Nuorten Luonto

Taidehaukka: Muissa maailmoissa – taide ja empatia

Julkaistu: 13.11.2019

Taiteen eri muodot imaisevat meidät mukanaan tiloihin ja kuvitteellisiin todellisuuksiin, joita emme muuten pääsisi koskaan kokemaan. Hetki jonkun toisen lajin nahoissa voi opettaa meille jotain empatiasta ja tavastamme suhtautua luontoon.

Teksti: Kaisa Illukka. Kuvitus: Suvi Suitiala

Nurmikentällä vastaani ontuu räpylältään vioittunut valkoposkihanhi. Hanhen olemus surettaa kovin. Jokin hanhisäälissäni nostaa vanhoja tunnemuistoja pintaan, nimittäin Peukaloisen retkistä. Lapsena seuraamani animaatiosarja (Selma Lagerlöfin kirjan pohjalta) oli pakahduttava: kuinka fiktiivisiin hanhiin saattoikaan eläytyä ja kiintyä niin voimakkaasti!? Hanhet oli toki inhimillistetty ja laitettu puhumaan sujuvaa suomea, mutta se tuntui sivuseikalta sen rinnalla, että pääsi hanhien kokemusmaailmaan ja ymmärsi sitä. Kuluneena kesänä pääkaupunkiseudun hanhikeskustelua seuratessa mietin: lukekaa ystävät Peukaloisen retket, ja ehkä tunnette enemmän myötätuntoa hanhielämää kohtaan…

Lukemisen on tutkitusti havaittu lisäävän empatiaa eli kykyä samaistua, asettua toisen asemaan ja tuntea myötätuntoa. Kirjallisuuden väline on omiaan tähän: siinä pääsee usein tarkastelemaan maailmaa toisen pään sisältä ja kokemuksesta käsin. Sepite suo aika ihmeellisen mahdollisuuden leikkiä pääsevänsä pääsemättömiin maailmoihin, ja on sen vuoksi mitä parhainta samaistumisharjoittelua. Ei-ihmisten, erityisesti eläinten kuvitteellisesta näkökulmasta käsin on kirjoitettu jo kauan, etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Erämaan kutsu, Kalliovuorten kuningas, Ruohometsän kansa, Bim Mustakorva, Valtameren yksinäinen, Lokki Joonatan…

Fantasiagenressä ”muodonmuuttajat” eli ihmiset, jotka kykenevät muuttumaan muiksi eläimiksi, toisaalta purkavat lajienvälistä kuilua, ja samalla alleviivaavat samaistumiskykyä. Kiinnostavia ovat myös tilanteet, joissa lukija ei välttämättä heti tiedä, kenen silmin hän maailmaa katselee, kuten Anni Kytömäen romaanin Kultarinta alussa. Jos ihminen on saanut kuvitella hetken olevansa ja käyttäytyvänsä kuin karhu, suhtautuuko hän eläviin karhuihin elinpiireineen enää samalla tavalla? Parhaassa tapauksessa karhu – tai muu eliö – ei ole enää vain kokemuksellisesti kaukainen objekti, vaan samalla tavalla kuin ihminen oman maailmansa kokemuksellinen keskus, toimiva minä, subjekti.

Kirjallisuuden ohella muutkin taiteenlajit ovat tarttuneet empatian kysymykseen. Draamateatterin ajatuksena on antaa katsojan elää pari tuntia esitystapahtumien mukana, eläytyä päähenkilön kohtaloon ja kokea lopulta katharsis eli tunteiden puhdistuminen. Teatterilla on kuitenkin vielä kirittävää ei-ihmisten kohtaloiden käsittelyssä, vaikka esimerkiksi Virus-teatterin esitys Den Andra Naturen tasoitti lajikuilua parhaansa mukaan ja esitystaideryhmä Toisissa tiloissa on vienyt katsojat susi- ja porosafareille. Safarien ajatuksena on ollut johdattaa ihmiset toisten lajien kokemusmaailmoihin, vähän kuin eläinlarppauksena.

Tanssitaiteella on oma käsitteensä, kinesteettinen empatia, joka tarkoittaa kehollista liikkeeseen samaistumista. Empatian ei siis tarvitse olla tunne- tai järkilähtöistä, vaan jaettua ruumiillista kokemusta. Tanssijoiden tuottama liike saattaa tuntua katsojan kehossa. Näin siis ihmisruumiiden välillä, mutta entä kinesteettinen empatia kaukaisempiin sukulaisiimme? Teatterikorkeakoulussa opiskellut koreografiystäväni kertoi kurssista, joka keskittyi suteen: tutkittiin suden biologiaa, suden kulttuurihistoriaa, mutta ennen kaikkea suden liikettä. Miten kiinnostava lähtökohta – onhan suden anatomia ja liike aivan erilaisia kuin ihmisen! Kuinka kinesteettinen empatia onnistuu eliöön, jonka aistimaailma ja keho ovat niin erilaiset kuin ihmisen?

Koiraeläimet ja nisäkkäät ovat ei-ihmisistä ne, joiden maailmoihin taide meidät on useimmin laittanut, mutta missä kulkevat eläin- tai eliöempatian rajat? Millä ehdoin empatia punkkia tai hirvikärpästä kohtaan voisi onnistua? Se voikin olla haastavaa, ehkä pieni satu ”Puutiaisen joulu” voisi nostaa kyyneleen ötökkävihamielisimpäänkin silmään… Hyönteismaailmaan on päästy yllättävämmistäkin näkökulmista viime vuosina, esimerkiksi ruotsalaisen kuvataiteilija Henrik Håkanssonin videoteoksessa The Beetle möngittiin äärimmäisen harvinaisen halavasepikän maailmassa. Tällaisten ”kuriositeettien” tuominen nykytaiteen piiriin on teko sinänsä: näyttää muitakin merkityksellisiä maailmoja kuin vain ihmisten kokemukset.

Kulttuurintutkimuksessa ja filosofiassa on oltu toistakin mieltä: emme voi koskaan tietää mitään toisen, toislajisen, jos edes toisen ihmisen kokemuksesta! Ehkä emme yksilökokemustasolla, mutta evolutiivisessa mielessä olemme kaikki kaukaisia sukulaisia, emme siis niin absoluuttisen  ”toisia” toisillemme. Ihmisen samaistumiskyvylle on löydetty viime vuosina neurobiologinenkin selitys: aivojemme peilisolut, joiden tehtävä on jäljitellä sitä, mitä toinen olento tekee ja miltä se tuntuu. Ilman tätä fysiologista pohjaa empatiakin olisi ilmeisen mahdoton. Empatiakykymme nousee siis luonnosta, evolutiivisesta historiastamme. Empatianeuronejakin on silti hyvä treenata, taiteen, leikin, kuvittelun tai vaikka animismin avulla.

On hyvä, jos empatia johtaa tunteesta ja ymmärryksestä käytännön toimintaan. Designmuseon The Critical Tide -näyttelyssä tarkasteltiin muotoilun, meren ja empatian kolmiyhteyttä. Näyttely esitteli esimerkiksi muotoiluprojekteja, joissa pyrittiin ja onnistuttiinkin parantamaan merieliöiden elinolosuhteita. Korallit ottivat keinotekoiset tukirakenteet omakseen ja mitä erilaisimmat eliöt asuttivat uudenlaiset aallonmurtajat, joihin oli tehty niille sopiva pintarakenne. Ihminen on pilannut paljon, ja kompensointihommat tuntuvat usein lähinnä epätoivoiselta hyvittelyltä. Valokuvat aallonmurtajan vallanneista värikkäistä kummajaisista kuitenkin liikuttivat: miksi ne näyttivät niin iloisilta!? Miksi heijastelen inhimillisiä tunteitani merenpohjaan asti? Ovatkohan peilisoluni kalibroitu ihan oikein? Vai voisiko näidenkin eliöiden ajatella tuntevan perustavaa ”elämäniloa” siitä, että ne kykenevät ylipäänsä jatkamaan olemassaoloaan?

Mummoillen: Sylvian italialaiset jouluherkut

Julkaistu: 13.11.2019

Suomalaisen joulun klassikko on Italiaan kaipaavan kerttusen eli Sylvian joululaulu. Mummoilija on sen verran arktisilla geeneillä varustettu, että kahlitun muuttolinnun kaukokaipuuseen on vaikea samaistua, paitsi syömisten osalta! Suomalaiset jouluherkut ovat olleet aina osin tuontitavaraa: riisipuuro, kaneli, piparkakut, suklaa… joten vaihteeksi voi kokeilla tiramisua ja cantuccineja.

Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun, miss’ siintääpi veet, viini on vaahtoavin ja sää aina kuin toukokuun. Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään, ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka.

Joulumisu (gluteeniton ja vegaaninen)

Kakkupohja:

• 3 ½ dl vaaleita gluteenittomia jauhoja
• ½ dl sokeria
• 2 ½ tl leivinjauhetta
• 2 tl vaniljasokeria
• 100 g juoksevaa margariinia
• 1 dl omenasosetta
• 2 dl vissyä

Sekoita toisessa kulhossa kuivat aineet keskenään (jauhot, sokerit ja leivinjauhe) ja toisessa kosteat aineet (margariini, omenasose ja vissy). Yhdistä aineet kaatamalla kosteat aineet kuivien joukkoon ja kääntelemällä hellästi sekaisin. Levitä taikina leivinpaperille uunipellille ja paista 200-asteisen uunin keskitasolla 25 minuuttia. Pohjasta tulee lätyskämäinen, mutta älä säikähdä, se ei haittaa tiramisussa.

Täyte:

• 1 prk (2,5 dl) vispautuvaa soijakermaa
• 200-300 g soijatuorejuustoa
• ½ dl tomusokeria
• 1 dl kikhernetölkin lientä eli aquafabaa
• (1 tl piparkakkumaustetta)
• sokeritonta kaakaojauhetta (ns. leivontakaakao)

Espressosiirappi:

• 1 ½ dl espresso- tai vahvaa kahvia
• ½ dl sokeria
• ½ dl Marsala-viiniä (viinin voi myös jättää pois tai korvata muulla liköörillä kuten kahviliköörillä tai Amarettolla)

Aloita valmistamalla espressosiirappi. Mittaa kahvi ja sokeri kattilaan ja anna kiehahtaa sen verran, että sokeri sulaa. Jäähdytä ja lisää joukkoon viini tai likööri.

Vatkaa yhdessä kulhossa kikhernetölkin liemi kovaksi valkuaismaiseksi vaahdoksi. Vatkaa toisessa kulhossa yhtä lailla jämäkäksi vaahdoksi soijakerma, ja vispaa lopuksi mukaan tuorejuusto ja sihdattu tomusokeri. Kääntele aquafaba-vaahto mukaan varovasti. Ota puolet täytteestä toiseen kulhoon ja mausta se kolmella ruokalusikallisella (tai maun mukaan, mutta varo, ettei siirappi löystytä kermaseosta liikaa) espressosiirappia sekä piparkakkumausteella, sekoita.

Aloita tiramisun kokoaminen. Leikkaa tai revi noin puolet kakkupohjalevystä paloiksi ja lado ne kulhon pohjalle. Valele kakkupaloja espressosiirapilla niin, että ne kostuvat kunnolla. Lisää päälle maustamaton tuorejuustotäyte ja tasoita. Levitä toinen kerros eli loput kakkupalat ja kostuta jälleen. Lisää ja tasoita maustettu tuorejuustotäyte toiseen kerrokseen. Peitä kulho ja siirrä maustumaan jääkaappiin tarjoiluun saakka. Tiramisun voi valmistaa parikin päivää ennen tarjoilua; kakkupohja ehtii näin maustua kunnolla ja maut voimistua. Siivilöi tiramisun päälle kerros kaakaojauhetta ennen tarjoilua.

Vinkki: Tiramisun voi valmistaa lyhyemmän kaavan mukaan korvaamalla kakkupohja kekseillä (esim. digestiveillä, piparkakuilla tai gluteenittomilla kekseillä), jotka murskataan ja käytetään kakkupohjan tapaan tuorejuustokerrosten välissä ja kostutettuna. Myös aquafaban voi jättää pois.

Italialaiset manteli-appelsiinikorput eli biscottit eli cantuccinit (n. 10 kpl)

• 2 dl vehnäjauhoja TAI vaaleita gluteenittomia jauhoja
• 1 dl mantelijauhetta
• 1 tl leivinjauhetta
• ¼ tl suolaa
• 1,5 dl sokeria (ruokokidesokeri tuo rusehtavamman sävyn)
• 1 tl vaniljasokeria
• 2 rkl rypsiöljyä
• 3 rkl appelsiinimehua
• Yhden luomuappelsiinin kuori raastettuna (1-2 tl)
• ½ dl kuorittuja manteleita

Pese appelsiini huolella ja raasta kuori. Purista mehu. Rouhi mantelit terävällä veitsellä vähän pienemmiksi.

Yhdistä yhdessä kulhossa jauhot, leivinjauhe ja suola, sekä toisessa kulhossa sokerit, öljy, appelsiinimehu ja kuori. Sekoita kosteat aineet kuivien joukkoon. Pyöräytä lopuksi mantelit mukaan taikinaan.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Muotoile taikinasta ”kapea leipä” tai ”lihava käärme” (n. 6x25cm), litistä pötkylää hieman ja paista 20 minuuttia. Ota kakku uunista ja anna jäähtyä noin vartti. Leikkaa sitten pötköstä hieman vinottain 2 cm:n levyisiä paloja ja levitä ne pellille leikkauspinta peltiä vasten. Paista pikkuleipiä vielä 150-asteisessa uunissa 15 minuuttia. Käännä uuni pois päältä ja anna korppujen kuivua jäähtyvässä uunissa.

Vinkki: Manteli on näiden korppujen klassikkomaku, mutta vaihtoehtoisesti taikinan sekaan voi heittää desin suklaahippuja, kaakaonibsejä, pistaasipähkinöitä tai kuivattuja karpaloita.

DIY: Ekolahjatehdas

Julkaistu: 13.11.2019

Mistä on sydämellinen, ekologinen ja helppo lahja tehty? Tyhjät lasipurkit, langanjämät ja viime vuoden joulukortit ovat valmiina pelastamaan lahjapulmasi. Seuraavia ideoita yhdistelemällä saat aikaan monta nopeaa tai yhden näyttävämmänkin lahjan!

Teksti: Vilma Tammelin. Kuvat: Sofia Bister

Vinkki 1: Lasipurkillinen iloa

Tarvikkeet: lasipurkki, (leivin)paperia/kangasta, nauhoja, lankaa, sisältö purkille, muita koristeita.

1. Somista purkki nauhoilla tai haluamallasi tavalla.

2. Täytä purkki herkuilla, viestilapuilla tai muilla pikkuaarteilla. Voit myös valaa lasipurkkiin kynttilän (ohje Nuorten Luonnon numerossa 4/2015)!

3. Kiinnitä purkin päälle ohut paperi tai kangas langalla. Koristele esimerkiksi kulkusilla tai napeilla.

Vinkki 2: Jouluiset tulitikut

Tarvikkeet: tulitikkuaski, vanhoja joulukortteja, kynä, liimaa, muita koristeita.

1. Leikkaa joulukortista kaksi tulitikkuaskin kannen kokoista palaa. Käytä kynää apuna!

2. Liimaa palat askin molemmille puolille ja kiinnitä halutessasi muita koristeita.

Vinkki 3: Tupsuja siellä, tupsuja täällä

Tarvikkeet: langanjämiä

1. Pyöritä lankaa 5–10 cm levyisen pahvinpalan tai neljän sormen ympäri.

2. Vedä langanpää tämän vyyhden läpi ja vedä lanka uudestaan syntyneen lenkin läpi kuin alkaisit virkkaamaan ketjua, kiristä (ks. kuvat). Tee vielä toinen “ketjusilmukka” ja vedä lenkki sopivan mittaiseksi ripustuslenkiksi.

3. Pyöritä lenkin hännänpää 1–2 cm korkeudelle vyyhden yläreunasta ja tee solmu.

4. Leikkaa lenkit auki tupsun alareunasta.

Käytä tupsuja kuusenkoristeena, viirinä, korvakoruina, pakettikoristeena…

Vanha metsä on rikkaus

Julkaistu: 22.10.2019

Suomessa hakataan metsiä jatkuvasti. Puu on oikein käytettynä kestävä ja ekologinen raaka-aine, mutta senkin hyödyntämisellä on rajansa. Koko 2010-luvun ajan kiihtyneet hakkuuennätykset ovat tuhoisia niin ilmaston kuin metsien monimuotoisuuden kannalta. 

Teksti: Heini-Sofia Alavuo. Kuva: Kaisa Illukka

Metsät on kuvattu ja kirjoitettu osaksi Suomen tarinaa. Metsään mennään virkistäytymään, mutta sieltä saadaan myös elanto. Paineet puun käytöstä ovat laajentuneet perinteisestä teollisuuden raaka-aineesta vaihtoehdoksi muoveille ja fossiilisille polttoaineille. Biotaloushuumassa Suomen hakkuutavoitteet on hilattu entistä korkeammalle. Monimuotoisen metsäluonnon ja hiilinielujen säilyttäminen edellyttää kestävällä pohjalla olevaa metsien käyttöä, unohtamatta metsäluonnon suojelua.

Metsän suojelu- ja luontoarvosta puhuttaessa esiin nostetaan usein metsän ikä. Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander huomauttaa, että yleisesti käytetty termi ”vanha metsä” on hieman ongelmallinen ja epämääräinen. 

– Luonnonmetsällä ei oikeastaan ole ikää, sillä kaikki puut ovat eri-ikäisiä. Vallitsevan avohakkuumetsätalouden muovaaman metsän ikä on sen sijaan helppo laskea, sillä puut ovat aloittaneet kasvunsa samaan aikaan.

Ikä ei siis ole ainoa metsäalueen suojeluarvoa määrittävä tekijä. Kajanderin mukaan huomiota on oleellista kiinnittää myös metsän pienilmastoon, sijaintiin ja monimuotoisuuteen. Tällaisista metsistä on parempi puhua luonnonsuojelullisesti arvokkaina metsinä. 

Harvinaiset hiilinielut ja hiilivarastot

Suomen kiihtyvät metsähakkuut vaikuttavat osaltaan myös ilmaston lämpenemiseen. Ilmasto lämpenee, kun ilmakehässä on ihmisen vaikutuksesta yhä enemmän hiilidioksidia. Hiilidioksidi on kaasu, joka päästää lävitseen auringon valon, mutta estää lämpösäteilyn palaamisen avaruuteen. Metsiä kutsutaan hiilinieluiksi, sillä kasvit ja puut poistavat yhteyttäessään ilmakehästä hiilidioksidia sitoen sen itseensä uusiksi yhdisteiksi, kuten hiilihydraateiksi. Kun yhteyttävät puut kaadetaan ja maata muokataan hakkuissa, puiden ja kasvien hiilensidonta loppuu. Uuden puuston kasvaminen ja hiilensidonnan palaaminen entiselle tasolleen vie vuosikymmeniä.

Usein hiilinielukeskustelussa metsäteollisuuden edustajat ja poliitikot puoltavat hakkuita sillä, että tilalle istutettu nuori metsä sitoo kasvaessaan hakkuissa vapautuneen hiilen nopeasti takaisin itseensä. Aikanaan valtaosa hiilestä voikin sitoutua takaisin metsään, mutta Kajanderin mukaan hiilinielukeskustelussa sivuutetaan usein tyystin yksi tärkeä näkökulma – hiilen sidonnan lisäksi metsät toimivat hiilivarastoina. Suurin osa maailman hiilestä on varastoitunut maaperään, kasveihin, sekä tietysti fossiilisiin aineisiin.

– Mitä vanhempi metsä, sitä enemmän sen hiilivarasto on kasvanut. Avohakkuiden jälkeen tämä hiili vapautuu ilmakehään, kun sitä sitonut biomassa häviää, eikä nuori kasvava metsä kykene sitomaan sitä kaikkea itseensä. 

Hiiltä vapautuu myös hakkuun yhteydessä rikotusta maaperästä. Maata myllerretään ja muokataan, jotta istutetut taimet kasvaisivat siinä nopeammin. Kajander painottaa, että avohakkuualueet ovat käytännössä ensimmäisten vuosikymmenien ajan hiilen lähde.

– Maan muokkaamisessa hiilen vapautuminen maaperästä kiihtyy entisestään. Pahinta hiilivarastoiden vapautuminen on turvepohjaisilla avohakkuualueilla, eli suopohjaisilla metsillä. Siellä turve varastoi hiiltä itseensä erittäin tehokkaasti, mutta hajoaminen kiihtyy, kun maata kuivatetaan esimerkiksi ojittamalla.

Metsälajit ahdingossa

Hiilensidonta on vain yksi iso osa metsäkeskustelua, sillä kasvavat hakkuut ja nuortuva metsien ikärakenne ovat uhka myös Suomen metsien monimuotoisuudelle. Alkuvuodesta julkaistun Suomen lajien viidennen uhanalaisuusarvioinnin mukaan tutkituista lajeista uhanalaisia on joka yhdeksäs. Tällä niin sanotulla ”Suomen lajien punaisella listalla” on 2133 metsälajia, kun vuonna 2010 niiden määrä oli 1880. Listalle kuuluvat uhanalaisiksi, silmälläpidettäviksi sekä kadonneiksi luokitellut lajit. Uuden arvion mukaan metsissä on varsinaisia uhanalaisiksi luokiteltuja lajeja jo 833. 

Yksi uusimman uhanalaisuusarvion kriittisimmistä huomioista on se, että ennen hyvinkin elinvoimaiset lajit ovat reilun vuosikymmenen aikana muuttuneet uhanalaisiksi. Muun muassa tuttu hömötiainen on nyt arvioitu erittäin uhanalaiseksi. Kajanderin mukaan hömötiaiseen vaikuttaa merkittävästi avohakkuiden aiheuttama laajojen yhtenäisten metsäalueiden puute. Hömötiaisen lisäksi tästä kärsivät myös esimerkiksi liito-oravat.

Kajander kertoo, että lisääntyvät hakkuut ovat yhteinen tekijä lähes kaikkien uhanalaisten metsälajien ahdingossa. Hakkuut vaikuttavat lajeihin kuitenkin eri tavalla, esimerkiksi osa lajeista tarvitsee luonnontilaisissa metsissä esiintyvää lahopuuta. Ikivanhat puut puuttuvat talousmetsistä kokonaan, jolloin esimerkiksi hitaasti kasvavat jäkälät eivät ehdi kasvaa puiden pinnalle. 

– Vanhat, luonnontilaiset metsät ovat omanlaisiaan vakaita ja varjoisia elinympäristöjä, ja näitä hakkuut uhkaavat. Jotkut lajit ovat todella huonoja siirtymään paikasta toiseen. Ne vaativat vakaita, vuosikymmenistä toisiin samankaltaisina jatkuvia oloja, Kajander sanoo.

Suojelutavoitteita on lisättävä

Metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta ehdottomasti tärkeintä on Kajanderin mukaan suojelun lisääminen, mikä tarkoittaa panostamista ympäristö- ja suojeluohjelmien rahoitukseen. Edellinen hallitus leikkasi tukia viime vuosina toimineelta metsien monimuotoisuusohjelma METSOlta, jonka tavoite oli alun perin suojella vajaat 100 000 hehtaaria metsää vuoteen 2016 mennessä. Jo aiempien leikkausten vuoksi vuodelle 2025 siirretty tavoite on aivan riittämätön suojelutarpeisiin nähden.

– Tällä hetkellä Etelä-Suomessa metsistä on suojeltu vain noin kolme prosenttia, loput ovat alttiita hakkuille. Meidän tulee kiireellisesti suojella niitä metsiä, joista luontoarvoja vielä löytyy. Pohjois-Suomessa suojelualueprosentti on vähän suurempi, mutta se ei sielläkään kata koko tarvetta, Kajander muistuttaa.

Merkittävä muutos niin Kajanderin kuin monien muiden metsä- ja ympäristöasiantuntijoiden mukaan olisi avohakkuiden voimakas vähentäminen. 

– Nykymuotoinen metsätalous kasvattaa talousmetsää aukosta seuraavaan avohakkuuseen, jolloin Suomea peittävät jatkuvasti paljaat tai nuorta puustoa kasvavat lajiköyhät alueet. Avohakkuutoiminnasta pitäisi siirtyä jatkuvapeitteiseen metsätalouteen.

Avohakkuiden vähentämistä ovat ajaneet monet ympäristöjärjestöt, ja vuonna 2018 polkaistiin käyntiin valtion maita koskeva kansalaisaloite nimeltä Avohakkuut historiaan. Se keräsi kuudessa kuukaudessa 61 438 nimeä, osoittaen monen suomalaisen toivovan luonnonmonimuotoisuuden ja ilmastonmuutoksen huomioivaa kestävää metsäpolitiikkaa.

Varteenotettava vaihtoehto avohakkuille

Jatkuvapeitteisessä metsänhoidossa metsän annetaan olla metsäinen, vaikka sitä välillä hakataankin. Hakkuut tehdään poistamalla metsästä kookkaita puita yläharvennuksina 15–30 vuoden välein. Avohakkuissa metsä hakataan 60–100 vuoden välein.

Jatkuvan kasvatuksen metsissä luontoarvoista pystytään huolehtimaan avohakkuita paremmin esimerkiksi jättämällä metsään lahopuuta, eri-ikäisiä puita ja eri puulajeja. Myös metsän maisemalliset arvot säilyvät, kun koko metsää ei kerralla hakata. Metsien suojelua jatkuva kasvatus ei kuitenkaan korvaa.

Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus ei automaattisesti tarkoita tulonmenetystä metsänomistajalle. Avohakkuut tuottavat kerralla suuremman potin hakatusta metsästä, mutta metsänomistaja joutuu samalla investoimaan niin metsän uudistamiseen kuin taimikon hoitoon. Jatkuvassa kasvatuksessa kulurakenne on erilainen: investoinnit ovat pienempiä ja lopulta tulot voivat siten olla jopa avohakkuita suuremmat. Lisäksi jatkuvan kasvatuksen metsät tarjoavat paremmat edellytykset monenlaiseen virkistyskäyttöön, millä on usein myös taloudellista merkitystä.

Löydä ja tunnista herkulliset ruokasienet!

Julkaistu: 30.9.2019

Teksti: Milla Aalto. Kuvitukset: Maria Leskinen

3 suosituinta sientämme + 1 erikoisempi herkku

Keltavahvero (Cantharellus cibarius)

Keltavahvero eli kantarelli taikka kanttarelli on useimmille suomalaisille ensimmäinen ja monesti ainoa sieni, joka opetellaan tuntemaan ja jota etsitään ja syödään suurella halulla. Sen suosioon on monta syytä: kanttarelli on helppo tunnistaa, se esiintyy laajasti erilaisilla kasvupaikoilla, erottuu kirkkaan keltaisen värinsä ansiosta hyvin, ei ole juuri koskaan toukkainen, eikä se vaadi monimutkaista käsittelyä.

Kanttarelleja voi lähteä etsimään jo juhannuksen aikoihin, mikäli vettä ja lämpöä on ollut riittämiin. Varsinainen satokausi alkaa heinäkuussa ja jatkuu lokakuulle. Kanttarelleja löytyy monenlaisista havu- ja sekametsistä kaikkialta Suomesta. Usein sieni esiintyy koivun seuralaisena. Se suosii myös rikottua maata ja on siksi yleinen polkujen varsilla. Kanttarelli kasvaa monesti suurina ryppäinä sammalikon tai karikkeen alla piilossa, joten yhden sienen löydettyään kannattaa kurkkia maahan sen ympärillä, josko satoa olisi enemmänkin.

Keltavahvero on helppo tunnistaa, eikä sitä muistuttavia lajeja ole paljoa. Ennen kuin lähtee havittelemaan ensimmäistä itse kerättyä kanttarelliateriaa, on kuitenkin varmuuden vuoksi hyvä varmistaa määritys. Keltainen valevahvero (Hygrophoropsis aurantiaca) saattaa päältä päin muistuttaa erehdyttävästi kanttarellia. Onneksi valevahvero ei kuitenkaan ole myrkyllinen.

Suppilovahvero (Craterellus tubaeformis)

Alkutalven kylminä, hämärinä päivinä retkeily ei nauti suursuosiota, mutta suppilovahveroihin ihastunut sienestäjä rämpii reippaana synkässä korvessa. Suppilovahveroa voi löytää siihen asti, kun maa kunnolla jäätyy tai lumi peittää sienet. Vaikka jotkut eivät viihdy metsissä hirvikärpästen, hyttysten tai muiden surisijoiden ja inisijöiden takia, ei heidänkään tarvitse jäädä paitsi sienestämisen ilosta, sillä suppista pääsee usein keräämään vielä pitkään öttiäiskauden päätyttyäkin. Hyvinä vuosina se on myös niin satoisa, että kerättävää riittää helposti enemmän kuin sienestäjä jaksaa kerralla kantaa. 

Suppilovahvero esiintyy yleisenä Keski-Suomen korkeudelle saakka ja harvalukuisena myös pohjoisempana. Parhaat suppilovahveropaikat ovat havupuuvaltaisia ja sammaleisia, ja niinpä retkelle kannattaa suunnata vanhempiin metsiin. Suppis kasvaa syvässä sammalessa, ja siitä näkyy usein vain lakki, jota voi olla vaikea erottaa pudonneiden lehtien seasta. Onneksi silmä harjaantuu ja sieniä alkaa havaita helpommin. Suppilovahveroita löytyy yleensä kerralla suuria ryppäitä, joten apajalle osuttuaan sienestäjä saa nopeasti korin täyteen.

Sammalikosta sieniä vauhdilla noukkiessa on syytä pysyä tarkkana, ettei epähuomiossa kahmaise mukaansa myrkkysientä. Tappavan myrkyllinen suippumyrkkyseitikki (Cortinarius rubellus) on myös pitkävartinen ja ruskealakkinen. Vaikka lähemmin tarkasteltuna se ei näytä juurikaan suppilovahverolta, sekaannuksen riski on olemassa. Myös kultaheltta (Chrysomphalina chrysophylla) ja rustonupikka (Leotia lubrica) saattavat hämätä silmää.

Kalkkipitoisella maaperällä paksuissa sammalikoissa kasvava kosteikkovahvero (Craterellus lutescens) saattaa muistuttaa niin erehdyttävästi suppilovahveroa, ettei kokeneempikaan sienestäjä välttämättä aivan äkkiseltään erota niitä toisistaan. Onneksi tämä laji on aivan yhtä mainio ruokasieni, joten sen kerääminen suppilovahverona ei ole paha virhe – päin vastoin. Sama pätee muihinkin harvinaisempiin vahverolajeihin.

Herkkutatti (Boletus edulis)

Herkkutatti on yksi arvostetuimmista ja herkullisimpina pidetyistä sienistämme. Miedonmakuisena ja napakkarakenteisena se sopii monenlaisiin sieniruokiin. Se kasvaa huomiota herättävän kookkaaksi – jo yhdestä tatista voi saada hyvän muhennoksen. Herkkutatissa on hyvin korkeat ravintoarvot, ja sitä on helppo säilöä pakastamalla tai kuivaamalla. Suomalaista herkkutattia kerätään myös runsaasti myyntiin ja vientiin etenkin Italiaan.

Hyviä maastoja herkkutatin metsästykseen ovat tuoreet havu-, lehti- ja sekametsät, hakamaat ja metsän reunat koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Sadon ajankohta vaihtelee sääolosuhteiden mukaan. Monesti herkkutatilla on kaksi satohuippua, ensimmäinen loppukesällä ja toinen syksyllä. 

Tavallisen herkkutatin ohella Suomessa tavataan muitakin herkkutattilajeja, jotka ovat yhtä lailla erinomaisia ruokasieniä. Näistä yleisin on mäntykankailla tavattava männynherkkutatti (Boletus pinophilus). Loppukesällä jo ennen muiden tattien varsinaisen satokauden alkua onnekas sienestäjä voi löytää myös tammenherkkutatteja (Boletus reticulatus). Tammen ja pyökin kumppanina kasvava tammenherkkutatti on lähinnä Lounais-Suomen aarre, mutta sitä tavataan istutettujen tammien luona jopa Pirkanmaalla.

Herkkutatteja etsiessä tulee olla tarkkana, ettei vahingossa poimi mukaan hyvin samannäköistä sappitattia (Tylopilus felleus). Vaikkei sappitatti ole myrkyllinen, se on syömäkelvoton järkyttävän pahan makunsa vuoksi. Herkkutattien joukkoon eksynyt sappitatti pilaa koko sieniaterian. Myrkyllisiä tatteja ei esiinny Suomessa kuin muutamia, ja niiden tuntomerkit oppii helposti. Vaikka myrkylliset tattilajimme ovat harvinaisia, enimmäkseen lounaisrannikon ja saariston lajeja, niihin tulee perehtyä ennen kuin ryhtyy keräämään tatteja syötäväksi. 

Limanuljaska (Gomphidius glutinosus)

Jokaisella sienestäjällä on omat suosikkilajinsa, ja mielipiteisiin vaikuttavat monet muutkin seikat kuin sienen maku. Herkullinen limanuljaska ei ole kovin suosittu, sillä sen perkaaminen vaatii hieman keskimääräistä enemmän vaivannäköä. 

Nuljaskan lakkia peittävä tahmainen limakerros pitää kuoria pois, ja tämä toimitus on syytä tehdä jo metsässä. Jos kerrosta ei kuori, lima tarttuu sienikoriin, muihin sieniin ja joka paikkaan keittiössä jättäen jälkeensä vaikeita tahroja. Viitseliäs sienestäjä pääsee kuitenkin nauttimaan loistavasta sieniherkusta. Limanuljaskan maku on hieman hapan, mikä tekee siitä mielenkiintoisen, persoonallisen ruokasienen.

Limanuljaskaa kannattaa etsiä kuusivaltaisista tuoreista kangasmetsistä, soiden laitamilta ja puron varsilta. Ohut mutta kostea sammalpohja on sille hyvä kasvualusta. Satokausi voi alkaa jo keskikesällä ja jatkua lokakuulle. Yhden limanuljaskan havaittuaan kannattaa katsella ympärilleen, sillä sieniä kasvaa usein samalla paikalla enemmänkin, vaikkei aivan vieri vieressä. Hyvältä apajalta voi saada kymmeniä limanuljaskoja.

Suomessa ei tavata syömäkelvottomia tai myrkyllisiä limanuljaskan näköislajeja. Tunnistaminen on siis helppoa ja kerääminen suhteellisen vaaratonta. Myös muut nuljaskalajimme, kuten limanuljaskaa muistuttava mutta harvinainen punanuljaska (Gomphidius roseus) sekä limaton rusakkonuljaska (Chroogomphus rutilus), ovat syötäviä.

Älä lähde sienestämään pelkästään tästä lehdestä lukemiesi tietojen perusteella. Sienten tunnistamiseen tarvitaan hyvä sienikirja. Itselle täysin vieraan sienen määritykseen on syytä kysyä apua kokeneemmalta sienestäjältä. Perehdy myös sienten käsittelyyn muista lähteistä.

Katso myös juttu sienestysharrastuksesta: Intohimona sienet

Intohimona sienet

Julkaistu: 30.9.2019

Teksti: Milla Aalto. Kuvitus: Maria Leskinen

Saappaat jalkaan, sienikirja ja -veitsi reppuun, ämpäri käteen ja metsään! Sienestys on antoisa harrastus, jonka suosio vain kasvaa.

Sieniretki antaa paljon. Metsässä pää tuulettuu turhuuksista, rämpiminen kasvattaa kuntoa, ja luontokontaktit kohentavat elimistön vastustuskykyä. Itse kerätyt sienet ovat ympäristöystävällistä lähiruokaa, jota saa vieläpä ilmaiseksi. Kenties sienisaaliin metsästys ja hyvän apajan löytäminen palkitsevat myös ihmisen mielessä yhä asuvaa metsästäjä-keräilijäviettiä. Tätä näkökulmaa tukevat myös Suomen Sieniseuran hallituksen jäsenen Eveliina Karjalaisen omat kokemukset.

– Monet tuttuni ovat todenneet sienestyksen hyvin palkitsevaksi harrastukseksi, vaikka eivät edes itse sienistä ruokana juuri välittäisikään ja antavat aina saaliinsa eteenpäin. Voi siis olla, että jokin muinainen vietti saadaan sienestyksellä tyydytettyä. 

Sienestyksen suosio on kasvanut siinä, missä retkeilyn ja luonnossa liikkumisen muutenkin. Metsän antimien perässä rymyäminen on koettu perinteisesti vanhemman väen puuhaksi, mutta apajille saapuu yhä enenevissä määrin myös nuoria harrastajia.

– Keski-ikä on toki edelleen painottunut hieman iäkkäämpiin, mutta monet nuoret ovat löytäneet harrastuksen pariin esimerkiksi ilmastohuolien tai kasvissyönnin kautta, Karjalainen kertoo. 

Sienestys on Suomessa helppoa, sillä laajat jokamiehenoikeudet mahdollistavat sienten keräämisen miltei kaikista metsistä tiettyjä rajoituksia lukuun ottamatta. Puhtaan luonnon ansiosta metsäsienten syöminen on myös enimmäkseen turvallista, kunhan välttää keräämästä niitä esimerkiksi teiden ja teollisuusalueiden liepeiltä.

Yhteisöllisyyttä ja tunnistusapua

Sosiaalinen media on mahdollistanut aiempaa laajempien keskustelupiirien syntymisen myös sienestäjille. Se on tehnyt helpoksi hyvästä sienisaaliista riemuitsemisen samanhenkisten ihmisten kanssa ja erikoisten löytöjen määrittämisen kokeneempien harrastajien avulla. Sienten opiskelu ei ole ikinä ollut näin helppoa, mikä madaltaa kynnystä harrastuksen aloittamiseen.

Karjalainen kuuluu Facebookissa useampaan sieniryhmään. Hänelle tärkein on jo pitkään ollut Suomen Sieniseura ry -ryhmä, jossa keskitytään lajintunnistukseen. 

– Se tarjoaa loistavan mahdollisuuden uusien sienilajien opiskeluun niin konkarille kuin aloittelijallekin.

Ryhmässä on jo yli 32 600 jäsentä. Karjalainen on itsekin mukana ylläpidossa, jonka vapaaehtoiset huolehtivat parhaansa mukaan keskustelun pysymisestä asiallisena ryhmän suuresta koosta huolimatta. Tässäkin ryhmässä on koettu aiemmin nettikeskustelukulttuurin ongelmien kärjistymistä. 

Kun kysymys on sienten syömisestä, väärän tiedon leviäminen voi olla kohtalokasta. Sienenmääritysapua Facebook-ryhmästä hakevan onkin syytä tiedostaa, ettei kyseessä ole päivystävä tunnistuspalvelu, eikä pelkästään ryhmässä esitettyjen kommenttien perusteella kannata syödä itselle vierasta sientä.

Laaja harrastuskenttä

Ruokasienten kerääminen on vain yksi sieniharrastuksen muoto. Siinä missä ruokasienestäjä jättää veriseitikin metsään, poimii sienivärjääjä sen innoissaan mukaansa. Sieniä voi käyttää lankojen ja tekstiilien värjäämiseen, kuten monia muitakin luonnonantimia. Tämä perinteinen värjäystapa on monien käsityöihmisten suosiossa.

Sieniharrastuksen eri aloista kiinnostuneilla on omat harrastuspiirinsä ja keskustelukanavansa. Facebookistakin löytyy ryhmät muun muassa sienivärjäämisestä, sieniruuista ja ruokasienten kotona kasvattamisesta kiinnostuneille.

– Uskallan väittää, että sieniharrastuksen monipuolisuus on tullut internetin ja etenkin sosiaalisen median myötä näkyvämmäksi, Karjalainen pohtii. 

Harrastuksen laajentamisen eteen on tehty myös töitä. Sienilajien levinneisyys- ja kasvupaikkatietojen keräämiseen tähtäävä Sieniatlas-hanke kannustaa sienestäjiä kansalaistieteen pariin. Hankkeella halutaan edistää sieniharrastusta ja lajituntemusta. 

Luonnon monimuotoisuuden suojelussa sienillä on suuri merkitys, mutta sienestyksen suosiosta huolimatta lajiryhmä tunnetaan edelleen aika huonosti. Monien uhanalaisten luontotyyppien suojeluarvoa voidaan arvioida sienten perusteella; sienet nimittäin kertovat ympäristön muutoksista nopeammin ja selkeämmin kuin useat muut lajiryhmät. 

Tieteelle käyttökelpoisten sienihavaintojen kerääminen ei ole aivan yksinkertaista, joten Sieniatlas-hanke tarjoaakin tukea harrastajille ja kouluttaa kaivattuja uusia sieniosaajia. Hankkeeseen sisältyy leirejä, kursseja ja retkiä, joilla perehdytään sienten määrittämiseen ja muihin lajistotiedon keräämisessä tarvittaviin taitoihin.

Sisälle sienestyksen maailmaan

Suomesta tunnetaan yli viisisataa syömäkelpoista sienilajia ja niiden lisäksi vielä monta tuhatta muuta erilaista sientä. Sienitiedettä sivuaineena opiskeleva Karjalainen muistuttaa, että hurjan lajikirjon äärellä sienestyksestä kiinnostunut vasta-alkaja saattaa tuntea itsensä eksyneeksi. 

– Harrastus kannattaa aloittaa sienikurssilla tai kokeneemman sienestäjän matkassa sieniä pikkuhiljaa opiskellen.

Sieniyhdistykset pitävät aivan aloittelijoillekin suunnattuja kursseja ja opastettuja retkiä. Hyvään alkuun pääsee hakeutumalla oman alueen paikallisen sieniseuran tapahtumiin. Vastaavanlaista toimintaa on tarjolla myös muiden tahojen, kuten Luonto-Liiton piirien, järjestämänä. Hyvä sienikirja tai kaksikin on välttämätön apuväline sienten opiskelussa. Vaikka netistä saa helposti määritysapua, sienestäjän täytyy kuitenkin opetella hallitsemaan perusasiat. Lajin määrittäminen pelkkien kuvien perusteella on monesti epävarmaa, sillä myös sienen tunnustelu, haistelu ja joissain tapauksissa maistelukin paljastavat tärkeitä tuntomerkkejä, samoin kasvuympäristön olosuhteet. Sienestys vaatii kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. 

– On aina parempi jättää tuntematon ja mahdollisesti syötävä sieni metsään kuin pilata terveytensä tai jopa menettää henkensä yhden sieniaterian takia, Karjalainen sanoo.

Kun sienestysharrastuksessa on päässyt alkuun, huomaa ehkä haluavansa oppia lisää. Kanttarellin ja suppilovahveron jälkeen voi lähteä laajentamaan sienituntemustaan muihin herkullisiin ja satoisiin ruokasieniin. 

Karjalainen suosittelee tutustumaan tatteihin, sillä ne on helppo tunnistaa lakin alapinnalla olevista pilleistä, eikä tattien joukossa ole kuin muutamia, helposti määritettäviä syömäkelvottomia lajeja. Myös mustatorvisieni, karvarousku ja muut aiemmin kauppasieniksi määritellyt lajit ovat helppoja tai helpohkoja.

– Kuitenkin myös näiden kanssa on oltava tarkkana ja katsottava useampia tuntomerkkejä, sillä aina on vaara sekoittaa sieni johonkin sitä muistuttavaan pahanmakuiseen tai jopa myrkylliseen lajiin, Karjalainen muistuttaa.

Kerää, käsittele ja säilö oikein

Alkusyksy on parasta aikaa ruokasienten etsimiseen, mutta myös muina vuodenaikoina voi sienestää. Joitakin lajeja löytyy talvellakin. 

Retkikohde kannattaa valita sen mukaan, mitä sieniä haluaa löytää. Hyvä sienikirja sisältää tiedot lajien tyypillisistä kasvupaikoista. Säätä tarkkailemalla sienestäjä tietää, milloin kannattaa retkeillä missäkin, koska sienet tarvitsevat kosteutta kasvattaakseen itiöemiä. Hyvin kuivalla säällä sieniä löytyy lähinnä pysyvästi kosteista ympäristöistä, kuten soilta. Sateen jälkeen sieniä putkahtelee kuivemmallekin kankaalle.

Parhaiten sienet kulkevat metsästä kotiin ämpärissä tai korissa, koska pussissa ne voivat mennä mössöksi. Sieniveitsi ja puhdistusharja ovat myös käteviä apuvälineitä. Kun sienen halkaisee saman tien, säästyy kantamasta mädäntyneitä ja ötököiden syömiä sieniä turhaan kotiinsa. Pilaantunutta sientä ei tule syödä. Sieni on myös kätevintä harjailla puhtaaksi jo metsässä.

Sienisaalis on syytä käsitellä mahdollisimman pian keräämisen jälkeen, sillä sienet eivät säily pitkään. Käsittely riippuu lajista; moni sieni vaatii erikseen keittämistä kitkeryyden tai jopa myrkyn poistamiseksi. Hyviä käsittelyohjeita löytyy muun muassa Marttojen sivuilta, ja usein myös sienikirjoissa kerrotaan lyhyesti, miten kutakin lajia voidaan käyttää. 

– Nykyään kaikki ruokasienet suositellaan kypsennettäväksi esimerkiksi paistamalla, Karjalainen kertoo. 

Runsaasta sienisaaliista riittää myös säilöttäväksi. Ohutmaltoiset lajit, kuten vahverot, on helppo säilöä kuivaamalla, mutta myös tatteja ja haperoita voi kuivata siivutettuina. Rouskuista tehdään perinteisesti suolasäilykettä. Monet sienet soveltuvat hyvin myös pakastettavaksi. 

Säilöttyinä sienet pysyvät pitkään käyttökelpoisina. Hyvänä sienisyksynä saa kuivattua herkut varastoon seuraavan kesän retkiruokakokkailuja varten.

Katso myös artikkeli kolmesta suosituimmasta ruokasienestä ja yhdestä erikoisherkusta: Löydä ja tunnista herkulliset ruokasienet!

Lähteitä:

Luontoon.fi:  luontoon.fi/marjastusjasienestys/sienestys

Suomen Sieniseura: funga.fi 

Sieniatlas: sieniatlas.fi 

Ruokavirasto: ruokavirasto.fi/henkiloasiakkaat/tietoa-elintarvikkeista/elintarvikeryhmat/ruokasienet

Martat: martat.fi/marttakoulu/sesongin-ruoka-aineet/sienet 

Luontoportti: luontoportti.com 

Sienestäjän opas (Toim. A. Laaksonen, M. Luukkonen, T. Peltoniemi, 2011, 5. painos)

Avuksi sienten opetteluun:

MycoKey: mycokey.com

Luontoportti: luontoportti.com/suomi/fi/sienet 

Facebook-ryhmä Suomen Sieniseura ry.: facebook.com/groups/suomensieniseura 

Avuksi sienikirjan valintaan: 

Sienikirja-arvosteluja Suomen Sieniseuran sivuilla: funga.fi/blog/category/sienikirja-arvosteluja