Nuorten Luonto

Party for the Animals – Eläinoikeuspuolue

Julkaistu: 8.6.2009

Puolue, joka pitää tärkeimpänä prioriteettinaan eläinten hyvinvointia ja haluaa valtion edistävän kasvissyöntiä? Puolue, joka haluaa kieltää huvimetsästyksen ja lopettaa kaikki eläinkokeet? Kuulostaako utopialta? Hollannissa se on jo totta.

Hollantilainen eläinoikeuspuolue Partij voor de Dieren (PvdD) saavutti monien yllätykseksi kaksi paikkaa maan viimeisimmissä, vuonna 2006 järjestetyissä parlamenttivaaleissa. Puolue määrittelee tärkeimmäksi tavoitteekseen luoda yhteiskunta, jossa eläimiä kohdellaan kunnioittavasti.

Vuonna 2002 perustetun PvdD:n mukaan eläimille tulisi taata mahdollisuus elää lajityypillisellä tavalla, vailla kipua ja stressiä. Puolueen tärkeimpiä teemoja on tuotantoeläinten aseman parantaminen; esimerkiksi häkkikasvatuksesta tulisi luopua ja karjan tulisi voida valita, oleskelevatko ne ulkona vai sisällä.

Loppu eläinten taloudelliselle hyväksikäytölle

Puolue haluaa lopettaa asteittain kaiken koe-eläintoiminnan ja sen asenne biotekniikkaa kohtaan on hyvin kriittinen: sekä kasvien että eläinten geenimuuntelu ja patentit halutaan kieltää. Eläinten taloudelliseen hyväksikäyttöön viihteen nimissä, kuten eläinten esiintymiseen sirkuksissa ja delfinaarioissa, puolue suhtautuu jyrkästi – se halutaan lopettaa kokonaan.

Puolueen ohjelmaa on moitittu siitä, että se uhkaa joitakin elinkeinonharjoittajia.

Esimerkiksi turkistuotantoa sekä laahusnuottien ja ajoverkkojen käyttöä kalastuksessa ehdotetaan kiellettäväksi. Monet vaatimuksista tuskin menisivät helposti läpi Suomessakaan; esimerkiksi metsästys esitetään rajoitettavaksi vain tapauksiin, joissa eläimet aiheuttavat merkittävää vahinkoa sadoille tai karjalle, tai vaarantavat yleistä turvallisuutta. Myös virkistyskalastusta, erityisesti kalastuskilpailuja, pidetään epäsuotavana.

PvdD:n puolueohjelma keskittyy lähes yksinomaan eläinten oikeuksiin ja sitä onkin kritisoitu yhden asian puolueeksi. Puolue on vastannut kritiikkiin kertomalla, ettei se ole ”yhden asian puolue, vaan ison asian puolue”.

Luomutuotteet ja lihankorvikkeet arvonlisäverottomiksi

Tiukkojen vaatimusten vastapainoksi PvdD haluaa tarjota hollantilaisille myös porkkanaa – mieluiten luomutuotettua sellaista. Luomuruoan käyttöä ehdotetaan lisättäväksi poistamalla luomuruoan arvonlisävero sekä suosimalla luomuruokaa valtion virastoissa ja laitoksissa.

Yhdeksi keinoksi kasvissyönnin edistämiseen puolue ehdottaa verohelpotuksia. Lihaa korvaaville valmisteille ehdotetaan samaa nollan prosentin arvonlisäveroa kuin luomutuotteille. Lisäksi lihaa korvaavien valmisteiden tuotantoon siirtyvän ruokateollisuuden pitäisi saada verohelpotuksia investointien kattamiseksi.

Luonnonvarojen säästämiseen voitaisiin kannustaa verotuksen avulla. Puolue ehdottaa, että esimerkiksi veden ja energian kulutusta voitaisiin verottaa progressiivisesti. Kuumassa suihkussa viihtyvät joutuisivat siis maksamaan vesikuutiostaan rutkasti nuukia enemmän!

Perinteisen puolueen ja kansalaisjärjestön välimaastossa

Puoluepoliittisen toiminnan lisäksi PvdD on muun muassa tuottanut tehotuotantokriittisiä filmejä sekä järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja mielenosoituksia – se siis toimii saralla, jolla Suomessa ovat perinteisesti toimineet riippumattomat kansalaisjärjestöt, kuten Animalia tai Oikeutta Eläimille. Puolueella on myös 14–27-vuotiaille tarkoitettu nuorisojärjestö PINK.

Suomen suurimman eläinoikeusjärjestön Animalian tiedottajan Eeva Suhosen mukaan Alankomaiden eläinasioihin keskittynyt puolue on ainutlaatuinen koko maailmassa. Poliittinen eläinoikeustoiminta ei kuitenkaan tee kansalaisjärjestöjä tarpeettomiksi.

– Kansalaisjärjestöjen tehtävä on olla kriittinen ääni ja vedota poliitikkoihin ja tavallisiin kuluttajiin. Puolue taas vaikuttaa eläinten asioihin järjestelmän sisällä.

Animalia on puolueeton järjestö ja haluaa pysyäkin sellaisena:

– Suuri osa työstämme on poliittista vaikuttamista ja puolueeton asemamme on erittäin tärkeä tällaisissa poliittisissa neuvotteluissa, Suhonen toteaa.

Vaikka kotimaisten puolueiden eläinoikeuslinjauksia ei varmasti aivan heti olla päivittämässä yhtä radikaalille tasolle kuin PvdD:n, voi puolueen toiminta tietyllä viiveellä näkyä myös Suomessa. Monet puolueen tavoitteista koskevat Euroopan unionin lainsäädännön muuttamista: se ajaa esimerkiksi eläinkokeilla testatun kosmetiikan maahantuonnin kieltämistä sekä turkistarhauksen täyskieltoa unionin tasolla.

Puolue Suomeen?

Animalian jäsenmäärä on noin 6000 liepeillä ja pienemmissä järjestöissä toimii aktiivisesti satoja ihmisiä. Puolueen perustamiseksi vaaditaan 5000 kannattajakorttia. Syntyykö Suomeen tulevaisuudessa eläinoikeuspuolue ja miten perinteisemmät puolueet mahtaisivat ottaa tulokkaan vastaan?

Suhonen ei usko eläinoikeuspuolueen toteutumiseen lähitulevaisuudessa.

– Suomessa voisi aluksi olla haasteena saada tarpeeksi äänestäjiä, että puolue saisi ollenkaan paikkoja eduskuntaan. Varmaankin realistisempi tavoite olisi, jos Suomeen saataisiin ensin esimerkiksi valtakunnallinen eläinasiavaltuutetun virka.

Ongelmia voisi aiheuttaa myös yhteistoiminta vanhoista kannoistaan kiinni pitävien suurten puolueiden kanssa.

– Erityinen haaste on esimerkiksi turkistarhauksen jatkaminen, jota monissa puolueissa tällä hetkellä puolustetaan. Suomi on viime aikoina myös vastustanut esimerkiksi ehdotusta hyljeturkkien myyntikiellosta EU:ssa, Suhonen harmittelee.

(lisää…)

Pidä silmät auki metsässä

Julkaistu: 8.6.2009

Nyt on aika lähteä kulkemaan lähimetsiin. Etelä-Suomessa on satojatuhansia hehtaareja suojelematonta, arvokasta luontoa!

Retkeiletpä missä päin Suomea tahansa tulet melkeinpä väistämättä nähneeksi hienoja luontokohteita. Saatat kulkea pienipiirteisessä soiden ja kangasmetsien muodostamassa verkostossa. Kipuat yli kallionypäreen ja bongaat harvinaisen kääpälajin lahonneen männyn kyljestä. Jatkat matkaasi notkelmaan, jossa rämemännikön varvustosta leijailee vahva suopursun tuoksu. Jos olet oikein tarkkaavainen, voit nähdä jonkin hopeatäplän lehahtavan lentoon. Rämeen päästä alkava puro virtaa pienen suolammen rantaan, johon on kaatunut muutama muhkurainen koivupökkelö.

Tällaiset maisemat ovat jatkuvan uhan alla eri puolilla maatamme. Kun kuljet metsissä, pidä silmäsi auki, sillä tällaisia paikkoja on vielä jäljellä paljon. Niiden suojeluun on vihdoin alettu kiinnittää huomiota. Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelma METSO:ssa on määritelty kymmenen arvokasta elinympäristöä, joiden katsotaan olevan tärkeitä monimuotoisuuden kannalta. Näille elinympäristöille on laadittu luonnonsuojelubiologiset kriteerit, joiden avulla ne on tunnistettavissa ja, joiden perusteella alueet voidaan valita mukaan suojeluohjelmaan. METSO-ohjelman avulla pyritään saamaan erityisesti yksityisten metsänomistajien arvokkaita alueita suojelun piiriin.

Elinympäristöjen ominaisuuksilla on merkitystä. Uusien kriteerien mukaan riittää, että metsä täyttää yhden luonnontieteellisesti määritellyn valintaperusteen. Esimerkiksi runsaslahopuustoisten kangasmetsien osalta tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että metsästä löytyy jonkin verran lahopuuta, vaikka metsä olisikin iältään nuorta. Toisaalta metsästä ei tarvitse löytyä lahopuuta juuri ollenkaan, mikäli elävän puuston rakenne on monipuolinen. Hallinnollisesti talousmetsiksi luokitelluissa metsissä on runsaasti tällaisia piirteitä, jotka ovat arvokkaita eri eliöille tai kiinnostavia ja viihtyisiä retkeilijälle. Suojeluun voidaan valita myös luontoarvoiltaan heikompia kohteita, mikäli ne sijaitsevat olemassa olevien suojelualueiden läheisyydessä. Arvokkaiksi metsiksi ei siis enää lueta pelkästään aarniomaisia, vanhoja metsiä.

Puustoiset korvet ja rämeet luovat mosaiikkimaisen kudelman kangasmetsien kanssa. Monet suot on aiemmin ojitettu, mutta mikäli niissä on vielä jäljellä soisia piirteitä, on ne mahdollista palauttaa entiseen tilaansa. Toisaalta, mikäli suo on päässyt kuivahtamaan ja puusto varttumaan, on puita saattanut alkaa kuolla. Muodostunut lahopuu on äärimmäisen tärkeä kasvualusta isolle osalle metsälajistoa. Avosoiden laidoilta löytää monipuoliselle lajistolle sopivia elinympäristöjä suon ja metsän vaihettumisvyöhykkeeltä. Metsien ja soiden muodostamaa elinympäristöverkostoa voivat täydentää pienvedet, kuten lammet ja purot, joissa on omaleimaista lajistoaan.

Etelä-Suomessa on runsaasti lehtoja, joita ei ole suojeltu missään suojeluohjelmassa. Lajistollisesti hienoimmat lehdot löytyvät aivan maan eteläisimmästä osasta, Lounais-Suomesta ja etelärannikolta. Lehdoissa saattaa olla jaloja lehtipuita, mutta niissä kasvaa hyvin tyypillisesti myös kuusia. Lehtoja kannattaa etsiskellä esimerkiksi purojen varsilta tai rantametsistä. Lehdoista on toistaiseksi suojeltu Etelä-Suomessa vasta 5 %.

Arvokkaiden luontokohteiden suojeluun päätynyt pinta-ala ei vielä ole järin huikea. METSO-ohjelmasta voi hakea korvausta luontoarvoiltaan hienon metsän suojelemiseen. Mikäli löydät sopivan oloisen kohteen, ota yhteyttä alueelliseen ympäristökeskukseen, tai vielä parempaa: kerro asiasta myös metsän omistajalle! Arvokkaita metsäkohteita löytyy useiden eri omistajien mailta, yksityishenkilöistä kuntiin sekä muihin yhteisöihin ja metsäyhtiöistä valtioon.

Luonto-Liiton metsäryhmä etsii tänäkin maastokautena suojelemattomia, arvokkaita metsiä eri puolilla Suomea. Kartoituksia tullaan tekemään mm. Pirkanmaalla, Etelä- ja Pohjois-Savossa, Etelä- ja Pohjois-Karjalassa sekä Kymenlaaksossa.

Teksti Mari Niemi
Kuva Harri Kuokkanen

Mikäli haluat mukaan kartoituksiin tai kaipaat lisätietoa metsiensuojelusta, ota yhteyttä mari.niemi_ät_luontoliitto.fi

(lisää…)

Poste restante Inari

Julkaistu: 8.6.2009

Sade ropisee teltan kattoon. Sekoittelen kattilassa valmistuvaa ruokaa, kaasukeitin tohottaa. Olen tyytyväinen, että olen absidissa enkä sateessa. Vähän aikaa sitten istuimme kanootissa, pisarat valuivat hupusta nenälle ja poskille. Sadevarusteet tekivät olon kankeaksi ja pisaroiden harso peitti maiseman hentoiseen usvaan. Hiki liimasi vaatteet ihoon kiinni, kädet olivat kylmänmärät. Ote melasta kuitenkin piti. Rantautumisen hetki lähellä ja mielessä toive, että olisi joku, joka olisi pystyttänyt teltan valmiiksi, tai lämmin tupa odottamassa. Mutta sellaisia uria ajatusten ei passannut antaa kulkea kovin pitkälle.

Pieni epämukavuus palkittiin väsymyksellä ja unia näkemättömällä yöllä. Aamupäivällä kipuamme Mahlatin korkealle huipulle, Vuoriaiselle, jonka jyrkänteen päältä avautuu näkymä laajalle Inarinjärvelle. Sininen järvenselkä, vihreät saaret, valkoiset hahtuvapilvet seilaavat, paatti puksuttaa. Paluumatkalla pulahdan kesäkuun hyiseen lampeen. Kannatti.

Se oli sinä kesänä, kun ajoimme puolen Suomen halki Lappiin. Kuukauden verran kaikki tarvitsemamme kulki farmariautossa. Teltta, koira, kannettava tietokone ja invertteri.

Vuosien päästä toukokuun tarjotessa lämmintä kättä pitkäksi venähtäneelle kevättalvelle muistot tulvivat mieleen. Mieheni Jouni houkuttelee minut Seppo Saraspään pariin.

Eräkirjailija Saraspää tarjoilee novelleja, pieniä tarinoita metsästysreissuilta, kuvauksia lappilaisten elämästä. Ei tässä näin pitänyt käydä. Eräkirjallisuus on lähes puhtaasti miehinen laji. Mitä iloa voi metsästystä harrastamaton, kolmekymppinen akateeminen nainen saada näistä tarinoista? Ja mikä vielä pahempaa, minun pitäisi olla jopa hieman metsästyksenvastainen. Olen eläinoikeusaktivisti.

Pystykorvat kulkevat isäntiensä viittomaan suuntaan, haukkuvat. Pum-pum. Riekko tuiskahtaa maahan, veltto ruumis nostetaan sanomalehtipaperiin käärittynä reppuun. On muutakin. On tunnistamaton ikävä jonnekin, missä on tuntureita, metsää, suolta nouseva usva, loputon avaruus ja yksinäisyys. Saraspään Kalle tuumaa Urakka-novellissa, että Sevettijärvellä on semmoinen vilske, ettei siellä viitsi asua. On myös ystävyyttä ilman glitteriä, ystävyyttä joka ei kysele vastapalveluksia. Levoton kaupunkilaissielu voi vaeltaa viikon tiettömässä kairassa, ja silti jäädä paitsi sitä, mikä saa ihmisen luopumaan urasta ja muuttamaan kauas kaikesta, lähemmäs itseä.

Jounin kanssa olen harrastanut retkeilyä jo vuosia. Tuiskussa, kaamoksen kylmyydessä Vuontisjärven jäällä, hyttysten ininässä, Suolisjärven pohjaan ulottuvassa kirkkaudessa, sairauden väsyttämänä Hammaskurussa, kantavilla hangilla, upottavissa sohjoissa. Mikä vetää erämaihin? Omien rajojen ja taitojen koettelu, kiireettömyys, rauha, askeettisuus, luonto, kaveriporukka.

Rinkkojen, vaelluskenkien ja kuoriasujen ylipursuavasta maailmasta saa varmaankin innostusta ja kiksejä. Loputonta kairan kaipuuta ei myydä kaupassa. Niinpä Saraspää tarjoaa lohtua. Ajattelen, että maailmassa on ainakin yksi Lapin asuja, joka etsii maiseman eheää kohtaa, katsoo sinne ja tajuaa, että hänkin sulautuu maisemaan. Ja että tuon ihmisen haaveet ja toiveet ovat riittävän pieniä, maanläheisiä.

Elämä on parasta silloin, kun uskaltaa olla täyttämättä kalenteriaan tärkeyden tunteella. Juomuksilla talvipakkasella, kohmeisin sormin siikaa verkosta irroittaessa, autiotuvan hämärässä kiehisiä vuollessa, tunturin huipulla silmänkantamattomiin ulottuvan erämaan ympäröimänä.

Teksti Mervi Laaksonen

Kevätseurannassa ihaillaan tänä vuonna perinnemaisemia

Julkaistu: 3.6.2009

Perinnemaisemat ovat maaseutumme helmiä. Paitsi että ne ovat silmiä hivelevän kauniita ympäristöjä, niihin sisältyy myös kulttuurihistorian lehtien havinaa sekä Suomen luonnossa muualla näkemätöntä lajirikkautta.

Perinnemaisemat ovat esi-isiemme perintö meille kaikille. Ne ovat muodostuneet vuosien saatossa, kun isovanhempamme ja heidän vanhempansa ja isovanhempansa laidunsivat karjaa, polttivat kaskea ja niittivät heinää eläimille talvirehuksi. Siinä samalla maisema pikkuhiljaa muovaantui.

Monipuolinen, luontoa kunnioittava maatalous loi suuren joukon erilaisia elinympäristöjä, joissa menestyvät myös eliölajien välisessä kilpailussa heikommin pärjäävät lajit. Niityt kukkivat värikylläisinä perhosparatiiseina ja harvapuustoisilla metsälaitumilla valoa tulvi myös kenttäkerroksen monilajisille ruohovartisille kasvustoille.

Maatalousmaisemaa rytmittivät peltotilkut, ladot, kiviaidat ja heinäseipäät. Perinnemaisema terminä kattaakin perinteisen maatalousympäristön kokonaisuudessaan, rakennuksineen ja rakennelmineen. Perinnebiotoopit puolestaan ovat perinteisten maankäyttötapojen muokkaamia elinympäristöjä, ketoja, hakamaita ja lehdesniittyjä.

Säiliörehu syrjäytti heinäseipäät

Ympäristöt, jotka maanviljelijävanhempamme parissa sadassa vuodessa loivat, ovat maatalouden nopean rakennemuutoksen vuoksi nyt kovaa vauhtia katoamassa. Maatilat eivät ole enää omavaraisia parin hehtaarin pikkutiloja, vaan teknologisia suuryksiköitä.

Koneet ovat korvanneet hevoset ja hartiavoimat. Keinolannoitteet ja torjunta-aineet ovat alkaneet näytellä viljelytyössä suurta osaa. Niittoniityt on liitetty viljeltyihin peltoihin ja nurmilaitumiin, eikä karja enää kirmaile vähätuottoisilla hakamailla tai jokivarsiniityillä. Siistit ja viehättävät heinäseiväsrivistötkin ovat korvautuneet muovikuorisilla ”traktorinmunilla”, säilörehupaaleilla.

Laiduntamattomien ja käytöstä poistuneiden perinnemaisemien tulevaisuus näyttää surulliselta. Kookkaat heinät ja ruohot valtaavat alaa matalilta niittykasveilta. Niityt rehevöityvät muun muassa keinolannoitteiden ja ilman typpilaskeuman tuomien ravinteiden vuoksi. Torjunta-aineet yksipuolistavat lajistoa.

Paljon valoa ja vähän ravinteita vaativat värikkäästi kukkivat niittylajit häviävät kasvupaikasta riippuen vuosikymmenen tai muutaman vuosikymmenen kuluessa. Maisema pusikoituu ja metsittyy.

Eliölajit kuilun partaalla

Perinnebiotoopeista onkin valitettavasti tullut uhanalaisimpia luontotyyppejämme. Kaikki ketojen, kosteiden niittyjen, lehtoniittyjen ja hakamaiden eri luontotyypit ovat äärimmäisen uhanalaisina pyyhkiytymässä kokonaan kartalta.

Erilaisista arvokkaista perinnebiotoopeista on enää jäljellä vajaa prosentti vuosisadan takaisesta puolestatoista miljoonasta hehtaarista. Tuosta vajaasta prosentistakin noin 95 % on vaarassa kadota.

Perinnebiotooppien taantuminen on äärimmäisen vakava uhka Suomen luonnolle. Vanhakantaisen maatalouden luomat elinpaikat ovat nimittäin luontomme eliittiä: ne ovat monimuotoisimpia luontotyyppejämme antaen asuinsijan neljäsosalle maamme kaikista eliölajeista.

Perinnebiotooppien uhanalaistuminen on vienyt kuilun partaalle suuret määrät niillä elävistä eliölajeista. Tällä hetkellä Suomen uhanalaisista lajeista noin 28 % on maatalouden perinneympäristöjen asukkeja.

Perinnemaisemien ja -biotooppien suojeleminen on toisenlaista luonnonsuojelutyötä kuin mihin olemme normaalisti tottuneet. Maaseudulla maiseman- ja luonnonsuojelun sijaan pitäisikin puhua ennemmin maiseman- ja luonnonhoidosta. Koskemattomuuden säilyttämisen sijaan alkutuotannon luomat ympäristöt suorastaan vaativat ihmisen niittovälineiden tai karjan laidunnuksen aiheuttamaa häirintää.

Taistelu pusikoita vastaan

Nykypäivänä maisemanhoitotyö jää yhä useammin luontoväen harteille, koska maatalouden toimintalinjoja säätelevä tukipolitiikka ei riittävästi kannusta viljelijöitä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Viljelijöiden on mahdollista pakollisten perusympäristötoimenpiteiden lisäksi sitoutua vapaaehtoisiin erityisympäristösopimuksiin ja hoitaa arvokkaita maisemia sekä perinnebiotooppeja, mutta työstä saatava korvaus on usein työmäärään nähden vaatimaton. Hektisyys ja kiire ovat maataloustöissäkin siinä määrin läsnä, että työt on pakko suunnata tilan toiminnan kannalta tärkeämpiin kohteisiin.

Uudenlaiset toimintatavat ovat siis tarpeen. Maisemanhoidon ympärille on rakennettu suuria työllistämishankkeita, joissa pitkäaikaistyöttömät hoitavat ympärivuotisesti arvokkaita luontokohteita.

Erilaisten luonnonsuojelu- ja kyläyhdistysten talkoot ja leirit ovat myös osoittautuneet erinomaisiksi keinoiksi taistelussa pusikoita vastaan. Näiden avulla meistä jokainen voi opastetusti tarttua viikatteeseen tai pokasahaan ja tutustua luonnonsuojelun ruohonjuuritason työhön sanan varsinaisessa merkityksessään.

Perinnemaisemien ja -biotooppien säilyminen hoidettuina on ensiarvoisen tärkeää. Hoidolla suojelemme paitsi uhanalaista eliölajistoa, myös turvaamme merkittävän osan kansamme historiaa, kulttuuria ja identiteettiä sekä perinteistä kaunista maalaismaisemaa monipuolisine lajistoineen tulevillekin polville ihailtavaksi ja vaalittavaksi. Luonnonarvoiltaan rikas maisema näyttää myös meidän silmissämme viehättävältä ja houkuttelevalta.

Katja Torkko

Kirjoittaja työskentelee Suomen luonnonsuojeluliiton ja VR:n yhteisessä perinnemaisemahankkeessa.