Nuorten Luonto

Katse pellolle ja pientareelle!

Julkaistu: 16.6.2009

Perinnemaiset tarjoavat runsaslajisimpina elinympäristöinämme elinpaikan myös lukuisille kevään airueille.

Varsinaiset perinnebiotoopit ovat maatalouden koneellistumisen vuoksi uhanalaistuneet, mutta teeman lajeja voi etsiä muualtakin. Pellon- ja jopa teidenpientareet ja liikennevihreät tarjoavat turvapaikkoja niitty- ja ketolajistolle.

Vanhalla ratapenkoilla tai -pihoilla viihtyvät erityisesti paahteisempiin ja kuivempiin oloihin sopeutuneet lajit. Voimalinjojen alustoja pidetään myös nykyään jo eräänlaisena uusperinnebiotooppina. Ja kukapa estää tekemästä tutkimusretkeä omaan tai tuttavan pihapiiriin.

Viiden alla esiteltävän teemalajin lisäksi myös vakiolajeista moni liittyy teemaan: haarapääsky, kiuru, kottarainen, kullero, nokkosperhonen, sitruunaperhonen, tuulihaukka ja työhtöhyyppä esiintyvät kaikki myös perinnemaisemissa.

Isokuovi (Numenius arquata)

Sananlasku sanoo: ”Kun sä kuulet kuovin äänen, älä mene järven jäälle.” Isokuovi onkin on varhain, jo huhtikuun jälkipuoliskolla palaava muuttolintu. Isokuovi kuuluttaa reviiriään viheltävällä surumielisellä huiluäänellään: kuui-kuui-kuui. Isokuovi on helppo tunnistaa muutenkin. Se on suuri pitkäjalkainen kahlaaja, jolla on vaatimaton ruskeapilkkuinen höyhenpuku ja pitkä sapelimaisesti alaspäin kaartuva nokka.

Isokuovin elinympäristöänä mieluisia ovat avo-ojitetut pellot, viherkesannot, laitumet sekä kosteat ja avarat rantaniityt. Tehomaatalous on vähentänyt ehkä tunnetuimman maatalousmaisemiemme linnun elinympäristöjä etenkin eteläisessä Suomessa ja paikoin kuovikannat ovat hyvinkin taantuneet.

Keto-orvokki (Viola tricolor) kukkii

Keto-orvokin tieteellinen nimi tricolor, kolmivärinen, viittaa kukkaan. Vaikka kukkien väri vaihtelee suuresti, useimmiten kuitenkin kaksi ylintä terälehteä ovat tumman sinipunaisia, sivuttaiset kaksi vaalean violetteja ja alin kellertävän valkoinen. Keto-orvokki on ahkera kukkija. Se aloittaa kukintansa toukokuussa ja jatkaa sitä pitkälle syksyyn.

Keto-orvokin luontaiset kasvupaikat ovat kuivia ja karuja. Se viihtyy niin kalliojäkälikössä kuin nimensä mukaisesti kedoillakin. Sen voi löytää myös pellolta tai pientareelta. Kauniin keto-orvokin kukat sopivat erinomaisesti vihersalaatin koristeiksi. Keto-orvokin versoista tehtyä rohtoa on ennen vanhaan käytetty erityisesti lasten ihottumien hoidossa.

Omenapuu kukkii

Omenapuut verhoutuvat eteläisessä Suomessa alkukesällä, toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa valkoiseen tai vaaleanpunaiseen huntuun. Omenapuut ovat kukkineet Suomessa jo vuosisatojen ajan, sillä ensimmäinen omenaviljelmämme perustettiin Paraisille vuonna 1539.

Omenapuita tapaa useimmiten kotipuutarhoissa. Tällöin kyse on viljellystä Malus domestica -omenasta, jonka lajikevalikoima on lukematon aina tutummista Huvituksesta ja Punakanelista sellaisiin hiukan tuntemattomampiin kotimaisiin kuin Sariola tai Jaspi. Aivan lounaisrannikolla ja Ahvenanmaalla tavataan myös villiä metsäomenapuuta Malus sylvestris, joka valitettavasti on suojelusta huolimatta kovasti harvinaistunut. Aivan pohjoisimmassa Suomessa eivät viljellytkään omenapuut pärjää.

Lampaat laitumella

Emolampaat eli uuhet pikkuisine karitsoineen pääsevät laitumelle pian sen jälkeen,kun ruohotupsut vihertävät. Erityisesti leikkisien karitsoiden laitumelle pääsemistä on hauskaa seurata. Pikkuiset villaturkit kun intoutuvat helposti riemastuksissaan juoksentelemaan porukalla ristiin rastiin ja hyppelemään valtavia tasajalkaloikkia.

Lampaat laiduntavat viljeltyjen nurmipeltojen lisäksi kuivilla niityillä ja harvapuustoisilla hakamailla. Kovin kosteilla pelloilla tai rantaniityillä ne eivät viihdy. Erityisen hyvin lampaat soveltuvat pusikoiden raivaajiksi, sillä vesaikot maistuvat niille erinomaisesti. Laumaeläiminä lampaat laiduntavat ja märehtivät tarkassa vuorokausirytmissä koko katras samanaikaisesti.

Lehmät laitumella

Ammuu! Kesälaitumille pääsevät lehmät ottavat ilon irti elämästään kirmailemalla hetken ympäriinsä hassua lehmänlaukkaa. Pian ne kuitenkin rauhoittuvat ja käyvät herkullisen vihreiden ruohotuppaiden kimppuun. Lehmien laitumelle päästäminen ajoittuu kevään etenemisestä riippuen toukokuun loppuun tai kesäkuun alkuun.

Lypsylehmät laiduntavat useimmiten viljelynurmilla, mutta emolehmiä vasikoineen sekä nuoria lehmiä eli hiehoja, näkee yhä useammin myös vähätuottoisimmilla luonnonniityillä, ranta- ja metsälaitumilla. Lehmät ovatkin erinomaisia maisemanhoitajia, erityisesti puustoislla kohteilla ammut ovat korvaamattomia apulaisia.

Teksti Katja Torkko

Kirjoittaja työskentelee Suomen luonnonsuojeluliiton ja VR:n yhteisessä perinnemaisemahankkeessa.

Viime vuonna keväällä oli myös malttia matkassa

Julkaistu: 16.6.2009

Kevätseurantahavaintojen mukaan kevät 2008 kiiruhti Etelä-Suomessa, mutta muualla se palasi isottelustaan ruotuun ja antoi talvellekin sijaa.

Ennen kuin uusi kevät pääsee vauhtiin, muistellaan hetki edellistä kevättä. Omiin muistikuviin on tässä tapauksessa turha luottaa. Itsestäni ainakin tuntuu, että viime vuoden talvi oli täällä etelässä olematon ja kevät vain epämääräinen jatke sen perässä.

Parempi siis kääntyä luotettavamman tahon puoleen ja kurkistaa, millaisen kevään Kevätseurantaan osallistuneet olivat havainneet. Heidän tietonsa perustuvat todellisten asiantuntijoiden seuraamiseen eli kevätseurantalajien näkemyksiin siitä, milloin kevät todella alkaa.

Ruuhka-Suomen varaslähtö kevääseen

Kevät saapui tapojaan noudattaen ensin etelään. Keväänseuraajat saivat kuitenkin edellisvuotta kiihkeämmän varaslähdön Lounais-Suomessa. Leskenlehdet putkahtelivat maasta jo maaliskuulla ja pikkuruiset senttimetrin kokoiset hiirenkorvat pyrkivät peittämään koivujen talvisen alastomuuden Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.

Samoihin aikoihin nähtiin ensimmäisten mantukimalaisten pöristävän kohmeet siivistään. Työntäyteisten kimalaisten lisäksi kevätvirkuiksi olivat ryhtyneet sitruuna- ja nokkosperhoset, jotka loivat väriä maaliskuiselle taivaalle.

Kaikki eivät etelässä olleet samaa mieltä. Rantakäärmeiden mielestä ei joka kevät kuulunut herätä toinen toistaan aiemmin, pitihän sitä välillä ottaa horroksessa rennosti ilman kiireitä. Niinpä rantakäärmeitä nähtiin Etelä- ja Lounais-Suomessa vasta huhtikuulla jonkin verran edellisvuotta myöhemmin.

Mitä lähemmäksi kesää tultiin, sitä hajanaisemmaksi mielipiteet kesän alkamisesta etelässä tulivat. Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan haarapääskyt näyttäytyivät kevään ja kesän odottajille edellisvuotista paikoin huomattavasti myöhemmin, lähempänä toukokuuta.

Hiirenkorvaksi pyrkineet koivut hidastivat myös hiukan vauhtiaan, mutta ottivat viimein loppukirin huhti–toukokuun vaihteessa. Käkien lausunnot keväästä kuultiin toukokuun alkupuoliskolla, kun edellisenä keväänä kukkumista havaittiin jo huhtikuulla.

Kohti pohjoista, kohti itää

Kevät lipui hidastuvalla tahdilla itään, koilliseen ja pohjoiseen. Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa osa kevään asiantuntijoista oli sitä mieltä, että täsmällisyys oli vastaus kevään 2008 haasteisiin. Linnuista haarapääsky, kirjosieppo, kiuru, tervapääsky, töyhtöhyyppä ja västäräkki päättivätkin kevään alkukohdan osuneen edellisvuonna nappiin ja noudattivat vanhaa kalenteriaan. Rentukka ja käenkaali pitivät tätä järjestelyä myös varsin hyvänä.

Vain harva oli edellisvuotta aikaisemman kevään puolella. Pikemmin pieni takaisinotto oli paikallaan. Ainakin matelijat – kyy ja sisilisko – olivat myöhäisemmän kevään kannalla ja siilikin oli asettanut herätyskellonsa myöhäisemmäksi, tukevammin huhtikuun puolelle. Huhtikuu olikin Kaakkois-Suomessa kevään kuukausi.

Mitä mieltä oli kevätseurannan uusi laji, seitsenpistepirkko? Tämä kirvojen painajainen kömpi huhtikuun puolessavälissä kevättä ihastelemaan.

Uusi tai ei, huhtikuu tuntui monesta muustakin lajista kohtuulliselta kevään aloituskuukaudelta Hämeessä ja Pirkanmaalla. Eriäviä mielipiteitäkin saatiin. Muun muassa naurulokki, peippo ja punakylkirastas olivat sitä mieltä, että kevät alkoi viimevuotista aikaisemmin, maaliskuun puolessa välissä.

Näiden kiireelle viittasivat kintaalla kekomuurahaiset. Työt Hämeessä saivat alkaa parikin viikkoa vuotta 2007 myöhemmin eli huhtikuulla maaliskuun sijasta. Vieläkin viluisemmaksi itsensä tunsivat vaskitsat. Itsenäisesti ajattelevien kuparikylkien mielestä huhtikuu sai vaihtua toukokuuksi, vaikka yleinen mielipide kertoi kevään saapuneen huhtikuulla Hämeeseen.

Ehkä peltojen asukki töyhtöhyyppä oli saanut vihiä sulista lakeuksista, sillä tälle linnulle ei kevätseuranta alkanut tarpeeksi aikaisin. Sen mielestä kevät alkoi Pohjanmaalla, Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla jo maaliskuulla. Kurjista, kottaraisista ja kiuruista kevättalvi oli myös sopiva, eikä toukokuulla kuten koivujen mielestä.

Koivut kuuluivat niihin, jotka olivat vaihtaneet edellisen kevään kiireen malttiin. Lehtien puhkeaminen siirtyi liki pari viikkoa myöhäisemmäksi. Päätös oli nähtävästi tehty yhteistyössä valkovuokkojen kanssa, jotka aloittivat kukintansa huhtikuun alun sijasta sen lopulla.

Muuten lakeuksien kevätseurantalajit olivat varsin erimielisiä siitä, milloin kevät alkoi viime vuonna. Haarukka venyi aikaisesta maaliskuusta toukokuun alkupuoliskolle.

Oravanmarjalla on asiaa

Entäpä milloin kevät tuli Keski-Suomeen? Jos oravanmarjaa on uskominen, kevät tuli myöhemmin kuin edellisenä vuonna – vasta toukokuulla. Oravanmarja toki on tunnetusti huono kertomaan alkukeväästä, kun kasvilla on tapana herätä vasta ennen kesää.

Kielo tukeutui hengenheimolaiseensa oravanmarjaan, mutta keväästä muistiinpanoja tehneiltä ihmisiltä taasen puuttuvat edellisvuoden merkinnät, koska kielo on uutukainen jäsen kevätseurannan asiantuntijaraadissa. Tästä syystä ei siihenkään ole luottaminen.

Haarapääskyt, kirjosiepot, kiurut, rantasipit ja tuulihaukat kertovat myös kevään tulleen myöhemmin kuin 2007. Samaan kuoroon yhtyvät koivut ja valkovuokot.

Oravanmarja ei siis ole tyystin väärässä, sillä vain kurki, pajulintu ja tuomi olivat selvästi toista mieltä. Niiden äänet hukkuivat kuitenkin hitaamman kevään puolestapuhujien äänivyöryyn. Kuukaudeksi asiantuntijaraati ehdottanee kompromissina huhtikuuta.

Matka jatkuu idän kautta Lappiin

Itä-Suomeen kevät saapui huhti-toukokuulla. Etelä-Savon sinivuokot olivat löytäneet sopivan kukinta-ajankohdan huhtikuun puolesta välistä. Pohjois-Savon siniset kukkijat halusivat myös kukkia maaliskuun sijaan huhtikuulla. Kukinnan aloittamisen hidastaminen oli niin kova, että pysähtyi juuri ja juuri huhtikuun loppuun. Usko aikaiseen kevääseen oli mennyt myös sisiliskoilta ja sitruuna- ja nokkosperhosilta.

Liekö kevät tullut Savossa järkiinsä Lounais-Suomen yhä aikaisemmaksi pyrkimisen sijaan? Ainakin kevät oli palannut vuoden takaisesta isottelustaan ruotuun ja antanut talvellekin sijaa, mikäli kevätseurantalajeihin oli uskominen.

Kevään matka jatkui Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuuseen. Maaliskuuhun ei pohjoisempana enää liitetty muodikkuuden hiventäkään ja kilpailu yhä aikaisemmasta keväästä oli unohtunut etelän serkkujen huoleksi. Kevään tuloa sai odottaa huhtikuun loppupuoliskolle ja paikoin toukokuulle.

Sammakot olivat päätyneet toukokuuhun hääyönsä järjestämisessä ja paikalliset kevään seuraajat saivat ihastella kuun alusta sammakonkutua. Yksi uusista seurattavista lajeista oli sitä mieltä, että toukokuukin oli liian aikaista – kesäkuu oli parempi. Kullero toki jäi ajatuksineen hieman yksinäiseksi. Kevät tuli sen pyrkimyksistä huolimatta toukokuun alkupuoliskolla.

Sääskien ininästä kevään seuraajat tekivät ensihavaintonsa huhtikuun lopulla. Se oli miltei kuukautta aikaisemmin kuin edellisenä vuonna Lapissa. Sääskistä ei silti tullut Pohjois-Suomen kevään suunnannäyttäjää, vaikka yritystä näiltä ötököiltä ei ole tainnut koskaan puuttua.

Todellisen kevään luonteen osoittivat muun muassa koivut, joiden lehdet aukesivat vasta toukokuun loppupuoliskolla, viikon myöhemmin kuin vuonna 2007. Jos koivuihin on uskominen, niin viime kevät alkoi pari kuukautta myöhemmin Lapissa kuin lounaassa. Matka pohjolaan olikin hitaampi kuin edellisenä vuonna. Mahdollisesti kevät käytti suuren osan tarmostaan lämmittämällä Lounais-Suomen ennätyslukemiin jo maaliskuulla.

Mustikka ja laulujoutsenet sooloilivat

Kuten asiantuntijoissa aina, myös kevätseurannan asiantuntijoissa eli kevätseurantalajeissa oli pari epäluotettavaa tahoa kertomaan kevään tai kesän alkamisesta. Ensimmäiseksi mainittakoon mustikka. Aivan pohjoista Suomea lukuun ottamatta mustikka oli päättänyt kukkia aivan toukokuun alussa, paikoin useita päiviä edellisvuotta 2007 aikaisemmin. Muistan selkeästi noituneeni muutaman yöhallan jälkeen mustuneita mustikan kukkia ja menetettyä satoa. Ei käynyt siis luottaminen mustikkaan.

Toinen ongelmatapaus oli vesien valkoiset valtiaat. Avantouinnista oli nimittäin tullut laulujoutsenten keskuudessa muoti-ilmiö. Tästä kertoi palautuneiden seurantalomakkeiden marginaaleihin kirjoitetut maininnat talvehtineista yksilöistä. Havaintoja oli ympäri eteläistä Suomea. Puhumattakaan siitä, että kevätseuranta itsessään alkoi, Pohjois-Karjalaa lukuun ottamatta, liian myöhään laulujoutsenta silmällä pitäen.

Ehkä muuttohaluttomuuden takana ei ollutkaan laiskuus vaan yritys kertoa, että avantouinti on mitä parhainta ajanvietettä ja ulkomaille lentely vain jonninjoutavaa kikkailua. Kaikesta huolimatta laulujoutsenen luotettavuus kevään alkamisesta kertovana asiantuntija kärsi moisen tempauksen takia.

Vaikea talvi lepakoille

Öiset taivaalla viilettäjät, lepakot, olivat vuoden 2008 kevätseurannan teemalaji. Havaintoja näistä siilin lentävistä kollegoista saapui jokaisesta maakunnasta. Mihinkä aikaan vuorokaudesta nahkasiivet suhisivat? No yöllä tietenkin, toki satunnaisia havaintoja tehtiin päivisinkin, lähinnä pihapiirissä.

Varmimmin lepakon bongasikin pihassa. Veden äärellä ja metsässä liikkuneita kevätseuraajia oli onnistanut oikein mainiosti. Varmin kuukausi lepakon havaitsemiseen ensimmäisen kerran oli huhtikuu, vaikka useita satunnaisia havaintojakin tehtiin.

Viime talvi oli vaikeaa aikaa lepakoille, jotka tykkäävät horrostaa oikeasti kylmässä. Lämmin ja kostea ilma saattaa herätellä nahkasiipiparkoja. Tällöin talven varalle kerätty rasvavaranto saattaa kulua liian nopeasti. Varsinkin, jos talvi yllättää uudelleen lämpimän jakson päätteeksi. Huono talvi saattanee selittää erikoisia havaintoja, joita tehtiin jo talvikuukausina, ja jotka jäivät siksi pois Kevätseurannan piiristä.

Toisaalta arvauksen varaan jää, onko havaituista lepakoista osa havaittu myös horrostamassa. Ovathan ne vekkulin näköisiä roikkujia kellarin katossa ja seinillä, mutta parempi jättää häiritsemättä. Kuka tahansa ärtyy, jos tullaan kesken kaiken herättelemään.

Lisätietoa Kevätseurannasta: www.luontoliitto.fi/kevatseuranta
Lisätietoa vuoden 2008 säästä: www.fmi.fi/saa/tilastot_185.html#2

Teksti Mikko Sorjanen

Kuva Kari Jussila

Osuuskunnat – yhteisölliset yritykset

Julkaistu: 8.6.2009

Osuuskunnissa tehdään yhdessä asioita, joihin ihmisten omat voimat eivät yksin riitä. Kirjava jäsenistö on niiden rikkaus.

Osuustoimintaliike syntyi 1800-luvulla. Liikkeen myötä muodostui yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä korostava yritysmuoto, osuuskunta. Se on jäsentensä omistama itsenäinen yhteisyritys, jonka tarkoituksena on jäsenten talouden tukeminen eikä suinkaan yrityksen voitto. Osuuskunta voi olla myös yritys, jonka päämäärä on aatteellisen tarkoituksen toteuttaminen.

Osuuskunnan hallinto perustuu tasa-arvoiseen päätäntävaltaan jäsen ja ääni -periaatteella. Se on yritysmuotona erittäin joustava, sen osuuspääomaa ja jäsenmäärää ei ole ennalta määritelty. Näin ollen sen on helppo ottaa uusia jäseniä ja siitä on myös helppo erota. Myös perustamiskynnys on matala, kun minimipääomaa ei ole laissa määritelty. Osuuskuntamuotoista yritystoimintaa voi soveltaa monenlaisilla toimialoilla aina vesihuollon järjestämisestä käsi- ja taideteollisten tuotteiden markkinointiin.

Ihmisen näköistä ja kokoista markkinataloutta

Osuustoiminta perustuu yhteisvastuuseen ja paikalliseen omatoimisuuteen. Tarkoituksena on yhteistoiminnan avulla saada aikaan asioita, joihin ihmisten voimat eivät yksin riitä. Osuustoiminta voi olla myös kansainvälistä, jolloin toimipisteitä voi olla useassakin maassa.

Osuuskunta on sekä liikeyritys että yhteisö, jossa on mahdollista ottaa huomioon myös jäsenten sosiaaliset ja kulttuuriset tarpeet. Vaikka valtaosa osuuskunnista onkin olemassa jäsentensä talouden tukemista varten, tulevaisuudessa yksi sen tärkeimmistä tehtävistä saattaa olla paremman kulttuurisen, älyllisen ja henkisen elämän turvaaminen.

Osuuskunnat tuottavat hyötyä jäsenilleen ja tukevat yhteisöjään. Eettiset arvot – rehellisyys, avoimuus, yhteiskunnallinen vastuu ja muista ihmisistä välittäminen – olivat erityisen tärkeitä osuustoimintaliikkeen syntyessä 1800-luvulla. Ne ovat vaikuttaneet sen jälkeen moniin liikkeen kasvusta vastuussa olleisiin henkilöihin ja ovat osuuskuntatoiminnassa merkittäviä tänäkin päivänä.

Osuuskuntatoiminnan perusarvoja ovat muun muassa tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus. Osuuskunnat ovat – toisin kuin useimmat pääomayritykset – ihmiskeskeisiä ja pyrkivät jäsentensä oikeudenmukaiseen kohteluun. Toisaalta arvojen toteutus jää jäsenten omalle vastuulle, eivätkä ne toteudu jokaisessa osuuskunnassa. Arvojen vaaliminen olisi kuitenkin tärkeää, sillä juuri nämä tekijät erottavat osuuskunnat muista taloudellisen järjestäytymisen muodoista.

Taidosto

Taidosto on vuonna 2004 perustettu yrittäjyyden oppimisyhteisönä toimiva osuuskunta. Mukana on monen alan taitajia: jäseniä on yhteensä 130 ja he edustavat 17 eri ammattialaa.

Tekstiiliartenomi Saija Vilhula ja kuva-artesaani Mariliina Valkama ovat käyttäneet tätä ponnahduslautaa edetäkseen urallaan. Molemmat käyttävät töissään kierrätettyä materiaalia. Saija tekee messuilla käytetyistä matoista rasioita, kasseja ja käyntikorttikoteloita. Yleensä käytetyt matot heitetään messujen jälkeen roskiin. Mariliina tekee keijukaisia ja sorminukkeja, joiden materiaalin hän saa muun muassa käytetyistä villahousuista ja silkkipaidoista.

Sekä Vilhula että Valkama liittyivät aikoinaan Taidostoon voidakseen myydä tuotteitaan tätä kautta. Nyt heillä on yhdessä yhdeksän alan ammattilaisen kanssa oma osuuskunta, Aktivaattori.

– Taidoston tarkoitushan onkin, että se on semmoinen hautomo, eli toivotaan että ihmiset liittyisivät yhteen, perustaisivat omia yrityksiä, Vilhula kertoo.

Taidostossa arvostetaan yhteisöllisyyttä ja yhdessä oppimista käytännön kautta. Vertaistuki ja kontaktit muihin oman alan toimijoihin ovat ensiarvoisen tärkeitä käsityöläisen arjessa.

– Käsityöalan yrittäjiä kun ollaan, niin kyllä sieltä tämmöiset pehmeät arvot löytyvät, ihmisistä ja ympäristöstä välittäminen, Valkama korostaa.

Taidosto on osuuskuntana sekä jäsenilleen taloudellista etua tavoitteleva että aatteellinen yhteisö. Valkaman ja Vilhulan mukaan aatteellisuus ja taloudellisuus painottuvat Taidostossa suurin piirtein yhtä paljon. Se on kuitenkin näkökulmakysymys.

– Ei sitäkään poissuljeta, että käyttää Taidostoa vain laskutusväylänä, Valkama toteaa.

Kuinka aatteellisuus sitten näkyy Taidostossa?

– Yhdessä yrittämisenä ja tiedon jakamisena, Vilhula summaa.

– Ja mahdollisuuksien antamisena, Valkama lisää.

Lumimuutos

Lumimuutos Osuuskunta perustettiin syksyllä 2005. Lumimuutos on yhteisö, jossa harjoitetaan luontaiselinkeinoihin, paikalliskulttuureihin ja kansanperinteeseen liittyvien tietojen, taitojen ja palveluiden tuottamista. Sen tavoitteena on ylläpitää tervettä luontosuhdetta käytännön keinoin.

Osuuskunnan puheenjohtajana toimiva Saija Lehtonen toteuttaa ajatusta tekemällä käsitöitä luonnonmateriaaleista, muun muassa luusta, sarvesta ja puusta. Osuuskuntalaiset toimivat paljon kalastuksen parissa ja tekevät tilauksesta muun muassa nuottausta, joka on ikivanha kalastusmenetelmä. Luontosuhdetta pidetään yllä myös tutustumalla vanhoihin yrtti- ja lääkekasveihin, opettelemalla vanhoja nimiä ja perinteistä runoutta.

– Lumimuutos on selvästi aatteellinen ja yleishyödyllinen osuuskunta. Se voi kuitenkin tuottaa jäsenilleen myös rahallista etua, Lehtonen kertoo.

Saija itse tekee töitä Lumimuutoksen kautta. Hän myy käsitöitään ja pitää näyttelyitä. Työn virallinen puoli, kuten kirjanpito, hoituu kätevästi osuuskunnan oman kirjanpitäjän kautta, mutta työn kannalta tärkeintä antia ovat kuitenkin kontaktit muihin ihmisiin.

Lumimuutoksessa on mukana tutkijoita, käsityöläisiä, kalastajia, taiteilijoita, kirjailijoita ja luontokuvaajia. Osuuskunnan rikkaus on sen kirjavassa jäsenistössä. Yhdessä puuhatessa iän tuoma kokemus ja opitut perinteet siirtyvät nuoremmille. Jokainen jäsen tuo oman vahvuutensa esille ja jokainen voi oppia toisiltaan.

– Yhteisöllisyys on pääasia. Porukalla on tosi hyvä henki ja syvempiäkin ystävyyssuhteita syntyy. Päätökset tehdään muinaissuomalaiseen käräjäpiirityyppiseen tapaan, kaikki ovat yhdenvertaisia, Lehtonen tähdentää.

Osuuskunnalla on paljon kontakteja ulkomaille, etenkin pohjoisen alkuperäiskansoihin. Töitä tehdään esimerkiksi saamelaiskulttuurin parissa Suomen, Norjan ja Venäjän alueilla. Saijan mukaan yhteistyö muotoutuu aina vastapuolen toiveiden ja tarpeiden mukaan. Myös kansainvälisessä toiminnassa on tavoitteena perinteiden säilyttäminen ja toinen toisiltaan oppiminen. Ulkomailla toimimisesta saadaan pohjaa myös Suomen toiminnalle.

– Ne tiedot ja ongelmat, jotka ovat tällä hetkellä käsillä, ovat hyvin pitkälti samanlaisia, oltiin sitten Suomessa saamelaisten parissa tai vaikka maorien luona, Lehtonen pohtii.

Nimi Lumimuutos-Snowchange viittaa vahvasti ilmastonmuutokseen.

– Muutos, joka nyt on tapahtumassa, tulisi kaikkien tunnustaa, ja muutokseen olisi hyvä osata varautua. Alkuperäiskansoilla on sellaista tietoa, joka on elintärkeää tässä ajassa – ne ovat avain siihen, että täällä pärjätään.

Paikallisyhteisöjen perinteinen tieto perustuu ihmisten ja ympäristön läheiseen, jopa tuhansia vuosia kestäneeseen vuorovaikutukseen.

– Se tulisi ottaa yhtä suureksi tekijäksi päätöksiä tehtäessä, kuin nyt ovat esimerkiksi raha ja tieteelliset tutkimustulokset, Lehtonen tähdentää.

Teksti ja kuva Vuokko Kurki

Valjasta verkko käyttöösi

Julkaistu: 8.6.2009

Ruudun äärellä kyyhöttävästä nörtistä tulee helposti epäsosiaalinen ja yksinäinen mielikuva. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja uusia yhteisöjä luodaan nykyään juuri ruudun äärellä, internetin välityksellä. Verkko ja pääte mahdollistavat uudenlaisia keinoja työskennellä ja tehdä porukalla.

Jos paikallisryhmäsi kokoaminen samaan paikkaan, samaan aikaan alkaa välillä tuskastuttaa tai yhteistä esitelmää kirjoittaessa menee lukuisat versiot sekaisin, niin on oikea hetki valjastaa teknologia käyttöösi. Uusista verkkotyökaluista voi olla apua tapaamisten sopimisessa, tiedon jakamisessa, yhteisten materiaalien tekemisessä tai vaikka vain tunnelmien vaihtamisessa. Siis monissa aktivistin arkisissa asioissa.

Tässä muutamia vinkkejä virtuaaliseen yhteistyöhön. Mainitut verkkotyökalut ovat ilmaisia, kaikkien käytettävissä ja tarjoavat vain esimakua monista mahdollisuuksista.

Koska tavataan?

www.doodle.com tai www.sumpli.com

Luo tapahtuma, listaa mahdolliset eri ajankohdat ja kutsu kaverit merkkaamaan, mitkä ajankohdat heille sopivat. Syntyneestä taulukosta paras ajankohta löytyy helposti. Doodlessa voit samalla periaatteella myös äänestää tapaamispaikan tai vaikka illan leffan.

Kirjoita ja muokkaa

http://docs.google.com

Voit säilyttää dokumentteja verkossa ja muokata niitä tekstinkäsittelyohjelmien tapaan sekä jakaa dokumentit haluamasi ihmisten kanssa. Viimeisin versio ja muutokset ovat samantien kaikkien saatavilla.

Kalvot kiertoon

www.slideshare.net

Slideshareen voit ladata slideshow-esityksiä ja katsella muiden lataamia esityksiä suoraan verkkoselaimella. Mukava tapa laittaa talteen ja kaikkien saataville esimerkiksi yhteisen tilaisuuden esitelmät.

Yhteiset tiedostot

www.getdropbox.com

Enää ei tarvitse miettiä, kenellä se viimeisin muistio oli, sillä se on kaikilla. Dropboxilla voit viedä haluamasi tiedostot koneeltasi verkkoon ja jakaa ne valitsemiesi käyttäjien kanssa. Kun päivität tiedostoja omalla koneellasi, ne päivittyvät muidenkin Dropbox-kavereidesi koneella.

Virtuaalinen nakkilista

www.scrumy.com

Scrumyn avulla pidät pienet projektit hallinnassa. Voit listata tehtäviä, muuttaa niiden statusta edistymisen mukaan ja merkata niitä eri henkilöille. Kaikki löytyy yhden verkko-osoitteen alta.

Aivomyrskyä

www.mindmeister.com

Virtuaalinen mind map jota voit rakentaa porukalla verkossa. Uudet ideat ovat taattuja!

Teksti Sini Eräjää

Tee vähemmän!

Julkaistu: 8.6.2009

Mikset ottaisi elämää haltuusi jo nyt ja jättäisi tulevaisuuden uraputkessa väijyvän työuupumuksen kokonaan väliin? Yhä useampia motivoi nykyään letkeämpi uraputki tai ohjien ottaminen omiin käsiin.

Infoähky, stressi, deadline, dynaamisuus, burnout, ajanhallinta… Termit kuvaavat suhdettamme aikaan ja työhön. Kello on usein se, jota katsomme ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Ajanhallinnasta on tullut yksi suorittamisen laji ja useimpien vapaa-aikakin on tarkasti ohjelmoitu harrastusten, ihmisten tapaamisen sekä kotitöiden palapeli.

Ilmiö ei koske vain uraohjuksia, vaan kiire on tuttu seuralainen jo alakoulusta asti. Koulussa täytyy yhä tarkemmin valita suuntautumisensa eri aineisiin. Tuntuu siltä, että meistä yritetään jalostaa alusta asti tuotteita, joilla harrastukset, opiskelut ja myöhemmin työ muodostavat hyvin suunnitellun ja treenatun kokonaisuuden. Kiireeltä ei tunnu välttyvän järjestön vapaaehtoistoimijakaan.

Ajan haltuunotosta, hidastamisesta ja leppoistamisesta on alettu puhua joka puolella. Aikakauslehdet pursuilevat kertomuksia siitä, kuinka se ja se julkkis on muuttanut maalle ja vähentänyt töitään, ministeri luopunut tehtävistään suodakseen enemmän aikaa perheelleen tai tavallinen tallaaja jäänyt vuorotteluvapaalle työstään. Hyvä niin; ongelma on ainakin huomattu ja siitä keskustellaan. Mutta miksi asioihin puututaan vasta, kun burnout on jo puhjennut? Tarvittaisiinko slow-liikettä tai leppoistamisen tekniikoita, jos turhaa kiirettä ei alun perin olisikaan?

Kehitys ei ole kesyttänyt kiirettä

Ei kai sinänsä ole paha asia olla aikaansaava ja puuhakas, ja nimenomaan niissä asioissa, jotka itseä kiinnostavat. Yleensä tuppaamme saamaan parastamme aikaan rennossa ilmapiirissä inspiroivien asioiden ja ihmisten keskellä. Eikö arki voisi olla juuri sellaista? Tunnistaaksemme kiireen ja aika-ahdistuksen olemuksen on kurkistettava päiviämme raamittavien rakenteiden taakse. Miksi työ ja vapaa-aika nähdään toisilleen vastakkaisina, ja miksi vapaa-aikana tulisi ”toipua” työstä?

Tuntuu hassulta, että kaiken valinnanvapauden ja tietotulvan keskellä ahdistumme usein pahemmin, kun emme ehdi tehdä kaikkia meille mahdollisia asioita. Aurinko kuitenkin nousee ja laskee meille samaan tahtiin kuin kivikaudenkin ihmisille. Keräilijä-metsästäjä -kansojen on laskettu käyttävän vain neljä tuntia päivässä ravinnonhankintaan, jota voisi kutsua tämän ajan mittapuulla työksi. Kuinka kaikki tekniikka, joka meitä ympäröi, ei ole auttanut työpäivien lyhentämisessä ja kiireen kesyttämisessä, vaan päinvastoin?

Talouden rattaat ja turhuuksien markkinat vaativat useimmilta työn orjilta vähintään 40 tunnin viikkosuoritusta, usein enemmänkin. Vaikka kaikkien ei ehkä ole realistista palata keräilijä-metsästäjiksi, olisi niin itsellemme kuin planeetalle terveellistä hidastaa tahtia ja miettiä, tulisimmeko vähemmälläkin toimeen. Tarvitaan toimia niin päättäjien kuin työnantajienkin taholta, mutta suuri joukkovoima on kaikissa meissä, jotka voimme yksinkertaisesti kieltäytyä hyppäämästä nykyiseen työelämän tahtiin. Käytännön ratkaisuja on helppo keksiä alkaen työpäivän puolittamisesta, mutta on myös hyvä miettiä, mikä työ on sellaista, jolla emme vahingoita toisiamme ja ympäristöämme.

Systeemin haastajat

Työttömyys ja toimettomuus rinnastetaan usein, ikään kuin ne olisivat sama asia. Sen, että ei ole palkkatöissä ainakaan kokopäiväisesti, ei tarvitse tarkoittaa toimettomuutta. Monet hoitavat lapsia tai vanhempiaan, pitävät kasvimaata, tekevät vapaaehtoistyötä tai perustavat erilaisia omaehtoisen toiminnan ryhmiä.

On olemassa yhä enemmän vaihtopiirejä, joiden kautta ihmiset tekevät työhön verrattavia palveluksia ja vaihtavat hyödykkeitä. Tällainen toiminta voi haastaa yhä enemmän nykyistä taloussysteemiä, ja auttaa meitä ottamaan elämämme ja aikamme omaan haltuumme. Olisiko sellainen maailma mahdollinen, jossa vapaa-ajan ei tarvitsisi merkitä työstä toipumista ja sen aktiivista unohtamista?

Olen elänyt koko aikuisikäni ajan ilman vakiduunia tai pyrkimystäkään siihen. Välillä pätkätöitä tehden, välillä yhteiskunnan tukia enemmän tai vähemmän nostaen ja yhä enemmän rahatalouden ulkopuolelle pyrkien. Tämä on ollut yhdistelmä osa-aikaisia ”paskaduuneja”, oman alan pätkätöitä, dyykkausta, kasvien, marjojen ja sienten keräilyä, vaihtotaloutta kaveripiirissä sekä pienimuotoista viljelyä.

Vuokranmaksu on ollut välillä tiukassa, mutta toisaalta en vaihtaisi päivääkään pois. Koen suurena etuoikeutena, että saan määrittää ajankäyttöni itse. On ollut yllättävää huomata, kuinka aineellisesti rikasta ja hyvää elämää voi viettää selvästi suomalaisen mittapuun köyhyysrajan alapuolella. Väheksymättä tukien turvaverkkoa, jonka olemassaolo antaa perusturvaa vähemmällä sinnittelyyn. Ja toimettomana ei tarvitse olla koskaan, vaikka välillä ”työtön” olisikin!

Ehkä slow-liikettä ja asiaa käsitteleviä kirjoja tarvitaan, että alamme ottaa ensimmäisiä askeleita elämämme leppoistamiseksi ja että alamme nähdä, mikä kaikki onkaan mahdollista matkalla kiireettömämpään elämään.

Sitoutuminen lähtee sydämestä

– Vapaaehtoistyöni ei ole harrastus niin kuin vaikka pianonsoitto. Mielipiteen kirjoittaminen tai kurssin järjestäminen on työtä sekin, toteaa eläinten oikeuksien puolesta Faunassa toimiva Eveliina Lundqvist.

– Ikävältä tuntuviakin juttuja pitää joskus tehdä. Olisi myös tärkeä tajuta, että vapaaehtoistyössäkin on yleensä aikataulut. Jos jättää noudattamatta niitä, kärsivät ryhmän muut jäsenet.

Lundqvistista on ongelma, että työntekijän palkkaaminen muuttaa järjestön vapaaehtoiset monesti passiivisiksi. Ei palkattu henkilö kuitenkaan ehdi kaikkea tehdä. Toisaalta ulkopuoliset tai esimerkiksi vanhemmat eivät useinkaan arvosta vapaaehtoistyöntekijöitä.
– Etenkään ei ymmärretä, jos tekee täyspäiväisesti aktivismia ja saa työttömyyskorvausta. Mitä eroa sillä on verrattuna sairaanhoitajaan, joka hänkin ottaa valtiolta rahaa?

Nykyisessä palkkatyössään koulutusvastaavana Lundqvist pystyy vaikuttamaan esimerkiksi ympäristökasvatusta opettaessaan. Motivoitunein hän kertoo olevansa silti nimenomaan omaehtoiseen vapaaehtoistyöhön.

”Onni että sain jatkaa palkallisena”

– Eniten työtä teettää tällä hetkellä meidän pieni lapsi. Tulojakin tarvitaan lapsen takia, kertoo Oranssi ry:lle taloja remontoiva Otso Lapila.

Ennen palkkatyösuhdettaan Lapila oli pitkään mukana yhdistyksessä vapaaehtoisena. Työnsä ohella hän järjestää edelleen klubeja sekä toimii hallituksessa.

– Koen, että palkkatyön pitää olla sellaista, ettei harmita olla töissä. Muualla mulle ehkä maksettaisiin enemmän, mutta kuuluu ihmisen perusluonteeseen, että asioita tehdään muutenkin kuin rahasta.

Lapila kummastelee palkkatyön pyhää asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa:

– Miksi keskustelut aina aloitetaan kysymällä mitä teet työksesi. Miksei kysytä, elätkö hyvää elämää?

Lapila on ylpeä työnantajastaan, mutta kannustaa myös uutta talonvaltaajasukupolvea:

– Sosiaalikeskuksen tyyppien mielestä Oranssi on jämähtänyt organisaatio. Ymmärrän mielipiteen. Me katotaan uutta toimintaa sivusta ja autetaan tarvittaessa.

Teksti Kirsi Eskelinen

Isona minusta tulee…

Julkaistu: 8.6.2009

Mitä tekisit isona? Jos olet kiinnostunut työskentelystä ympäristöasioiden parissa, mahdollisuuksia on monia. Esittelemme tässä muutaman.

Töissä retkikunnassa

Suomen Etelämanner-tutkimuksen pysyvä Etelämanner-logistiikka (FINNARP) toimii Ilmatieteen laitoksen yhteydessä. Yksikkö vastaa Etelämantereen tutkimusretkien järjestelyistä ja tutkimusasema Aboan ylläpitoon liittyvistä tehtävistä. FINNARPin logistiikkapäällikkö Mika Kalakoski kertoo työhönsä kuuluvan niin tutkimusmatkojen suunnittelua kuin järjestämistäkin.

Logistiikkaryhmä toimii Etelämanner-tutkimuksen tukena ja mahdollistaa tutkijoiden työn Etelämantereella. Tutkimusmatkoilla ollaan joka vuosi muutaman kuukauden ajan marras- ja helmikuun välisenä aikana, jolloin Etelämantereella on kesä. Se tarkoittaa noin 0–15 astetta pakkasta.

Etelämantereella tutkitaan meteorologiaa, ilmakehän hiukkasia sekä lunta ja jäätä. Tutkimus keskittyy globaaleihin ilmiöihin: tarkoitus ei niinkään ole tutkia Etelämanteretta itsessään, vaan sieltä saadut tutkimustulokset kertovat koko maapallon ympäristön tilasta.

– Etelämanner on pääosin koskematonta seutua, jossa ihmisen vaikutus ympäristöön ei näy. Se onkin eräänlainen luonnon oma laboratorio, Kalakoski kertoo.

Mikä tässä työssä motivoi?

– Olen aina ollut kiinnostunut luonnosta ja ympäristöstä. Tykkään organisoida asioita ja voin työskennellä aitiopaikalla monien tutkijoiden kanssa. Parasta työssä on se, että pääsee tutkimusmatkoille Etelämantereelle! 
Huonoja puoliakin löytyy. Suomessa työaikaa menee paljon hallinnollisiin asioihin ja byrokratian pyörittämiseen. Ja jos on tutkimusmatkalla, niin joutuu olemaan joulun pois Suomesta.

Minkälaista on viettää kuukausia Etelämantereella, kaukana muusta maailmasta?

– Henkilön sopivuutta tutkimusmatkalle arvioidaan ensin psykologisella testillä. Harjoittelijoita tai vastavalmistuneita ei voida ottaa mukaan. Tutkimusryhmässä on mukana myös muun muassa kokki ja lääkäri.

Tutkimusasema Aboa rakennettiin vuonna 1988, jonka jälkeen sitä on peruskorjattu ja laajennettu. Aboa tarjoaa työ- ja asuintilat 12 hengen retkikunnille. Naapurista löytyy Ruotsin tutkimusasema Wasa.

Etelämantereella ei näy televisio, eikä siellä toimi internet tai puhelin. Satelliittijärjestelmän välityksellä voi lähettää ja vastaanottaa sähköpostiviestejä, mutta sekin on hidasta. Vettä suihkuihin ja juomavedeksi saadaan lunta sulattamalla.

– Vapaa-ajalla voi esimerkiksi opiskella kieliä, ulkoilla ja bongailla lintuja ja pilviä. Etelämantereella ei voi shoppailla, joten rahaa ei tule kulutettua, Kalakoski kertoo.

Teksti Tuuli Turtola

Kuva Mika Kalakoski / FINNARP

Kierrätystekniikan asiantuntija

Lauri Rahikainen (30) on töissä materiaalinkierrätys- ja soranjalostuslaitteita maahantuovassa Vimelco oy:ssä. Itse hän työskentelee kierrätys- ja jätteenkäsittelykoneiden teknisen myynnin parissa.

– Tyypillinen konttorityöpäivä on samankaltainen kuin monissa muissa hommissa: puheluita ja sähköpostiliikennettä asiakkaiden ja päämiesten kanssa, dokumenttien laatimista ja niin edelleen, Rahikainen kertoo.

Lisäksi työhön kuuluu välillä matkustamista niin kotimaassa kuin ulkomailla, koska Rahikainen toimii linkkinä suomalaisten asiakkaiden ja ulkomaisten jätteenkäsittelykoneita valmistavien yritysten välillä. Tyypillisimpiä tuotteita ovat jätemurskaimet ja -seulat sekä vaikkapa magneettierottimet, joilla voidaan erotella metalleja muun jätteen joukosta.

Taustana Rahikaisella on diplomi-insinöörin koulutus Teknillisen korkeakoulun materiaalitekniikan osastolta.

– Työssäkin oppii kuitenkin jatkuvasti uutta, kun tutustuu esimerkiksi jätelinjastojen teknisiin ratkaisuihin eri maissa. Jätelainsäädännön kehityksestä on myös oltava jatkuvasti erittäin hyvin perillä.

Lainsäädäntöä Rahikainen pitääkin jätteidenkäsittelyalalla poikkeuksellisen vaikuttavana tekijänä.

– Jollei olisi mitään säädöksiä, ehkä juuri mitään ei suurissa määrin kierrätettäisi, paitsi metalleja, koska se on niin kiistattoman taloudellista. Sekalainen jäte on kuitenkin arvaamattoman koostumuksensa vuoksi yleensä vaikeasti hyödynnettävää materiaalia.

Erityisesti biojäte sekajätteen joukossa aiheuttaa epäpuhtautena hankaluuksia erotteluprosesseille ja vaikeuttaa muiden materiaalien hyödyntämistä.

– Esimerkiksi eri muovilajeja voitaisiin erotella toisistaan infrapunaan perustuvan tekniikan avulla. Muovien kierrätyksen paranemiseen on mielestäni mahdollisuuksia, jos biojäte lajiteltaisiin jo alkuvaiheessa erilleen.

– Olen laajasti kiinnostunut ympäristöasioista, mutta ammatillisesti jätteenkäsittelyala on jatkuvasti kehittyvänä alana erityisen mielenkiintoinen, Rahikainen kertoo.

Omista vaikutusmahdollisuuksista kysyttäessä hän toteaa:

– Työssäni on hyvät mahdollisuudet välittää tietoa paremmasta jätteenkierrätyksestä jätealan toimijoille. Koen olevani mukana parempien kierrätysjärjestelmien kehittämisessä koko Suomeen. Toki asioita pitää yleensä perustella asiakkaille myös taloudellisesta eikä vain ympäristönäkökulmasta.

Teksti Sofia Virtanen

Että elämästä tulisi taidetta

– Taiteen lähtökohta on vilpittömyys ja kommunikaatio. Ihmiset ovat taiteen äärellä vastaanottavaisia. Asiat, joista puhuu, on mietittävä tarkkaan, tuumii 23-vuotias kuvataiteilija Saara Piispa.

Saara Piispan viimeaikaiset työt käsittelevät ihmisten luontosuhdetta teollisen yhteiskunnan kulttuurimaisemien kautta. Perhosia kuhisevien lammaslaidunten sijaan maalauksiin on voimakkain värein ikuistettu kultakaivoksia ja tärveltyneitä jokia.

– Jos kuvassa on tehdas, taivas on synkkä eikä siellä kasva mitään, niin veikkaisin että kritiikki tulee esiin.

Teosten nimetkin saattavat johdatella, kuten työssä ”Maailman isoin kone”. Sillä Piispa viittaa teknologian ja koneiden maailmanvalloitukseen.

Aihevalinnat eivät tarkoita, että hän tavoittelisi rumuutta, päinvastoin. Moottoritiesolmu tai kaatopaikka voi taiteilijan silmissä olla kaunis. Nimenomaan estetiikan kautta teokset ja aiheet luultavasti puhuttelevat katsojia, ja saavat heidät katsomaan oman elinympäristönsä maisemia uudella tavalla.

– Teoksissa on mun nimi, mutta minäkeskeisiä ne eivät ole, Piispa sanoo ja tuhahtaa taidekentässä yleiselle yksilöllisyyden korostukselle.

Rajaton mutta rahaton

Taiteilijoille sallitaan helpommin vapauksia kuin muille ihmisille. Pidetään asiaan kuuluvana, ettei luovan työn tekijällä ole pomoa, joka vaatisi taiteilijaa vilauttamaan kellokorttia työhuoneen ovenpielustaan.

Palkkatöiden orjuuttamat saattavat luulla, että maalari vetäisee silloin tällöin pari viivaa kankaalle ja pääosin laiskottelee. Piispa kuittaa, että edetäkseen taiteilijan on työskenneltävä siinä missä muidenkin. Töiden äärellä vierähtää usea tunti päivässä.

Henkisessä vapaudessa on toki perää ja sen Saara Piispa soisi jokaiselle.

– Meidän kaikkien elämästä saisi tulla taidetta, niin että olisimme leikkisiä ja tutkivia. Jos jotkut ovat taidenäyttelyssä käydessään sitä mieltä, että kyllä mäkin olisin tuollaisen työn osannut tehdä, niin siitä vaan, rohkaisen kokeilemaan!

Taiteilijat elävät yleensä kerskakulutuksen ulkopuolella. Kahdestakin eri syystä: siihen ei ole tarvetta, mutta ei varaakaan.

– Mitään rahapalkkaahan tästä työstä ei juuri tule. Apurahoja saavat onnekkaimmat ja pätevimmän oloisia hakemuksia kirjoittavat. Joillakin on opetushommia. Suomen taidemarkkinat eivät ole laajat, joten töitä myymällä ei pitkälle pötki, Piispa selittää. Monet kuvataiteilijat elävät ”valtion apurahalla” eli Kelan tuilla.

Yhteinen Hirvitalo

Saara Piispa saa toimeentulonsa tällä hetkellä työelämävalmennuksesta, jota hän tekee Pispalan nykytaiteenkeskus Hirvitalolla. Perinteisen galleriatoiminnan lisäksi siellä on järjestetty muun muassa permakulttuurikursseja ja talolla kokoontuu lukupiiri. Paikka pyrkii edistämään taiteen lisäksi lähiympäristön yhteisöllisyyttä sekä ympäristöasioita.

– On hienoa olla pyörittämässä oikeasti elävää, epäkaupallista taidetoimintaa. Siitä saa yhtä paljon kuin maalaamisesta ja saa pidettyä oman näyttelyn. Taide ei ole vain individualistinen juttu, vaan sitä voi tehdä yhdessä muiden kanssa.

Piispa vierastaa karsinointeja eri elämänsektoreiden välillä.

– Rajat taiteen ja aktivismin, taiteen ja puutarhanhoidon tai taiteen ja vaikka lattianpesun välillä ovat ainakin Hirvitalolla monesti häilyviä. Esimerkiksi galleriaa ei haluta eristää yhteisistä hengailutiloista.

Tuore esimerkki Hirvitalon voimasta on muutamien talon aktiivien osallistuminen toimintaan Ylä-Lapissa tapahtuvien hakkuiden lopettamiseksi, ikimetsien ja perinteisen poronhoidon puolesta. Taiteilijapohjalta ponnistavassa toiminnassa näkyy tietysti kulttuuriulottuvuus. Ensimmäisessä tempauksessa lentolehtisiä jaettiin ikään kuin lehtiroskiksesta ja seuraavan kerran ryhmä levitti banderollin näkyviin kaupungin elokuvafestivaaleille.

Teksti Päivi Mattila

saamenmetsa.wordpress.com