa jonkin seikan jäätyä epäselväksi, sillä kokeneemmat voivat kuvienkin perusteella auttaa ongelmissa.

Harri rohkaisee jokaista kartoituksista kiinnostunutta ottamaan yhteyttä Luonto-Liiton metsäryhmään ja ilmaisemaan kiinnostuksensa.

– Ryhmän asiantuntemus, tekemisen meininki ja hyvät, omistautuneet tyypit lienevät paras mahdollinen ympäristö päästä mukaan metsiensuojelutoimintaan käytännön tasolla.

Itse hän uskoo tekevänsä kartoituksia myös tulevaisuudessa – toivon mukaan jotakin oppineena ja siinä edelleen kehittyen.

Teksti Emilia Pippola

Kuva Jukka Ylikörkkö

Matkalla Jäämeren maisemassa

Julkaistu: 23.11.2009

On vapaa elokuinen viikonloppu Oulun tienoilla. Matkaa Nuorgamiin ja Norjan rajalle on 722 kilometriä. Jäämerelle, pohjoiseen siis!

Rajaton Varangi

Reitti on tullut tutuksi jo aikaisemmilta reissuilta. Mietin, miksi päädyn aina juuri tähän Norjan kolkkaan – sitä kun ei välttämättä pidetä maisemallisesti sinä jylhimpänä Norjana.

Varangin niemimaan karussa ja tasaisessa maisemassa meri vaihtuu maaksi, maa taivaaksi ja taivas mereksi, eikä elementtien välissä katse katkea mihinkään. Ajatukset muuttuvat maiseman tavoin rajattomiksi.

Auton ratissa on kuitenkin muistettava peltinen rajallisuutensa. Tien reunoilla laiduntavat lampaat toimivat parhaina nopeusrajoituksina. Niiden toiminta on päämääräsuuntautunutta verrattuna poroihin. Ne ylittävät tien ja menevät sopivalle ruohomättäälle epäröimättä hetkeäkään. Täällä lampaat ovat vapaina ja heinäpellot aidattuina, suojassa lampailta. Lampaiden pitkähäntäisyys jaksaa huvittaa kerta toisensa jälkeen.

Lammas lämmittää

Ensimmäisenä yönä sataa hiukan ja tuuli puhaltaa hyytävästi makuupussin vetoketjun läpi. Kumppanini ehdottaa, että hakisin lampaan kainalooni. Tyydyn kuitenkin lisäämään päälleni villapaidan, lammasta sekin. Aamulla paistaa jo aurinko, mutta Jäämeri muistuttaa itsestään. Keitämme puuron pipo syvällä päässä.

Vesisaaren jälkeinen Ekkeroy on hiljainen. Värikkäät talot vaikuttavat tyhjiltä. Kajavakolonia on merellä. Siksi onkin ainutlaatuinen tilaisuus tarkkailla asumattoman kolonian kasvillisuutta. Linnut lannoittavat pesiensä alustoja, ja kallioseinä on täynnä värikkäitä kukkaistutuksia.

Lammasemo karitsoineen katsoo meitä pitkään, mutta ei vaivaudu pakenemaan. Se raaputtaa villaista kylkeään opastetauluun, jossa ei lue mitään. Karitsat matkivat emoa kömpelösti ja hetken jatkettuaan näyttävät oivaltavan, mistä hommassa on kyse.

Viimeinen pihlaja

Ohitamme niemimaan kärjessä sijaitsevan Vuoreijan eli Vardön kääntymällä Hamningbergin kalastajakylään ennen Vuoreijan saarelle vievää tunnelia. Vuoreijassa kasvaa yksi puu, pihlaja, joka kääritään talveksi styroksiin. Se sinnittelee siellä turistinähtävyytenä, mutta ei edellisellä käynnilläni vaikuttanut voivan kovin hyvin.

Hamningbergin mutkaisella tiellä maisema muuttuu entistä karummaksi. Lampaat vaihtuvat poroiksi, kun ruoho vaihtuu jäkäliksi. En tiedä onko totta vai tarua, että James Bondin Kuuraketin kuukohtaukset olisi kuvattu näissä maisemissa, mutta helppoa se on kuvitella.

Tie Hamningbergiin on avoinna vain kesäisin. Norjalaiset rakentavat kesämökkinsä tänne. Aikaisemmin muistan hämmästelleeni norjalaisia turisteja, jotka saapuivat kesäisin Oulun hiekkarannoille etelänlomalle.

Täällä ei tarvitse eikä voi kilpavarustella naapurimökkien kanssa perennojen komeudella. Puut rakennuksiin on pitänyt tuoda kaukaa. Onneksi sentään tämä kylä oli liian vaikean taipaleen takana joutuakseen toisen maailmansodan jälkeisten tuhopolttojen kohteeksi.

Tuomisina turskaa

Nessebyn kohdalla merikotka jää liitelemään taakse jäävän Varanginvuonon päälle. Varanginvuono on osa Barentsinmerta, joka taas kuuluu Pohjoiseen jäämereen. Norjan ja Grönlannin välissä oleva Norjanmeri yhdistää Pohjoisen jäämeren Atlanttiin. Merireittiä pääsisi Itämeren kautta Pohjanlahdelle ja takaisin lähtöpisteeseen.

Turisteina meitä ei voi kehua. Muutaman viikon päästä reissusta posti toi Visa-laskun, josta selvisi, että olimme Norjan-käynnillämme törsänneet 3,50 euroa. Sen verran maksoi pieni pussi kuivattua turskaa. Nyt turska muistuttaa jääkaapissa olemassaolostaan puskemalla hajuaan muovin läpi. Seuraavalle retkelle otan sen evääksi.

Teksti ja kuva Jenni Miettunen

Lämmin talvi vie porolta jäkälän

Julkaistu: 23.11.2009

Porovaljakko postikorttimaisemassa ja takuuvarma oikea talvi. Sellaisena useimmat meistä mieltävät talvisen Lapin. Ilmaston lämpeneminen vaarantaa niin poron ravinnonsaannin kuin Lapin hanget.

– Joku viisas on sanonut, että kun eletään 50 vuotta eteenpäin, tammikuussa Lapissa sataa vettä taivaalta lumen sijasta, sanoo Paliskuntain yhdistyksen porotalousneuvoja Inga-Briitta Magga.


– Ennen vanhaan kunnon talvi teki tuloaan jo lokakuun puolen välin jälkeen, jolloin lumi tuli maahan. Nyt viime vuosina ei lumen tulo ole ollut niin varmaa. Jopa Rovaniemellä, Joulupukin pääkaupungissa on ollut ongelmia lumen suhteen.
 


Ilmastonmuutos tulee jatkossa vaikuttamaan myös poronhoitoon. Porot laiduntavat vapaina ja ne syövät jäkälää, koivun lehtiä, heinää, varpuja ja ruohoa. Talvella, kun ravintoa on luonnossa vähemmän, porot etsivät ensisijaisesti jäkälää ravinnokseen. Porot suosivat erityisesti palleroporonjäkälää.  



Porot ovat sopeutuneet hyvin pohjoisen erilaisiin sääolosuhteisiin: ne kestävät jopa neljänkymmenen asteen pakkaset, kesähelteet ja kovat tuulet. Poron ongelmaksi talvella saattaakin muodostua lähinnä ravinnonhankinta. Ilmastonmuutos voi hankaloittaa talvista ravinnonhankintaa entisestään.

– Ilmastonmuutos tulee muuttamaan poron ravintoketjua epäedulliseen suuntaan, arvelee Inga-Briitta Magga.

– Poron vuotuinen laidunkierto on pikkuhiljaa muuttumassa. Talvella jos lumisateet muuttuvat vesisateiksi, se tietää porojen perinteisen ruuan hankintatavan – kaivamisen – muuttuvan ongelmaiseksi.

Lumi kovettuu ja kaivaminen on mahdotonta. Laitumet peittyvät kovien hankien ja jäätiköiden peittämiksi. Tällöin porot lähtevät kulkemaan ja etsimään alueita, joilla ruuan kaivaminen ja hankkiminen olisi mahdollista. 


Jos jäkälää ei löydy ravinnoksi, porot siirtyvät syömään naavaa, luppoa ja puiden rungoilla ja oksilla kasvavia jäkäliä. Magga kertoo että lisäruokinta helpottaa porojen selviytymistä talvesta. 
 


– Poroille annetaan lisäruokaa alueilla, joilla on pakko. Poronhoitoalueen eteläisissä paliskunnissa lisäruokinta on yleisempää. Lisäruoaksi annetaan pyöröpaalissa säilörehua, kuivaa heinää, lehdeksiä, kortetta, jäkälää tai teollista rehua.

Maggan mukaan poroja joudutaan ruokkimaan, jos porojen laidunolosuhteet ovat kaventuneet tai muut maankäyttäjät, kuten metsätalous, matkailu tai kaivokset ovat pirstoneet laitumia pieniksi.

Ilmastonmuutos uhkaa myös poron ravintonaan käyttämiä kasveja. Pohjoisessa on tarjolla vain vähän kasvilajeja niitä syöville eläimille. Jäkäliä ei välttämättä enää kasva siellä, missä niitä ennen kasvoi. Jäkälän merkitys on suurin poronhoitoalueen pohjoisosissa, jossa porot pystyvät kaivamaan sitä lumen alta normaalitalvina kevääseen saakka.



Jäkäliköt vaikuttavat myös metsien ravinnekiertoon sekä maaperään. Suojaavan jäkäläpeitteen puuttuessa puiden juuret ovat alttiina pakkasvaurioille. Jäkäliköt uusiutuvat hyvin hitaasti, niiden kasvu kestää vuosikymmeniä.

Teksti Tuuli Turtola