Nuorten Luonto

Pieni on kaunista

Julkaistu: 16.6.2009

Kirjakahvila tarjoaa vaihtoehtokulttuuria ja vegaaniherkkuja vapaaehtoisvoimin.

Kun sateisena lokakuun iltana sukeltaa turkulaisen Kirjakahvilan lämpöön, ei voi kuin hymyillä. Muutama vapaaehtoinen on syventynyt kirjan lukemiseen ja nuorimies hörppii sitruunasoodaa. Vihreällä sohvalla istuskeleva toiminnanjohtaja Sini Keränen toivottaa minut tervetulleeksi kupposella reilua kahvia.

Osuuskunta Kirjakahvila on toiminut vuodesta 1981 Turun historiallisessa keskustassa Brinkkalan talossa. Taloudellista voittoa tavoittelematon kahvila järjestää monenlaista kulttuuritoimintaa vapaaehtoisvoimin. Vain kolme henkilökunnasta saa palkkaa.

– Kirjakahvilassa on hienoa huomata se, kuinka pienellä rahalla voi saada suuria tapahtumia aikaan. Se on tosi inspiroivaa. Täällä tehdään arvokasta työtä, kertoo itsekin vapaaehtoisena aloittanut Sini.

Kuka tahansa vastuuntuntoinen kulttuurin ystävä voi lähteä mukaan Kirjakahvilan toimintaan.

– Aiempaa kokemusta kahvilatyöstä tai järjestötoiminnasta ei tarvitse olla. Tänne voi tulla opettelemaan. Itse opiskelen kulttuurituotantoa, joten Kirjakahvilan toimintaan tuleminen oli jotenkin luonnollinen valinta, Sini kertoo.

Aura Nurmi on viihtynyt Kirjakahvilan vapaaehtoisena jo kaksi vuotta.

– Toimintaan oli helppo tulla mukaan. Muut vapaaehtoiset ja asiakkaat ovat mukavia, hän kertoo.

Aura osallistuu kahvilavuorojen lisäksi kulttuuritoiminnan suunnitteluun. Näin tekee suurin osa vapaaehtoisista.

– On ihana nähdä omat ideat toteutuneena, hän toteaa hymyillen.

Uuni lämpimänä

Pienillä valinnoilla vaikutetaan myös ympäristöön. Kirjakahvila on aina ollut kasvisruokaan painottuva, mutta tästä syksystä lähtien kahvila on täysin vegaaninen. Kahvila käyttää myös mahdollisimman paljon luomua. Juomat tarjoillaan reilun kaupan versioina.

Kaikki leivonnaiset leivotaan itse. Myynnissä on sekä suolaisia että makeita piirakoita, täytettyjä leipiä ja muita kasvisherkkuja. Jätteet kierrätetään niin hyvin kuin se on kiinteistössä mahdollista. Tilauskahvitusten yhteydessä käytetään oikeita astioita kertakäyttöisten sijasta. Keskustelun aikana Aura herättelee ideaa energiansäästölamppujen hankinnasta.

Kirjakahvilassa viihtyvät niin nuoret kuin vanhatkin. Eino Väärä ja Pirkko Salminen ovat saapuneet kahvittelemaan Raisiosta saakka. Heidät houkutteli kahvilaan aiemmin sattumalta bongattu kirjaharvinaisuus Ihmelapsi Eino.

– Viime viikolla poikkesimme täällä ja näimme tämän hienon kirjan, Eino virnistää. Mistään muualta kirjaa ei löytynyt, joten aarre palattiin noutamaan ja samalla nauttimaan kahvilassa pientä makeaa.

Kirjakahvila esittelee vaihtoehtokulttuuria suurelle yleisölle. Näin se myös auttaa nuoria taiteilijoita eteenpäin urallaan. Kiinnostusta Kirjakahvilan näyttelytilaan on suunnattomasti. Kuka tahansa voi tarjota töitään, mutta kaikkien töitä ei voida näytteille valitettavasti ottaa.

Vapaaehtoiset galleristit valitsevat mielenkiintoiset näyttelyt. Mukana on ollut hyvinkin nuorten taiteilijoiden teoksia, ja tilaan pyritään valitsemaan uusia ja tuoreita töitä.

Laulaja Markus Perttula on esiintynyt Kirjakahvilassa kahteen otteeseen akustisen kitaransa kanssa.

– Kirjakahvilassa oli tosi leppoisaa, semmoinen olohuonetunnelma. Ihmiset oikeesti kuuntelevat, mikä on hienoa, mutta henkilökohtaisesti myös stressaavaa. Oon tottunut olemaan taustamölynä, Markus naurahtaa.

– Porukka keskittyy musiikkiin, mikä on tietysti pelkästään arvostettavaa. Tällaiselle muusikonalulle Kirjakahvila on todella tärkeä ja ainutlaatuinen esiintymisalusta.

Markuksen mielestä kahvila on todella arvokas sekä yksittäisille ihmisille että Turun kulttuurille ylipäätään. Eino kehuu kahvilaa poikkeavaksi ja lämminhenkiseksi.

– Poiketaan varmasti toistekin, toteaa Eino, ja Pirkko nyökyttää vieressä.

Annan heidän nauttia vegaanisesta kääretortustaan ja poistun koleaan syysilmaan. Mukaan kahvilasta kuitenkin tarttui iloinen mieli ja lämpö.

Teksti Ella Gustafsson

www.kirjakahvila.org

Ympäristö muuttuu mediassa

Julkaistu: 16.6.2009

Ympäristöjournalismin konkari Ismo Tuormaa uskoo arkielämän esimerkkien, hyvien perusteluiden, huumorin ja joskus myös syyllistämisen voimaan.

Ismo Tuormaa on Suomen ensimmäisiä ympäristötoimittaja-nimikkeellä palkattuja toimittajia. Tuormaan toimittajaura alkoi 35 vuotta sitten – sen jälkeen hän on ehtinyt työskennellä pääasiassa ympäristötoimittajana eri sanoma- ja aikakauslehdissä, televisiossa tv-dokumenttien ja yritysohjelmien tekijänä sekä tiedottajana ja yrittäjänä.

Tuormaan kiinnostus ympäristöön heräsi jo nuorena.

– Kun muut hurahtivat taistolaisuuteen tai kokoomuslaisuuteen, minä pidin koulussa ympäristöaiheisia esitelmiä. Kiinnostukseni on aina ollut nimenomaan yhteiskunnallisessa näkökulmassa. Nuorena menin kerran mukaan Herttoniemen yhteiskoulun luontokerhoon, mutta siellä preparoitiin myyriä. Tieteellinen luontoharrastus ei ollut minun juttuni, Tuormaa kertoo.

Työkokemusta karttui ensin kesätöissä Uudessa Suomessa ja Hyvinkään sanomissa, sitten yövuorossa STT:llä. Pian hän jo kirjoitti viikoittain seitsemään eri aikakauslehteen säännöllisesti. 25-vuotiaana Tuormaa aloitti Suomen luonnonsuojeluliiton tiedottajana ja toimi järjestössä seitsemän vuoden ajan.

– Ympäristöasiat tulivat siinä työssä entistä tutummiksi ja syventyivät, hän tuumaa.

Median ympäristöremontti

Pitkän uransa aikana Tuormaa on ehtinyt nähdä muutoksen tavassa, jolla ympäristöasioita käsitellään mediassa.

– Ennen jopa päästöjen vaarallisuus asetettiin kyseenalaiseksi, mutta nyt se aika on ohi ja päästöjen haitat myönnetään. Nykyään myös viha alkuperäisluontoa kohtaan on osin haihtunut. Vielä kymmenisen vuotta sitten siihen törmäsi usein lehdistössä ja televisiossa, Tuormaa kertoo.

Hänen mukaansa seuraavaan suureen muutokseen tarvitaan ympäristöliikkeiden apua.

– Ympäristöliikkeiden on päästävä eroon nysväpetterin imagostaan ja oltava laaja-alaisia ja uskottavia. Ympäristötoimittajien puolestaan on osoitettava, että he osaavat ideoinnin ja ymmärtävät myös politiikan, talouden ja tekniikan päälle osana ympäristöasioita. Uusia tapoja käsitellä asioita kaivataan, jotta kuva ympäristönsuojelusta monipuolistuisi ja tulisi konkreettisemmaksi ja osaksi arkielämää, Tuormaa kuvailee.

– Ympäristöasiat eivät ole mikään ”normaalien” uutisten päälle liimattava liite, vaan ne ovat itse se merkittävä uutinen.

Valtamedian tapa käsitellä ympäristöasioita kaipaa Tuormaan mukaan remonttia.

– Ympäristöasiat vaativat syiden ja seurausten lisäksi monen eri alan todellista ymmärtämistä. Toimittajat ovat usein saman uutisformaatin orjia, ja ympäristöasioista kertomiseen tarvitaan uudenlaista näkökulmaa.

Tällä hetkellä Tuormaata huolestuttaa erityisesti se, että kaikki television säännölliset ympäristöohjelmat on lopetettu. Hän ehti itse työskennellä TV2:n ympäristöuutisten toimittajana kymmenen vuotta.

– Mitä se kertoo tästä yhteiskunnasta? Ympäristöasioita pidetään tärkeinä ja suojelun tarve on tunnustettu, mutta jäljelle jätetään Yleisradiossa vain MOT:n kaltainen ohjelma, Tuormaa tuhahtaa.

Piupaut hörhöttelylle

Ympäristöasioista kiinnostuneet ihmiset leimataan helposti aktivisteiksi ja kettutytöiksi. Tuormaan mukaan tämäkin asenne on vähitellen muuttumassa.

– Nämä vanhoilliset asenteet on kuitenkin sisäistetty niin hyvin, että ne tulevat helposti esiin, kun pintaa hieman rapsuttaa.

– Tietyllä tapaa alkuperäisen luonnon arvostaminen on jopa laskenut, kun yhä useammilta nuorilta – ja toimittajilta – puuttuvat omat, jo lapsuudessa saadut luontokokemukset. Tekninen luonnonsuojelu valtaa alaa, mikä sekin on tietysti hyvä asia. Kuitenkin luonnonvarainen luonto on se, josta olemme riippuvaisia ja myös sitä pitäisi osata arvostaa. Toimittajat kirjoittavat luontoa arvostavien juttujen sijaan usein vain uusista ympäristökeksinnöistä, jotta eivät leimautuisi hörhöiksi, Tuormaa arvelee.

Myös häneen itseensä on pitkän työuran aikana suhtauduttu kaikenlaisilla tavoilla. Tuormaa ei ole sellaisesta kuitenkaan piitannut.

– Ympäristötoimittajan pitää uskoa asiaansa, pitää pintansa ja olla tarkka, että kirjoitetut asiat ovat totta. Olen ollut pitkään myös politiikassa, esimerkiksi jäsenenä ympäristölautakunnassa ja huomannut, että kun asian osaa perustella hyvin, ei juuri kukaan vastusta ainakaan ääneen.

Joskus on syyllistettävä

Entä miten ympäristöasioista kannattaa kirjoittaa, jotta ihmiset eivät parin ensimmäisen lauseen jälkeen menetä mielenkiintoaan?

– Koskaan ei voi saada kaikkia puolelleen, mutta esimerkiksi suojeluasioissa on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten asian esittää. Vaikka itse haluaisit säilyttää vanhan metsän luontoarvot, on taloudellisiin hyötyihin vetoaminen joskus kannattavampaa.

Todellisuudessahan ympäristön huomioon ottaminen onkin taloudellisesti järkevää pitkällä ja lyhyellä aikavälillä. Perustelun aloittaminen kohderyhmän mukaan auttaa saamaan asian läpi. Huumorikaan ei ole harkiten käytettynä pahasta.

– Joskus pitää myös syyllistää, jotta asiat menevät perille: esimerkiksi, että lajittelet jätteesi, tai itket ja lajittelet! Ei liikennesäännöissäkään sanota, että jos sua ei huvita niin ei sun oo pakko pysähtyä punaisiin valoihin. Ei osa ihmisistä voi olla vapaamatkustajia itsekkäistä syistä, Tuormaa laukoo.

Hänen mukaansa ympäristöasiat pitäisi tuoda arkielämän tasolle ja esittää esimerkein ja mittakaavoin vaikkapa kuinka paljon energiaa tarvitsee säästää, jotta säästät rahaa ja jotta uutta vesivoimalaa ei tarvitse rakentaa.

– Ympäristöasiat on hyvä linkittää arkipäivään, talouteen ja politiikkaan, koska silloin saa asiansa paremmin läpi. Ennen kaikkea kannattaa olla rohkeasti ja perustellusti asiansa takana. Ellei edes itse usko sanomaansa, miksi muidenkaan pitäisi, Tuormaa neuvoo.

Kuukautissiteestä se alkoi

Kemikaalicocktail-blogin pitäjä Noora Vanhanen mainostaa YLEssä hauskoja ympäristötekoja, esimerkiksi nettikokouksia villasukat jalassa.

Noora Vanhanen sai Kuningaskuluttajan toimittajana työskennellessään ensimmäiseksi juttuaiheekseen kuukautissiteen anatomian. Jutusta tuli hyvä, ja Vanhanen huomasi alan omakseen; hän kiinnostui ympäristöasioista erityisesti kemikaalien näkökulmasta. Tällä hetkellä hän pitää suosittua Kemikaalicocktail-blogia ja toimii Yleisradion ympäristövastaavana.

Vanhanen, 27, on valmistunut ammattikorkeakoulusta mediatuottajaksi, mutta opiskellut myös tv- ja radioalaa. Varsinaisen toimittajan homman hän oppi ollessaan töissä YLEn Kuningaskuluttajassa. Kyseinen ajankohtaisohjelma käsittelee kuluttajien asemaa sekä tarkastelee ja vertailee kriittisesti kulutushyödykkeitä.

– Järkytyin sidejuttua tehdessäni kun tajusin, kuinka paljon siteet ja tamponit sisältävät erilaisia kemikaaleja, jotka käytössä joutuvat limakalvoillemme. Kemikaaleja on myös kaikkialla ympärillämme, ruoassa ja tavaroissa, Vanhanen kertoo.

Hän myös huomauttaa, että suomalaista ruokaa pidetään kemikaalivapaana, vaikka oikeasti vain luomu on sitä.

Vanhanen käsittelee päivittäin kemikaaleja, luomua ja eettistä kuluttamista blogissaan, jolla onkin viikoittain tuhansia lukijoita. Blogilista.fi-palvelun listauksissa sen suosio näkyy luetuimpien blogien joukossa, jossa se pistää silmään muotiblogien seasta. Kemikaalien löytyminen jokapäiväisistä käyttötavaroista ja -aineista selvästi kiinnostaa ja huolestuttaa ihmisiä.

Lähituotannon puolesta

Mihin asioihin median pitäisi kiinnittää enemmän huomiota?

– Liikenteen ympäristövaikutuksista puhutaan jo paljon. Lähituotteiden merkitystä pitäisi korostaa. Tuotannon valuminen Suomesta muualle on huolestuttavaa, koska lähituotteiden suosiminen olisi kannattavaa niin ympäristön kuin taloudenkin kannalta, Vanhanen sanoo.

Hänen mukaansa ostopäätöksiä aina teipistä henkilöautoon pitäisi harkita tuotteen elinkaaren perusteella. Yksittäisen tuotteen ympäristövaikutukset saattavat saada uskomattomia mittasuhteita, kun huomioon otetaan koko elinkaari raaka-aineista jätteeksi. Hänen mielestään myös selviä lakeja, vaikkapa tietulleja, tarvittaisiin pelkän puhumisen sijaan.

Hauskaa ja hyödyllistä

Muutoksen aikaansaamisesta Vanhasella on kolmen kohdan teoria:

– Ympäristöasiat on voitava tehdä hauskasti, ihmisten on saatava niistä itselleen jotain taloudellista hyötyä tai niistä on säädettävä lailla. On hienoa, jos ihmiset ymmärtävät, että hei, tämä on hyvä juttu minulle, ja että tämähän on hyvä juttu myös luonnolle! Ehkä ympäristöjärjestöjen pitäisi tehostaa erilaisten ympäristökokemusten järjestämistä ja vaikka lasten ja nuorten ympäristökasvatusta. Syyllistämisellä samaa lopputulosta ei saavuteta, Vanhanen sanoo.

– Ylessä olemme mainostaneet nettipalavereja kertomalla mahdollisuudesta kokoustaa omassa työhuoneessa villasukat jalassa teekupin kanssa ilman, että täytyy lentää palaveriin. Olemme korostaneet sitä, että juuri sinä hyödyt säästämällä aikaa. Käytännössähän sillä on myös suuria ekologisia vaikutuksia, kun matkustaminen vähenee. Positiivinen ajattelu ja lait ovat keinoja, joilla ihmiset saa toimimaan, Vanhanen summaa.

Teksti Annika Kettunen

Pyörällä pääsee – ainakin Alankomaissa!

Julkaistu: 16.6.2009

Alankomaita pidetään usein pyöräilyn mallimaana – eikä syyttä. Maassa on enemmän polkupyöriä kuin asukkaita, ja yksi viidestä työmatkapyöräilee lähes päivittäin.

Pyörä on oletusarvoinen kulkuväline kaikilla lyhyemmillä matkoilla, ja maassa pyöräilevät kaikki iästä ja tulotasosta riippumatta. Toisin kuin Suomessa, auto ei ole statusesineen asemassa, ja monet sijoittavatkin rahansa pyhän peltilehmän sijasta mieluummin johonkin muuhun.

Pyöräily on tehty helpoksi: pyöräkaistoja löytyy lähes kaikkialta, eikä autojen sekaan useinkaan joudu seikkailemaan, toisin kuin esimerkiksi Helsingissä ja Tampereella. Pyöräilijä on myös maanteiden kuningas: vain ratikkaa on väistettävä!

Autoilijat malttavat antaa kevyelle liikenteelle kiitettävästi tilaa, ja pyörien etuajo-oikeutta kunnioitetaan lähes kaikissa tilanteissa. Useimmista muista maista poiketen myös jalankulkijan on väistettävä pyöräilijää, ja pyöräkaistalle harhautunut jalankulkija (useimmiten turisti) saakin välittömästi osakseen närkästynyttä kellonsoittoa sekä paheksuvia katseita.

Pyöräileminen luontuu alankomaalaisilta yhtä helposti kuin hengittäminen, eikä ole lainkaan harvinaista nähdä pyöräilijän puhuvan puhelimeen tai näpyttelevän tekstiviestiä. Turvallisuuden suhteen ei muutenkaan olla turhantarkkoja: pyöräilykypärää ei käytä kukaan, eivät edes lapset.

Turvavarusteiksi saavat riittää heijastimet sekä etu- ja takavalo, jotka on löydyttävä jokaisesta pyörästä. Valoitta pimeällä ajamisen seurauksena on todella helposti sakko, ja paikalliset pilkkaavatkin marras-joulukuisia valoratsioita budjettivajeen paikkaamisena. Sen sijaan poliisia ei lainkaan kiinnosta pikkuhiprakassa baarista kotiin ajavat, eikä myöskään se, jos pyörän kyydissä on useampi kuin yksi: kaikki matkustavat tarakalla, pikkulapsista mummoihin.

Pysäköintiongelmia ja pyörävarkaita

Tyypillinen hollantilaispyörä on vaihteeton, ”pappamallinen” rumilus, joka Suomessa kelpaisi useimmille korkeintaan mökkipyöräksi. Vaihteilla ei pannukakkumaassa juuri mitään teekään, ja säänkestävyys on lyhyillä matkoilla ajo-ergonomiaa tärkeämpää.

Pyöriin suhtaudutaan kulutustavarana ja ne myös käytetään säntillisesti loppuun asti: ajokelvottomastakin pyörästä otetaan osat talteen ja moni käsistään kätevä hankkii lisätuloja kokoamalla pyöränraatojen käyttökelpoisista osista uusia ajokkeja.

Koska Hollanti on paitsi pyöräilijöiden, myös pyörävarkaiden paratiisi, useimmat ostavat pyöränsä mieluiten käytettynä ja jo valmiiksi hieman elämää nähneenä – tuliterä pyörä kun sattuu herkästi varkaiden silmään. Varkailta suojaudutaan myös järeillä ketjulukoilla, joita Suomessa näkee ehkä lähinnä metsäaktivistien käytössä.

Pyörävarkaudet ovat varsinkin Amsterdamissa melkoinen riesa, sillä pyörien varastaminen ja eteenpäin myyminen on elinkeino erityisesti huumeriippuvaisille. Valtio koettaa kitkeä laitonta pyöräkauppaa sakottamalla niin pimeän pyörän ostajaa kuin myyjääkin, mutta silti polkupyöriä varastetaan lähes miljoona kappaletta vuodessa.

Pyörien runsaudesta seuraa joskus myös yllättäviä ongelmia. Ensinnäkin joskus on kerta kaikkiaan lähes mahdotonta löytää parkkitilaa pyörällekään! Varkaiden vuoksi pyörä on aina syytä kahlita johonkin kiinteään, mutta vilkkaimpaan aikaan ovat keskusta-alueilla täynnä pyörätelineiden lisäksi myös liikennepylväät, puut ja kanavien kaiteet – ja jos pyöränsä onnistuukin johonkin parkkeeraamaan, voi oman pyörän löytäminen useiden samanmallisten seasta voi joskus tuottaa päänvaivaa.

Ehkä tästäkin syystä monet tuunaavat pyöränsä joko maalaamalla tai esimerkiksi kietomalla ohjaustankoon keinokukkaköynnöksiä. Todellisia hippipyöriä!

Työ- ja koulumatkapyöräilyn luvattu maa

Aamuisin kadut täyttyvät työmatkapyöräilijöistä: jakkupukuiset naiset pyöräilevät sujuvasti korkokengissään, liituraitapukumiehet salkku pyörän sangassa keikkuen. Pitempien matkojen liityntäliikenne hoituu kätevästi junassa ilmaiseksi kuljetettavilla taitettavilla pyörillä tai juna-asemalle jätettävällä kakkospyörällä.

Pyöräilystä tekee houkuttavan liikkumismuodon sen suoman vapauden lisäksi myös sen edullisuus niin autoiluun kuin julkiseen liikenteeseenkin verrattuna. Tyypillinen, käytettynä ostettu kaupunkipyörä maksaa satakunta euroa – sillä hinnalla ei matkusta julkisessa liikenteessä kahta kuukauttakaan. Pyörä taas kestää hyvin hoidettuna vuosia – ainakin jos malttaa lukita pyöränsä huolella!

Myös yhteiskunta ja työnantajat suhtautuvat suopeasti työmatkapyöräilyn tukemiseen. Pyörän ja siitä aiheutuvien kulujen laajan verovähennysoikeuden lisäksi työnantajat ja koulut tukevat pyöräilyä myös esimerkiksi tarjoamalla valvottua ja sateelta suojattua parkkitilaa.

Itsekin tapaan jättää pyöräni lomien ajaksi yliopistolle –  tiiviisti rakennetun keskustan harvoihin huonoihin puoliin kuuluu se, ettei asiallisia tiloja pyörien säilytykseen löydy. Sama koskee muuten jätteitä, jotka poimitaan vielä tänäkin päivänä suoraan kadulta.

Työmatkapyöräily on Suomessa vielä melko harvinaista, vaikka maassa sataa huomattavasti Hollantia vähemmän. Myöskään kylmyys ei yksinään voi selittää kulttuurieroa, sillä jo Tukholmassa työmatkapyöräily on selvästi yleisempää, ja meno muistuttaa paljon Hollantia pyöräkaistoineen ja -ruuhkineenkin –  joskin Ruotsissa toki käytetään kypärää.

Bakfiets ja muita paikallisia erikoisuuksia

Pyörä kelpaa erinomaisesti myös tavaroiden kuljetukseen. Bakfiets eli laatikkopyörä, jossa pyörän eteen on kiinnitetty pyörällinen, suuri laatikko, on paikallisten suosiossa. Siinä kulkevat kätevästi isommatkin tavarat.

Vanhemmat vievät lapset tarhaan milläpä muullakaan kuin pyörällä. Joskus saattaa nähdä varsinaisia koulukyytejä, joissa laatikkopyörän kyytiin on mahdutettu viisikin lasta! Myös koirien voi usein nähdä matkustavan laatikkopyörässä tai pyörän etuhaarukkaan kiinnitetyssä korissa.

Itse olen huomannut, että polkupyörä pääasiallisena liikkumisvälineenä pistää miettimään, haluaako rahdata kaupasta kotiin ylimääräistä pakkausmateriaalia tai tarpeettomia tuotteita. Limsat, sipsit ja mäyräkoirat jäävät useimmiten kauppaan, pyörällä kun kulkee helposti se tarpeellinen, muttei välttämättä juuri enempää. Yhdistettynä pyöräilystä saatavaan hyötyliikuntaan tarvehankinta näkyy myös vyötäröllä ja katukuvassa: jenkkakahvat ja kaljamahat ovat harvassa.

Pyöräilevät poliisit ovat hollantilaisissa kaupungeissa tuttu näky. Viime vuonna Utrechtissa lanseerattiin myös maailman ensimmäinen polkupyörä-ambulanssi, vanhan kaupungin kapeilla kaduilla perinteisen ambulanssin kun on vaikea pujotella. Amsterdamissa puolestaan voi bongata pyörillä kulkevan baarin: asiakkaat istuvat pöydän ääressä polkien ja samalla juomia nauttien, ja polkuvoima ohjataan kuskin käyttöön.

Turistien iloksi polkupyörän vuokraaminen on Alankomaissa helppoa ja edullista. Useimpien isojen juna-asemien yhteydessä on yhdistetty pyöräkauppa, -vuokraamo ja -korjaamo, josta pyörä irtoaa takuuta vastaan noin viiden euron päivähintaan. Amsterdamissa vuokra-ajokista joutuu tosin kovan kysynnän vuoksi pulittamaan enemmän.

Turistien useimmiten käyttämät, punaisesta väristä tunnistettavat MacBiket ovatkin jo käsite – eivätkä kaikkia miellyttävä sellainen. Täysin toisenlaiseen pyöräilykulttuuriin tottuneet eivät aina osaa kunnioittaa pyöräilijöitä kuhisevan kaupungin kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä.

Teksti Hemi Malkki

Kirjoittaja asuu Amsterdamissa ja pyöräilee sata kilometriä viikossa.

Lämmintä ja pehmeää

Julkaistu: 16.6.2009

Huovutettu villa suojaa kylmältä, eristää lämpöä ja imee kosteutta. Huovuttamisessa rajana on vain mielikuvitus.

Huovuttaminen on ikivanha työtapa, jolla villakuidusta valmistetaan huopaa. Menetelmällä voi valmistaa vaikkapa hattuja, huopatossuja, vaatteita, lapasia, koristeita, laukkuja, mattoja tai leluja lemmikeille.

Huovuttuminen eli vanuminen kuuluu villan luontaisiin ominaisuuksiin. Huovuttamalla villa muuttuu rakenteeltaan tiiviimmäksi ja samalla kestävämmäksi. Vanumattomaksi käsiteltyä villaa ei voi huovuttaa, sen sijaan värjättyä villaa voi.

Käytetty villa vaikuttaa hieman lopputulokseen. Esimerkiksi merinolampaan villa sopii pehmeänä ja laskeutuvana vaatteiden huovuttamiseen. Suomenlampaan villa on rakenteeltaan jäykempää ja sopii etenkin kolmiulotteisien tuotteiden, kuten koristeiden, valmistamiseen.

Paljussa tai pesukoneessa

Villakuitu on rakenteeltaan suomupintaista, ja huovutus perustuu suomujen takertumiseen toisiinsa. Huovuttamiseen tarvitaan lämmintä vettä ja saippuaa. Kun märkää villakuitua hangataan ja hierotaan käsin saippuavedessä, villan suomut aukeavat ja tarttuvat pysyvästi toisiin suomuihin.

Saippuana voi käyttää esimerkiksi mäntysuopaa tai marseille-saippuaa. Veden lämpötilan tulisi olla noin 40 astetta, liian kuuma vesi saa villan huovuttumaan liian nopeasti. Työ on valmis, kun villa on riittävän tiivistä. Sen jälkeen huovuttunutta materiaalia huuhdellaan vielä useita kertoja lämpimällä ja kylmällä vedellä.

Villaa voi huovuttaa tasomaiseksi levyksi tai suoraan haluttuun muotoon. Huovutetutusta levystä voi leikata ja ommella tuotteita.

Huovuttaa voi myös neulan avulla. Neulahuovutus on työläs menetelmä, ja sitä kannattaakin käyttää esimerkiksi koristeisiin tai valmiin työn kuviointiin. Huovutusneulassa on teräviä väkäsiä, jotka saavat kuivan villan kuidut sotkeutumaan toisiinsa. Varo pistämästä itseäsi, neula on erittäin terävä!

Huovuttaa voi myös pesukoneessa 40 asteessa, jolloin työ kutistuu jonkin verran. Pesukoneessa huovuttaen voi valmistaa esimerkiksi villasukat tai lapaset.

Villa huopuu moneksi

Olen harrastellut huovuttamista lapsesta asti, ja uusi huovutusbuumi on saanut meikäläisenkin palaamaan vanhojen harrastusten pariin. Yhdistelemällä eri käsityötekniikoita on rajana oikeastaan vain mielikuvitus. Monet töistäni ovat kehittyneet yrityksen ja erehdyksen kautta.

Kirpputorilta löytynyt musta takki sai uutta ilmettä neulahuovutetun koristekuvion ansiosta. Tekeminen oli todella helppoa: vuori irti päällikankaasta, tyyny väliin ja ei kun tökkimään eri värisiä villanhaituvia kiinni. En ilmeisesti kuitenkaan jaksanut neulata villaa tarpeeksi huolella, sillä seuraavana talvena uudistin rispaantunutta koristekuviota villalankakirjonnalla.

Ensimmäinen huopalankatyöni oli hattu. Huopahatut ovat lämpöisiä ja tuulenpitäviä, mutta usein myös löyhkäävät lampaalta vähän kostuttuaan. Huopuvasta langasta neulotuissa ja pyykkikoneessa huovutetuissa hatuissa ei tätä ilmiötä ole.

Hattuni piti olla kissa, mutta pyykkikoneesta ilmestyikin karhu. Onneksi ystäväpiiriini kuuluu Kristiina Karhu, jolle hattu oli aivan omiaan. Kristiina suostui malliksi myös toisen huopahattuni esittelyyn, jonka epäsymmetriseen lieriin ompelin nappeja vanhoista vaatteista.

Pöllökäsinukke oli alunperin tarkoitettu pikkuisen teepannun lämmikkeeksi. Eläin on virkattu huopuvasta langasta, silmät kirjottu kiinni linnunraakileeseen ja koko komeus sen jälkeen viskattu pyykkikoneeseen vanuttumaan. Lopputulos oli yllätys, sillä villa kutistui hiukan aiottua enemmän. Se ei kuitenkaan haittaa, käsinukellahan saa leikkiä oikein luvan kanssa! Pöllöä on jälkikäteen koristeltu kirjomalla nokka ja silmien keskustat villalangalla.

Teksti Tuuli Turtola

Kaupungista maalle – ja takaisin

Julkaistu: 16.6.2009

Moni haaveilee maaseudun rauhasta. Tämä näkyy jo siinä, kuinka paljon suomalaiset omistavat loma-asuntoja, joille körötellään kesäisin ja viikonloppuisin. Jotkut ovat ympäristöystävällisyys ja luonnonrauha tähtäimessään valinneet maaseudun ympärivuotiseksi asuinpaikakseen. Maalle muuttaminen ei ole kuitenkaan aina ollut silkkaa unelmien täyttymistä, vaan maaseudun todellisuus pitkine välimatkoineen on tullut vastaan.

Luonto korvaa kaupungin riennot

Hanna Savisaari, 29, Viljakkala.

– Maalla asujalta jäävät bändit näkemättä ja joogatunnit käymättä, mutta niiden sijaan saa paljon muita hyviä kokemuksia. Elän lähempänä metsiä ja kuulen helmipöllön huussireissullani. Järjestettyä jumppaa en tarvitse, sillä puiden pilkkominen ja veden kantaminen ovat hyvää liikuntaa, Hanna Savisaari tuumaa.

Marraskuussa löytyi useamman vuoden ajan etsitty sopiva paikka, joten hän muutti Joensuusta takaisin kotiseudulleen Pirkanmaalle.

Savisaari oli jo aiemmin asunut reilun vuoden maalla, Pohjois-Karjalan Pyhäselässä. Paikka oli kuitenkin huonojen bussiyhteyksien päässä, eikä opiskelujen ja maalla asumisen yhdistäminen onnistunut.

– Ajoin yliopistolle omalla autolla aivan liian usein. Ekologisista syistä päätin silloin muuttaa takaisin kaupunkiin. Maalla asuminen sinänsä ei riitä ekologisuuteen, jos ei halua luopua kaupungin tarjonnasta vaan ajaa rientoihin autolla, Savisaari sanoo.

– Nyt opiskelen pääasiassa verkko-opintoja, joten opiskelun takia ei enää tarvitse lähteä kotoa kuin satunnaisesti. Maaseudulla yhteistyö olisi tärkeää, mutta tuntuu, ettei kimppakyytejä käytetä. Jokaisella on oma auto, kuten minullakin.

Lähimpään kauppaan on vain kolmen kilometrin matka, ja se taittuu polkupyörällä. Rakennusrestauroijan työ edellyttää jonkin verran autolla liikkumista maakunnassa, mutta osittain työskentely onnistuu myös kotona.

– Yksi huoneeni on nyt verstaana, jossa korjaan ikkunoita. Tavoitteenani on rakentaa paremmat verstastilat ja hakea töitä mahdollisimman läheltä kotia, Savisaari kertoo.

Yhteisöllisyyden kaipuu

Savisaari asuu pääasiassa yksin, ja hän toteaa yksin olemisen helppouden yllättäneen.

– Silloin tällöin sitä toki kaipaa samaan taloon muitakin, mutta onneksi ystävät käyvät kylässä. Välillä kaipaan myös yhteisön voimaa, ja ajatukset suuntautuvat yhteisökylään tai kommuunielämään. Samanhenkisen väen lähellä olo on tärkeää. Jo nyt olen törmännyt arvoristiriitoihin mönkijöillä ajelevien loma-asukasnaapureitteni kanssa.

– Pyhäselässä kaipasin naapurien välistä yhteisöllisyyttä ja itseltäni riittävää pontevuutta sopeutua julkisen liikenteen aikatauluihin. Täällä Viljakkalassa kylän toiminta tuntuu olevan aktiivista. Lähellä asuvien ystävien kanssa on myös yhteistyöviritelmiä, Savisaari kertoo.

Jääkaapittomuus ekoratkaisuna

Talossa oli toimiva vesivessa, jonka Savisaari poisti käytöstä ja rakensi huussin. Muitakin ratkaisuja hän on tehnyt parantaakseen asumisensa ympäristöystävällisyyttä.

– Biojätteen voin laittaa kompostoivaan käymälään, sillä huussi on lämpöeristetty ja jyrsijöiltä suojattu. Siitä saan myös multaa kasvimaahan. Veden kannan omasta kaivosta. Talo lämpiää leivinuunilla ja pystyuuneilla, ruoat puuhellalla. Puuta saan omasta pienestä metsästä. Esimerkiksi jääkaappia en tarvitse, koska minulla on kellari.

Hidasta elämää Vaara-Karjalassa

Marja Miettinen, 35, Ilomantsi/Simpele

– Olen asunut nyt 13 vuotta puulämmitteisissä taloissa eri puolilla Suomea ja Eurooppaa, kertoo Helsingistä alun perin kotoisin oleva Marja Miettinen.

Nykyään hänellä on oma vanhan ajan hirsitalo Pohjois-Karjalassa Ilomantsissa – ”vaaralla”, kuten hän itse sanoo. Taloon ei tule juoksevaa vettä, vaan vesi haetaan lähteestä. Lähin kauppa on 35 kilometrin päässä.

– Maalle muutto oli pitkä prosessi. Opiskelin Suomessa viljelyä Snellman-korkeakoulussa ja Ruotsissa kävin omavaraisuuskurssin. Halusin pois kaupungin hälystä, Miettinen sanoo. Tällä hetkellä hän asuu Simpeleellä aivan Suomen itärajalla yhden ihmisen ja kissojen kanssa. Ilomantsin-talo odottaa puilla lämpiävän uunin remonttia, joten siellä ei voi talvella asua.

Mielikuvat ja todellisuus

Maalla asuminen on Miettisen mukaan paljon rankempaa kuin mitä hän viljelyä opiskellessaan ajatteli. Palvelut ovat kaukana ja toimeentulo on mietittävä tarkkaan, jotta tupa olisi lämmin ja kaapissa ruokaa.

– Vaaralla on ollut välillä todella yksinäistä, mutta onneksi siellä on käynyt paljon ulkomaalaisia vieraita. Ovet ovat aina auki vieraille ja vaikkapa nuoret voivat tulla luokseni kokeilemaan maalla asumista. Omanikäisen seuran puute on toisinaan ahdistavaa. Naapurustossa on lähinnä vanhoja ihmisiä, eikä sopeutuminen ole aina helppoa, Miettinen kertoo yksin asumisen huonoista puolista.

Ekoyhteisössä hän ei haluaisi asua, sillä oman rauhan tarve on sen verran suuri.

Rahaa kuluu maalla vähemmän kuin kaupungissa. Miettinen arvioi omavaraisuutensa asteeksi ruoan suhteen 50 prosenttia. Hän marjastaa, sienestää ja viljelee kasvimaata. Kahden vuoden ajan hänellä oli ankkoja, kanoja ja lampaita, joita hän teurasti osin omassa taloudessa käytettäväksi. Mehiläiset tuottivat hunajaa. Osan tarvitsemastaan hän saa vaihtokauppojen avulla.

– Eläimien pito kävi lopulta liian vaativaksi, kun ei ollut autoa, jolla olisin voinut kuljettaa rehua. Rehun hinta myös nousi ja aina jos oli poissa kotoa, täytyi hankkia renki pitämään eläimistä huolta, Miettinen sanoo.

Kauppaan ei tule lähdettyä noin vain. Sinne pääsee naapurin kyydillä tai polkemalla pyörällä kahdeksan kilometrin matkan bussipysäkille. Autoa Miettinen ei omista, mutta liikkuu välillä skootterilla. Kiirettä ei ole.

– Suosin tällaista hidasta elämäntapaa. Minulle ei myöskään tule lehtiä eikä ole nettiä, joten elän mukavasti kaupallisuuden ja hälinän ulkopuolella, hän hymyilee.

Paluumuuttajat haaveilevat edelleen

Jarkko ja Milla Hintsala + lapset, Helsinki/Porvoo

– Pian maalle muutettuamme huomasimme Helsingin hyvät puolet, naurahtaa Jarkko Hintsala. Hän muutti vaimonsa Millan ja heidän esikoisensa kanssa Porvoon Gäddragiin, josta löytyi sopiva paikka läheltä merta ja Helsinkiä.

– Aluksi maalla asuminen vastasi juuri niitä odotuksia, mitä meillä oli ollut. Olimme haaveilleet maalla asumisesta ja kyllästyneitä kaupunkielämään. Tykkäämme liikkua luonnossa ja ajattelimme, että ensimmäisen lapsen olisi mukavampaa kasvaa maalla, Hintsala kertoo.

Maaseudun todellisuus tuli pian vastaan, kun äitiyslomalla oleva ja toista lasta odottava vaimo oli kaiket päivät yksin talossa, ja epäsosiaalisuus alkoi harmittaa. Hintsala kävi töissä Helsingissä. Työmatkoihin meni aikaa, kun hän ensin ajoi autolla Porvooseen ja jatkoi siitä bussilla.

– Jouduimme ostamaan elämämme ensimmäisen auton, koska busseja meni niin huonosti. Haluaisinkin sanoa kaikille maalle muutosta haaveileville, että logistiikka kannattaa suunnitella tarkasti. Jos on tottunut pääkaupunkiseudun toimivaan joukkoliikenteeseen, maaseudun harvat bussivuorot saattavat tulla yllätyksenä, Hintsala toteaa.

– Viihdymme maalla hyvin. Merestä tulee kalaa ja pihassa on kasvimaa. Naapurit ottivat meidät lämmöllä vastaan, vaikka tulimme uusina keskelle symbioottiselta vaikuttavaa yhteisöä. Tietyt yleiset oletukset maaseudusta pitävät toki paikkansa: kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat, eikä maalla voi pysytellä yhtä anonyyminä kuin Helsingissä. Toisaalta se luo tietynlaista turvaverkkoa, kun ihmiset pitävät toisistaan huolta, Hintsala pohtii.

Kahden paikan välillä

Pariskunta päätti kuitenkin hankkia Helsingistä kaksion, jossa he viettävät nyt viikosta neljä päivää. Loput kolme he ovat maaseudulla.

– Jos talo olisi löytynyt lähempää, voisimme asua siellä vieläkin. Gäddrag oli sitten kuitenkin liian kaukana Helsingistä. Olemme nyt oikeastaan melko tyytyväisiä tilanteeseemme, vaikka onhan tämä tällaista arpomista kahden paikan välillä. Jokin pysyvämpi päätös on tehtävä puolentoista vuoden kuluttua, kun esikoisemme menee kouluun, Hintsala kertoo.

Tulevaisuutta ajatellen hän kokee maaseudulla asumisen edelleen ongelmalliseksi juuri liikkumisen kannalta. Koska Hintsalat eivät haluaisi käyttää autoa, olisi lasten vaikea päästä harrastuksiin. Viimeinen bussi Gäddragin ja Porvoon välillä menee neljän maissa.

– Voi olla, että joukkoliikenne paranee alueen vilkkaan uudisrakentamisen myötä. Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että pysymme Helsingissä. Maalle voisimme muuttaa takaisin ehkä sitten, kun lapset ovat teini-iässä.

Teksti Annika Kettunen

Lampaat töissä perinnemaisemassa

Julkaistu: 16.6.2009

Jos perinnemaisemia halutaan säilyttää, niitä on hoidettava perinteisillä menetelmillä, vaikka laiduntaen.

– Lampaat etsivät suupaloikseen erilaisia makuja ja vaihtelevaa syötävää. Ne liikkuvat eteenpäin syödessään, eivätkä tunnu pysähtyvän ennen kuin pitävät taukoa ruokailusta. Kohta ne taas jatkavat ruokavaellustaan, kertoo Heljä Halme, jonka lampaat laiduntavat useilla laitumilla Länsi-Uudellamaalla.

Perinnebiotooppien lajisto on sopeutunut laidunnukseen, ja myös vaatii sitä säilyäkseen. Lampaat ovat erinomaisia perinnemaisemien hoitajia ja tuovat piristystä maisemakuvaan.

Lampaat ovat perinteisesti olleet yhtä lailla tärkeitä laiduntajia luonnonlaitumilla kuin naudatkin. Lampaiden määrä on välillä pudonnut aika vähäiseksi, mutta on nousemassa jälleen. Esimerkiksi Varsinais-Suomen arvokkaaksi inventoiduista kohteista yli 50 kohdetta laidunnetaan nykyisin lampailla.

– Käytän maisemanhoitotyössä lampaita, pässejä laumana ja Itä-Suomen karjaa lampaitten kanssa tai omana ryhmänään. Nyt viimeksi on tullut rohkeutta laittaa ponit ja lampaat samalle laitumelle. Minulla on kainuunharmaita ja saaristolaislampaita, Halme kertoo.

Vaeltavat herkkusuut

Lampaat valikoivat syömänsä yleensä tarkemmin kuin naudat. Ensisijaisesti lampaat syövät ruohoa ja muita nurmikasveja.

– Lampaat syövät monipuolisesti useampaa kasvilajia. Siirtelen lampaita laidunkaudella, että vaihtelua riittää. Usein lampolasta ulos tullessaan ne aloittavat lehtikasveilla, esimerkiksi voikukan- ja ohdakkeenlehdillä sekä pensaiden- ja puidenlehdillä ja siirtyvät sitten heinään. Erikoisempia kasveja kuten pujoja ja saunakukkaa lampaat nappaavat suupalan mausteeksi, Halme kertoo.

Lampailla laidunnettaessa on tärkeää, että laidunnuspaine on riittävä ja laidunnuksen aloitus riittävän varhain, ettei alue pääse heinittymään ja heinä korsittumaan, jolloin se ei oikein enää maistu lampaille.

– Lampaat jättävät paljon korsia syömättä ja etsivät heinän ”lehdet”. Odelma eli heinänkorjuun toinen sato olisi parasta syötävää. Se ei ole korsittunut vaan pehmeää herkkua, jota lampaat ahmivat suun täydeltä, Halme mainitsee.

Vesakko pysyy kurissa vuosia

Perinnemaiseman kunnostusvaiheessa ja rehevillä kohteilla olisi laidunnuksen lisäksi tehtävä niittämistä, eli niittää loppukesästä lampailta syömättä jäänyttä kasvustoa, joka on usein heinää ja nokkosia. Niitetty nokkonenkin kelpaa lampaille, mutta vasta muutaman päivän päästä niitosta.

Lampaat syövät myös hyvin nuorta pensaikkoa ja nuorta vesakkoa, mikä vähentää ihmistyötä perinnemaiseman kunnostusvaiheessa.

– Alueet muuttuvat parin vuoden päästä kauniiksi ja avariksi, sillä risut on hoidettu, eivätkä ne jaksa kasvaa uudestaan. Päästän lampaat myöskin laitumille siivoamaan eli syömään ongelmakasvit jotka hevoset ovat jättäneet, Halme kertoo.

Laidunnuksessa eläimet syövät kasvillisuutta vähitellen, epätasaisesti ja valikoiden. Luonnon monimuotoisuudelle on eduksi, jos aluetta ei laidunneta kauttaaltaan samalla tehokkuudella.

Lampaiden kannalta olisi mukavaa päästä ulos myös talvella, kun laidunnustyöstä on lomaa.

– Minulla on yksi kahdenkymmenen lampaan ja yhden pässin ryhmä suojaisassa kopissa tallin edustalla. Siellä asustava ryhmä on selväsi iloisin ja nauttii talvesta.

Teksti Tuuli Turtola

Kuva Katja Torkko